Alku, osa 5

Luikin käytävää pitkin saunan jälkeen omaan huoneeseeni. Ovi jäi vahingossa raollee. Yhteishyvä päätti sitten samassa hetkessä olla menossa vessaan, kun jäin rasvaamaan jalkojani. "Tarviisitko apua?" "Ei, en nyt tällä kertaa, ehkä pärjään ihan itse".
Sain vaatteet nopeasti päälleni ja lähdin yläkertaan keittelemään teetä.

"En millään tahtoisi lähteä kotona käymään. Taas tiedä, missä kunnossa se isä on."
"Minä lähden sinun kanssasi."
"Se nyt ei ole kovin fiksu ajatus..."
"Minä en tahdo, että lähdet sinne yksin."
Istuin pojan sylissä ja murehdin tulevaa lapsuuden kodissa käyntiä.
"No, jos nyt sitten tahdot ja oot varma..."
"Olen"
Seuraavana aamuna pakkasin autoon omien tavaroideni lisäksi myös pojan tavarat.
Harvoin 350km matka on mennyt niinkin nopeasti ja hauskasti. Poika onnistui naurattamaan minua, niin että kyyneleet valuivat silmistä. Tänäkin päivänä väkisinkin virnistän nähdessäni vihreitä pönttöjä.
"En minä tämän isompi ole" Poika naurahti äidilleni, esitellessäni heidät toisilleen.
Pojalla kun oli kuitenkin mittaa sen 188 eikä poikaa voinut mitenkään pieneksi sanoa, joten hieman väkisinkin naurahdin lausahdukselle.
Yritin palloilla äidin ja pojan välissä. Vanhemmat kun kuitenkin koko ajan vertasivat poikaa K:oon, joka oli ollut täysin erilainen luonne. Yritin sanoa, että minä teen itse valintani mutta sanani eivät paljoa vaakakupissa painaneet. Vanhempani eivät pitäneet pojasta ensi silmäyksestä lähtien.
Reissu meni kuitenkin kohtuullisesti, minun palloilleissa pojan ja vanhempieni välillä pyrkien säilyttämään kaikilla hyvän mielen ja rauhan talossa.
Jos olin tuolloin tiennyt, että väsyn siihen vasta vuosien päästä, olisin nauranut makeasti.
Kuopioon takaisin päästyämme, oli pojan ovessa häätömääräys.

"Ootko kuullu jo?" Hilima kysyi takan äärestä
"Luultavasti en, mitäs niin?"
"Tämä talo on myynnissä ja meidän pittää muuttaa tästä luultavastikin aika äkkiä pois"
"Aijaa. No, ei kai siinä sitten auta kuin alkaa kahtelemaan kämppää ihtelleen"
"No, mites teillä yläkerran pojan kanssa?"
"En minä tiedä... Toisaalta onhan meillä ollut ihan hauskaa ja viihdyn todellakin sen kanssa mutmut..."
"Ei siis oo antanut vieläkään?"
"Juuei ole"
"Jos ei kohta ala mittään tapahtumaan, niin jätä jo se"
"Vakavasti ajatellutkin sitä. Kun nyt tietäisi, että mikä tämä suhde on sitten virallisesti"
"Seksi on kuitenkin osa parisuhdetta"
"Niinpä. Niinhän se on"

Mainitsin talon myynnistä porukoille. Paria viikkoa myöhemmin lähdimme kahtelemaan kämppiä. Poika lähti mukaan. Jotenkin siinä vaiheessa oli jo itsestään selvää asiasta sen kummemmin keskustelematta, että poika muuttaa minun kanssani yhteen, kunhan sopiva kämppä löydetään.
Emme saaneet sitä kaksiota Puijonlaaksosta, johon rakastuin ensi silmäyksellä mutta muutimme sitten ennen uutta vuotta Julkulaan, rivariin jossa oli kaksi pientä huonetta, keittiö ja sauna.
Muutto meni kohtuullisen hyvin. Vaikkakin se hieman venähti iltaan, ihmettelimme, miten kahdella ihmisellä voi yhdessä huoneessa olla niinkin paljon tavaraa. Viimeisen kuorman purun jälkeen laitoimme sängyn kasaan, jotta pääsimme nukkumaan.
Aamulla nousin istumaan ja pohdin useamman minuutin ajan, miten pääsen vessaan. Sängystä vessaan pääsy oli meinaan pienen akrobaatti esityksen takana.
Hitaasti kuitenkin alkoi tavarat löytämään paikkansa. Saimme pojan siskolta kaksi vanhaa sohvaa ja muutaman nojatuoli, olohuoneeseen pöydän vanhemmiltani, keittiön pöytä oli minun vanha pöytäni lammin ajoilta, sänky oli pojan eli kalustus muistutti kirpparia mutta siitä asunnosta tuli meille kuitenkin koti.
Vuosi vaihtui sinä vuonna ystävien seurassa vaikkakin reissu päättyi hieman lyhyeen mutta hauskaa kuitenkin oli.

Viimeisestä kahdesta viikosta ja sananen rakkaudesta

Viimeinen kaksi viikkonen avasi hieman jo arpeutuneet, melkein parantuneet haavat. Joskus niin kai oli tapahduttava, kun aikaa on tarpeeksi kulunut. Pystyy käsittelemään asioita aivan eri tavalla, kun on saanut kaikkeen paljon jo etäisyyttä.
Harkitsin hieman, että olisin kirjoittanut asian tiimoilta avoimen kirjeen mutta jätän sen nyt kuitenkin tekemättä. Jokseenkin se saattaisi muutamalle ihmiselle selventää asioita mutta ihan kaikkea kuitenkaan ala julkisesti märssyämään.
Tänään kuitenkin yksi ihminen sai yhdellä lauseella minut pohtimaan, että kuinka onnellisessa asemassa olenkaan kuitenkin loppujen lopuksi ollut?
Olen saanut rakastaa sydämeni kyllyydestä; kokea sellaisen rakkauden, joka oli kaiken kattava tunne, tärkein asia maailmassa. Loppujen lopuksi, se tunne tuskin koskaan lopullisesti katoaa. Se vain siirtyy hitaasti historian hiljaiseen suhinaan.
Sellaisen uudelleen kokeminen tuskin on mahdollista enkä tiedä pystyisinkö siihen jonkun toisen kanssa kuitenkaan koskaan. Aina olisi kuitenkin se, että ei osaisi luottaa siihen, että toinen todellakin pysyy rinnalla. Kuinka väärin se olisi, jos joutuisi valehtelemaan toiselle, mitä oikeasti tuntee.

Uskon, että jokaiselle meille on olemassa vain se yksi suuri rakkaus. Kun sen menettää, niin mikään tai kukaan ei voi astua sen tilalle. Korvata toisen paikkaa.
Silläpä; ehkä yksin oleminen ei olekaan niin pahasta kuitenkaan.

Haavojen arvet vaalenevat kuitenkin, eivät katoa kuitenkaan koskaan. Parhaiten ehkä tästä kaikesta kuvaa Sonatan Brokenin sanat:

I was raised from a broken seed, I grew up to be an unwanted weed.
Ever faster the time exceeds me, little harder again to remember...you.

Held a torch for you, when lightning struck me, once again, hope I died for the last time.
Only one I have a thing greater than you, little light on the sky every night.

Morning dew on the field, where I met you.
I was frozen a year, couldn't get through.
Got a sign, not a scar, on my shoulder, I am not quite the man you take me for...

Fell in love with the weakness within me.
Tried to force me the Ring and own me.
Guess you found what you'd think would oblige me, little version of me to consume you...

I'd give my everything to you, follow you through the garden of oblivion.
If only I could tell you everything, the little things you'll never dare to ask me...

Do you really know me?
Show me that you care and have a cry.
How do you see me?... as the one?
Can you see my blood when I'm bleeding.
How can you love this exile, and how could I desire you.
When my pain is my pain and yours is too...

Seven lives of a man, passed before me.
Seven graves, one for every love I've had.
Only once I have broken my so called heart.
Only one made me see why they cry.

Will I learn how to be one of you someday?
Will I still feel the eyes that behold me.
Will I hear what you think, when you see me?
Will it tear me apart if you feel for me...

On this deadwinter's night. Darkness becomes this child.
Bless this night with a tear. For I have none I fear...

Little broken , always been, a part of you belongs to me.
You were never mine to love, but this all has made it easy for me...

Burning feathers, not an angel, Heaven's closed , Hell's sold out.
So I walk on the earth, behind the curtains, hidden from everyone,
until I find a new life to ruin again

Pieni kiitos ja muutama sana arvostuksesta

Vietin toissa yön suhteellisen unettomana. Jäin jostain syystä pohtimaan mennyttä vuotta. Monesta asiasta minun silmäni avautuivat vasta nyt ja moni asia tuntuu nyt paljon järkeen käyvemmältä. Meinasin saman yön nimissä tehdä Tekoja. Jätin kuitenkin ne tekemättä, päättäen ajatuksen: nainen, joka olin, olisi tehnyt sen saman tien. Olisi noussut sängystä ja laittanut koneen uudestaan päälle. Nainen, joka olen, ei koskaan noussut sängystä. Huokaisin vain, käänsin kylkeä ja nukahdin vihdoin.
Siitä huolimatta, olen kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, että vihdoin ymmärsin monet asiat viimeisen vuoden ajalta. Vihdoinkin osasin oikeasti asettua toisen asemaan ja pohtia asioita toiselta kantilta.

Monesta viime aikojen muutoksista olen kiitollinen kahdelle ihmiselle. Kumpikin on tehnyt monet asiat täysin tietämättään mutta silti, olen kiitollinen.
Jäin samaisena yönä pohtimaan tämän asian tiimoilta elämän pieniä tärkeitä asioita: Niitä, jotka ovat sinänsä hyvinkin arkisia, mutta niitä osaa kuitenkin arvostaa. Toisille se on vain aamuinen kahvikuppi, hetken hiljaisuus ja lehti, pieni hetki päivästä, joka on omistettu vain itselleen. Toiset taas arvostavat vain uusia, omalla tavallaan ihmeellisiä asioita elämässään: paita, puhelin, housut... Joskus vain vastaantulevan, tuntemattoman ihmisen hymy riittää valaisemaan päivän. Jokainen kuitenkin etsii tietoisesti tai tietämättään jokaisesta päivästä oman valonsa, sen auringon pilkahduksen, joka antaa oman mielekkyyden juuri siihen päivään.

Minä olen oppinut paljonkin arvostamaan näitä kahta ihmistä, vaikka he kumpikin ovat omalla tavallaan arkipäivää ja ovatkin kuin yö ja päivä. Kumpikin on antanut minulle oman tilan ja ajan. Antaneet minun olla vain minä. Yhtään vähempää tai yhtään enempää. Minun ei ole tarvinnut olla koko ajan yrittää olla edes hieman parempi kuin mitä olen. Kumpikaan ei ole vaatinut minulta mitään, olettanut minun olevan täydellinen.
Enemmän arvostan nykyään ihmisissä näitä asioita, kuin kauniita sanoja tai suhteellisen suoraa ehdottelua. Joskus on hyvä olla vain ihan pienistäkin asioista jokaisessa päivässä tyytyväinen.

Unelmista ja muutoksista

Aloitin jo tekstiä jokaisen omasta elämänkerrasta. Miten luultavasti jokainen joskus pohtii, millainen on oma elämä ollut, millainen kirja omasta elämästä tulisi, jos sellaisen kirjoittaisi. Ehdinpä tässä jo pienen kappaleen verran pohtimaan ihmisen mielen koukeroita. Sitä, kuinka jokainen voi huijata itseään valehtelemalla itselleen. Vakuuttamalla itselleen, että miten joku asia on. Kuinka kauan sellaista voi tehdä? Kuinka pitkään voi kailottaa, niin että alkaa oikeasti jo itsekin uskomaan itselleen luomaansa valheeseen.

Ajatukset vain keikahtivat kuitenkin unelmiin, millaisia unelmat ovat ja miten ne muuttuvat.
Lapsena unelmat ovat hyvinkin yksinkertaisia; leluja, mukavempi iso/pikkusisko/veli. Teininä vanhempien poissaolo, samanlaiset vaatteet kuin koulun kauneimmalla/komeimmalla tytöllä/pojalla, saada sen lempiartistin uusin levy. Kun ikää alkaa tulemaan, alkaa haaveilemaan jonkun kanssa rakennettavasta yhteisestä pesästä, perheestä, lapsista. Tavallisia unelmia, tavallisista elämää. Unelmat kuitenkin kantavat meitä päivästä toiseen. Jokaisella on jonkinlaisia unelmia, pieniä haaveita omasta näkökulmasta nähtynä, paremmasta elämästä.

Minulla on aina ollut loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertaiset unelmat ja haaveet. Joskus, kun on saanut palan onnea, palan unelmaa, on siihen takertunut kynsin ja hampain kiinni. Uskonut, ettei se voi koskaan muuttua. Usko pysvyyteen, siihen, että huomennakin asiat ovat samanlaisia, yhtä hyvin.
Kun unelmista tuleekin totta, niistä tulee arkipäiväisiä asioita, joiden ei enää muista olleen joskus suurin toive eikä huomaa edes sen toteutuneen ennen kuin joskus aikojen päästä, kun alkaa pohtimaan asioita taakse päin.

Elämän muuttuessa, joutuu hitaasti sopeutumaan uuteen ja erilaiseen. Vaikka muutos tulisi yössä tai hitaasti päivä päivältä, siihen sopeutuminen kestää oman aikansa kuitenkin. Nyt kun kaiken menneen jälkeen, elämä on alkanut tasaantumaan, on taas alkanut se kuuluisa harmaa arki, huomaa taas olevansa uuden, vaikkakin pienen ja lyhyt aikaisen muutoksen edessä.
Ennen minua ei niinkään muutokset pelottaneet. Monet uudet asiat, tapahtumat olivat vain hauska piristys muuten tavalliseen, tylsään arkeen.
Ehkäpä mennyt on vain opettanut, että jos saa pienen palan onnea, niin siitä on oltava onnellinen. Pysyvyydeksi, elämän tasaisuudeksi sitä kutsua myös voisi.

Muuton jälkeisten hässäköiden jälkeen, olen alkanut olemaan tyytyväinen elämään. Päivääkään en ole katunut, että muutin kerralla elämääni kuitenkin aika paljonkin. Joka päivä vaan on enemmän tullut varmaksi siitä, että tämä oli todellakin oikea ratkaisu enkä olisi sitä voinut tehdä parempaan hetkeen ollenkaan. Ajoitus oli aivan täysin oikea. Toki tässä hetkessä voisin taas alkaa jossittelemaan, mutta jätän jossittelun omaan arvoonsa.

Vaikka tiedän, että tämä uusi, mahdollinen ja vain hetkellinen muutos ei olisi kuin vain hetki, jokaisella solulla kapinoin sitä vastaan. Kuitenkin ne haaveet, joiden takia tämä muutos on tulossa, kuuluvat vanhaan elämään. Siihen, jonka hautasin keväällä. En halusi taas joutua kasvokkain uudestaan kaiken sen kanssa. Onko minusta siihen, nyt jo? Kohtaamaan kaikki vanhan elämän muistot?

Joskus ajattelin; eihän se ole kuin hetki elämästä. Paljonko kaksi vuotta on 80:stä vuodesta? Eihän se ole kuin pieni, katoava hetki. Jokseenkin, elämä on kuitenkin opettanut, että jokaisesta pienestäkin hetkestä on nautittava. Mikään hetki elämästä ei ole vain pieni, ohi kiitävä hetki. Koskaan ei pidä ajatella, että kuinka pieni hetki joku on koko elämästä.

Vai onko kaikki tämä kapina vain vieläkin toipumisaikaa kaikesta menneestä? Haluaa hetken rauhaa ja vakautta, tavallista elämää? Ei, eihän tämä ole entisen elämän veroista enkä voi sanoa rehellisesti, että parempaa. Enkä kiistä, ettenkö kaipaisi entistä elämääni. Asioita, joita olen taas joutunut pohtimaan parina viime päivänä.

Tiedän sen kuitenkin, ettei tämä muutos tapahdu yössä, eikä kahdessa. Vielä huomenna saan tulla päiväunille omaan sänkyyn, selkä selkää vasten kissan kanssa.

Tästä onkin hyvä vetää huono aasin silta takaisin omaelämänkertaan. Minulla on pieni ja yksinkertainen unelma: haluaisin pystyä päättämään omaelämänkertani samoihin sanoihin kuin Lordi Kultainen-sarja päättyy: Olen onnellinen.

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, minun oli tarkoitus kertoa minun tarinani. Kertoa menneistä ajoista, tapahtumista. Minun versioni asioista, sellaisena kuin minä ne näin ja koin. Juttu alkoikin hieman rönsyilemään, kirjoittaminen tukahtui. Joskus pitäisi yrittää taas jatkaa. Miten sitten osaa jatkaa sitä tarinaa siitä mihin se aikanaan jäi? Muistot tulevat jatkumona, ne pitäisi kirjoittaa samantien, kun muistaa. Osaisi vaan vielä jäsentää ne omille ajoilleen, oikeille paikoilleen.
Päivät kun muutenkin ovat jatkumo, taas tasaisen harmaata arkea. Myönnän, sitä kaipasinkin paljon tuossa puoli vuotta sitten pahimmissa elämän myllerryksissä. Tosin tätä juuri yritin vastaan tapella siihen kyllästyttyäni tuossa parisen vuotta sitten.

Yritin pohtia tässä kohdin, että mitä olen oppinut menneistä ajoista. Poistettuani monta riviä turhaa tekstiä totesin, että ehkäpä asian voisin tiivistää lyhyesti: olen kasvanut ihmisenä, oppinut paljon uusia asioita itsestäni. Loput taitavat olla päiväkirja kamista loppujen lopuksi. Turhaa vinkumista, joka kuitenkin on jonnekin purettava.

Olen pohtinut hyvin monia elämänosaaluieta tämän blogin kirjoittamisen aikana. Välillä pysähtyy pohtimaan, että olenko jo vuodattanut kaiken niin, että alan taas kirjoittamaan samoista asioista vai onko ihmisen elämä kuitenkin suhteellisen pienistä osaalueista riippuvaista?

Tänään kuulin radiosta jonkun turhan päiväisen rallatuksen (kiitos sen bunkkerin, jossa ei kuulu kuin kaksi surkeaa radiokanavaa) mutta yksi rivi kyseisessä rallatuksessa pisti pohtimaan asioita. Lause meni kuta kuinkin, että "jokainen tarvitsee jonkun rinnalleen". Olen tainnut tätäkin aihetta pohtia jo aikaisemmin vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin niin monta, että kukaan ei enää jaksa lukea tai kiinnostua. Mutta kuitenkin. Toisella laulussa sanotaan: "jotkut elää niin yksin, että heidät täytyisi kukittaa", onko yksin maailmasta selviytyminen siis samanlaista kuin suuren urheilusaavutuksen tekeminen? Jotkut valitsevat yksin olemisen olosuhteiden pakosta, toiset ajautuvat, osa taas ei muusta edes tiedä. Onko kuitenkin nyky-yhteiskunnassa, jossa melkein puolet avioliitoista päätyy eroon, kuitenkin vielä jotain parisuhdeideologiaa?
Onko ihminen saalistajana kuitenkin sen verran laumaeläin, joka tarvitsee lauman ympärilleen?
Onko hakemalla haettu rakkaus kuitenkaan loppujen lopuksi aitoa, ennemmin kuin sellainen rakkaus, joka vain tupsahtaa elämään?
Kuitenkin netti ja lehdet ovat täynnä seuranhakuilmoituksia. En kiistä, etteikö sitäkin kautta voisi löytää sen oikean tänä päivänä, kun tietotekniikka vallitsee jokapäiväistä elämää. Mutta miten sellaisen suhteen käy, kun tavallinen arki sitten jokus koittaa? Onko tälläiset suhteet vain itsensä pettämistä vai ihmisen, joka ei osaa olla yksin, suuri avunhuuto? Mene ja tiedä.
Omakohtaista kokemusta vain on sen verran, että yleensä lopputulos on ollut lähinnä surkuhupaisaa muisteltavaa.
Yksin ollessaan joutuu kuuntelemaan vain itseään, joskus se voi olla jopa pelottavaa.

Nyt palaa ruoka pohjaan. Lähden sen pelastamiseen.

Kaipauksesta

Mitä on kaipaus? Kaihertava tunne sydämessä, ontto olo sielussa. Tyhjyys, joka jonka oppii joskus olemaan huomiomatta mutta ei pysty unohtamaan.
Jonkun asian puuttuminen tavallisena päivänä, nimetön kuiskaus tuulessa. Hiljaisuus siellä, missä ennen raikui nauru.
Mitä on unohdus? Tavallisten asioiden toisella tavalla tekemistä, vaikeneminen asioista, joista ennemmin haluaisi huutaa koko keuhkojen voimalla.
Mitä on rakkaus? Katse silmissä, tunne kun kädet kiertyvät ympärille, hellä suudelma niskassa.
Tunne, kun katsoo toista, sydämessä läikkyy niin, että se tekee melkein kipeää. Pakahduttava tunne, tämä on oikein.
Mitä on toivo? Halua uskoa, että asiat asettuisivat takaisin omille tutuille urilleen. Uskoa, että joskus vielä asiat olisivat toisin.

Huono päivä... Asiat jotka vaan aina välillä käy mielessä painuen taas unohduksen virtaan, joka hiljaa virtaa elämän joen vierellä.

Yöllisiä tarinoita

Minua on jo pitkään pohdituttanut hyvinkin monet asiat. Aikaa vaan ei ole ollut kirjoitella. Elämä kun on viime aikoina ollut hyvinkin kiireistä. Nyt tuli vaan tunne, että nyt on pakko päästä hieman pohtimaan elämää.

Taannoin keskustelin erään ihmisen kanssa menneistä. Joidenkin asioiden kohdalla tuli hänelle kyyneleet silmiin. Jotenkin olen hyvin kateellinen hänelle. En edes muista, milloin olen itkenyt viimeksi kunnolla. Tai muistan, mutta siitä on aikaa jo aika paljon. Muutaman kerran toki olen onnistunut tarpeeksi väsyneenä saamaan kyyneleet silmiin, kun on hieman "ärsytetty" mutta kuitenkin. Olisi hyvinkin vapauttavaa, jos osaisin itkeä vielä. Tosin, pidänpähän lupaukseni; "ei kyyneltäkään. Ei kyyneltäkään". Kummankin lupaukseni olen pitänyt tähän asti ja aion pitääkin ne. Olen siinä suhteessa ollut aika ylpeä itsestäni. Kerran ainoastaan olen unohtanut, kuinka käyttäytyä. Voisin toki perustella sitä monellakin seikalla mutta ne eivät ole mitenkään hyväksyttäviä perusteluita.
Tämän samaisen ihmisen kuullen möläytin tänään lauseen, jonka olen monesti jo sanonut aikaisemmin. Hieman jäin pohtimaan, että olisiko minun pitänyt kuitenkin perustella sitä lausetta paremmin? Toisaalta taas, on aivan sama, miten hän sen tulkitsee. On outo huomata, kuinka on muuttunut tavallaan välinpitämättömäksi kaikkia muita asioita kohtaan, kuin niitä jotka vaikuttavat välittömästi omaan elämään. Tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia. Toisaalta taas, kun on useiden vuosien ajan omistanut elämänsä toiselle ihmiselle ja unohtanut melkein kokonaan itsensä, niin ehkä sen, että on oman elämänsä päätähti, on vain unohtanut. Heh, hyvä lause, voisin onnitella tuosta itseäni. Mutta kuinka muutenkaan sen voisin ilmaista?
Jospa pohdin tässä asiaa sen verran, että monesti lauseet on vain vertauskuvia, eivät kirjaimellisia. On vain kuuliasta kiinni, että kuinka sen lauseen sitten haluaa ymmärtää ja tulkita. Kaikkea ei toki voi kirjaimellisesti tulkita.

Näissä samoissa yhteyksissä taas tuli mieleen aihe valkoiset valheet. Asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin. Huomasin taas vain, että ne ovat asia, jonka ympärillä todellakin melkein kaikki sosiaalinen elämä pyörii: mikä on fiksua kertoa toiselle, mikä ei. Onko kuitenkin parempi kertoa hieman muunneltu totuus, jos tietää, ettei se kuitenkaan ketään satuta tai asiaa sen enempää muuta mutta tietää, että saa toiselle paremman mielen? Niin. Kuten sanottu, asiaa olen pohtinut aikaisemminkin. Kuten myös sitä, että mikä on kenenkin "oikea totuus".

Tässä taannoin pohdin, että nyt olisi keksittävä uusi värssy: "jonain päivänä kadotan vielä ihtenikin"-tilalle. Sen kun on jo tehnyt, niin mitä nyt voin todeta?

Jouduin tässä myös toteamaan, että elämä ei ole yllätyksellinen. Joudun vihdoinkin taipumaan Narrin käsitykseen maailmasta: historia toistaa itseään kerta toisensa jälkeen, kaikki pyörii suurta ympyrää, kunnes tulee joku, joka katkaisee sen ympyrän ja vie historian paremmille tai huonommille urille. Pitkään olin vastahankaan tätä ajatusmallia mutta jouduin huomaamaan, että Narri on aivan oikeassa. Kuka on aikamme Valkoinen Profeetta vai onko hän on epäonnistunut? Jokseenkin kuitenkin asia tulee nähtäväksi myöhemmin.
Minusta on jotenkin omituista, kun olen yrittänyt kahtoa tulevaisuuteen. Tavalla, jos toisellakin, on tulevaisuus vain suuri musta jatkumo. Ennen osasi hieman raottaa tulevaisuuden verhoa, tiesin sydämessäni, tai vaistolla, että mitä on tulossa, mutta nyt. Ehkäpä tämä on taas vain vaihe, askel eteen päin. Toisaalta taas, monet asiat menneisyydestä hieman aiheuttaa edelleen pään vaivaa. Suurin kysymys: "miksi ... ?" jää kaikki kuitenkin auki ja vaille vastausta.
Tulevaisuus ehkä vain tulee, ilman suurempia yllätyksiä. Kuten sanottu, kaikki menee ympyrää.

Väsynyttä tekstiä, ajatusten virtaa taasen kerran. Kunhan kirjoittelen jäsentelemättä kaiken, mikä päässä pyörii suurina kysymysmerkkeinä. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut taas niin paljon asioita, jotka aiheuttavat hieman pohdintoja. Ei ressiä tai vastaavaa, vaan pohdintaa.

Mutta nyt menee silmät kiinni. Yritän jatkaa taa seuraavan kerran tästä. Tai edes hieman jäsennellä tätä...

Psykedeliaa

Kun huomaa, että elämä alkaa muuttumaan ja vanhan alkaa pikku hiljaa unohtamaan, alkaa väkisinkin pelottamaan. Miten voisi tutusta ja turvallisesta päästää irti, miten se voisi olla mitenkään edes soveliasta? Muutos on monesti pelottavampi kun sen alkaa sisäistämään kuin silloin kun se tapahtuu. Kuukausien päästä, kun huomaa että on hellittänyt edes hieman, tulee väkisinkin mieleen, että onko oikein unohtaa vieläkään.
Julmempaa on repiä silloin tällöin rupia haavojen päältä, jotka ovat edes jollain tavalla sulkeutuneet. Menneisyys on kuitenkin jollain tavalla joskus kohdattava, että pystyy siirtymään eteen päin. Se tie vaan on hyvin kivikkoinen ja mutkainen. Mutkia on kuitenkin hankala alkaa suoristamaan.
Joskus haluaa kuitenkin vaalia hetkiä, jotka olivat joskus tärkeitä. Asioita, jotka ovat vieläkin tärkeitä. Joitain, jotka haluaa pitää vain itsellään.
Välinpitämättömyys tulee väkisinkin hellittämisen jälkeen, tunne, ettei oikeastaan enää tunne mitään. Onko se vain suoja sisintä vastaan vai salaliitto unohtamisen tiellä?
Tunne, että on hyvin huono ihminen seuraa väkisinkin näiden asioiden tajuamista. Jollain tavalla viallinen, jollain tavalla vääristynyt, kun päästää irti.
Mikään ei kuitenkaan unohdu virallisesti, asiat vain painuvat unohduksen virtaan, jonka lainevalla pinnalla ne joskus kuitenkin yltyvät vaahtopäiksi.
Asiat, jotka ovat tapahtuneet, eivät koskaan tule tapahtumattomiksi. Miten siis voi jatkaa eteen päin vaikka päivät kuitenkin seuraavat toisiaan? Aurinko nousee kuitenkin joka aamu laskeakseen taas illalla.
On asia eriksee virallisesti yrittämällä yrittää unohtaa kuin pikku hiljaa asiat painuvat sammaleen alle. Yleensä yrittämällä yrittäminen ei onnistu. Mutta entä sitten, jos sisällää hiljaa kapinoi kaikkea muutosta vastaan pitäen kiinni asioista, joista tuntuu olevan hyvä pitää kiinni?

Pelkään vain nyt, että kun tälle tielle on lähtenyt, niin tuleeko se risteys jossain vaiheessa vastaan, josta kääntyy tie hyvin moneen suuntaan. Mihin siitä sitten osaa kääntyä, mikä on oikea tie. Silti pieni hiljainen ääni sisällä kuiskii, ettei sitä risteystä tule, kunhan vain toivon sitä. Todellisuudessa tiedän, että tämä tie on suora loppuun asti. Miksi sitten kuitenkin pelon siemen itää sisällä? Aika näyttää ainoastaan. Joskus vain vihaan sitä, että aika mataa silloin, kun se saisi kiiruhtaa. Tiedän, että joudun elämään jokaisen päivän kerrallaan, yksitellen. Vuodet eivät kuitenkaan vieri niin kuin niiden haluaisi vierivän.

Ainoastaan, toistaiseksi elämä on vain tää hetki. En jaksa kuitenkaan vielä murehtia, että mitä syksyllä tapahtuu tai talvella. Millaista elämä on silloin. Huomisen tiedän ja olen siitä tyytyväinen. Taas kerran, aika näyttää.

Pakollinen lisäys, joka on ihan pakko kirjoittaa. Voi sille mitään, että se hihityttää toisaalta. Mutta vakaasti olen sitä mieltä, että jos on jotain halunnut, sen on saanut, niin silloin ei pidä valittaa mistään. Pitää pohtia ennen kuin tekee, että onko se hyvä liike vai ei. Mutta jos tajuaa tehneensä virheen, niin sen voi kokeilla korjata. Kunhan vaan ottaa tarpeeksi suuren ruuvimeisselin. Hah. Pakko oli.

Sielunkumppanuudesta

Darrassa on aina liikaa aikaa ajatella. Totesin tämän asian jo viikko sitten ja totean sen uudestaan. Pitäisi kuulemma huolestua, jos ottaa kuninkaan käymään kylässä useamminkin mutta sen aika taitaa tulla vasta paljon myöhemmin.

Pohdin viikko sitten jo sielunkumppanuutta. Onko mahdollista, että yksi sielu olisi jaettu kahtia ja ne puolikkaat vetät toisiaan puoleensa aina? Jos tuntee toisen paremmin kuin itsensä, niin onko se sielunkumppanuutta vai vaaditaanko siihen paljon enemmän vai vähemmän? Onko sielunkumppani sellainen, joka seisoo aina rinnalla tapahtui mitä tahansa vai voiko toinen kuitenkin lähteä omille tutkimusmatkoilleen joksikin aikaa palatakseen toisen puolikkaansa luo?

Kun kaksi ihmistä tuntee olonsa kotoisaksi toisen luona, onko se sielunkumppanuutta vai vain hyvää ystävyyttä? Missä sitten menee se näkymätön raja sielunkumppanuuden, kumppanuuden ja ystävyyden erottamisessa? Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia, parhaat korvaamattomia. Rakkaus on ikuinen, mutta onko sielunkumppanuudessa kyse rakkaudesta vai yhteenkuuluvuudesta? Toisten ihmisten kanssa on ystäviä läpi elämän, toisten elämässä vain käväisee ja lähtee jatkamaan matkaa eteen päin. Toisia kaipaa enemmän heidän lähdettyä kuin toisia.

Joskus tunsin oloni hyvin kotoisaksi yhden ihmisen lähettyvillä ja tunsin, että tässä on toinen puoli minusta. Vai kultasiko aika sitten muistot? Jotkut uskovat, että sielunkumppanit etsiytyvät jokaisessa elämässä toistensa läheisyyteen, jotta löytävät toisensa aina uudelleen ja uudelleen. Uskon sielunvaellukseen enemmän kuin taivaaseen tai helvettiin. Kiertääkö siis aina kaksi sielua yhdessä aina uudelleen ja uudelleen? Pystyykö sielun toinen puoli kuitenkin eroamaan yhden elämän aikana toisesta ja alkaa kertämään yksin? Mitä tälläiselle sielulle tapahtuu sitten? Kiertääkö tälläinen sielu aikansa löytämättä enää kumppania elämästä toiseen, ennen kuin kuolee kokonaan vai voiko vanha sielu löytää nuoremman sielun uudeksi kumppaniksi ja jatkaa yhdessä kiertoa?

Jos näin on, niin miten toisen puolikkaansa tunnistaa vai tietääkö asian vain alitajuisesti? Laulun mukaan pitää laittaa neilikka rintaan, mutta jos jokaisella on neilikka rinnassa, niin miten sitten voi erottaa sen yhden kaikkien joukosta? Pitääkö vain kokeilla kerta toisensa jälkeen kepillä jäätä?

Viime yönä pitkästä aikaa keskustelin toisen ihmisen kanssa suhteellisen vapautuneesti. Jokseenkin pieni ääni sisällä sanoi uudelleen ja uudelleen; tämä ei ole oikein. Onko se vain menneisyyden syytä vai siitä, että sielu sanoo: tämä ei ole minua varten?

Jossittelusta

Jos olisin tehnyt toisin. Jos olisi asiat menneet toisin.
Jossittelu on hauskaa joskus, asia mitä jokainen joskus harrastaa. Toisinaan siitä tulee asia, jota tekee päivittäin.
Jokainen valinta, mitä teemme vaikuttaa jokaiseen tulevaan päiväämme.
Kun aiempaa elämäänsä alkaa pohtimaan ja joka kerta kun sanoo sanan jos, se avaa monia risteyksiä, monia uusia teitä, mitä olisi voinut kulkea. Jokainen tie olisi johtanut erilaiseen loppu tulokseen, erilaiseen nykyhetkeen. Tai loppujen lopuksi, jokainen tie olisi johtanut samaan loppu tulokseen, eri ajassa vain. Koskaan ei voi tietää, miten olisi voinut käydä, muuten kuin omissa ajatuksissaan. Jokaisesta jos-sanasta voi loihtia mieleensä erilaisen elämän, toisenlaisen kuin mikä se on tällä hetkellä. Jossittelulla tosin ei saa mitään tehtyä tekemättömäksi, voi vain pohtia, että jos nyt teen näin tai näin, niin miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Tulevaisuuteen katsoessa, voi aina sanoa jos. Silloin avaa itselleen monia uusia mahdollisuuksia, erilaisia tulevaisuuksia. Millainen sitten onkin jokainen tuleva huomen, se onkin sitten eri asia.

Ajatusten virtaa

Isäni sai minut pohtimaan vanhaa lausetta: teit isäis astumaan. On omituista, kuinka jokainen lapsi vannoo, että ei koskaan tee niin kuin vanhempansa ja kuitenkin jokaisesta näkee enemmin tai myöhemmin, että millaisia vanhemmat ovat. Vanha sanonta: näytä minulle isäsi, kerron millainen on poikasi, pitää valitettavasti paikkansa.
Olen aina vannonut, että en koskaan tule käyttäytymään kuin äitini. Isäni tuhahti, että minussa on paljon äitini luonnetta. Jouduin pohtimaan tätä asiaa hetken ja valittavasti huomasin sen todeksi.
Kuinka siis voi olla käyttäytymättä kuin vanhempansa? Yksilönä ja ihmisenä, onko se vain oma valinta vai asia, jota joutuu koko ajan pohtimaan, ettei tee samalla tavalla kuin vanhempansa.
Huomasin, että omaan äitini ajatuksen: sitä rankaiset, mitä rakastat. Luulo siitä, että tosirakkaus kestää mitä tahansa. On kuitenkin julmaa huomata, ettei asia niin ole ja taas on yksi asia lisää, mitä voin lisätä itsesyytösteni listalle. Asian tunnustaminen on vielä vaikeampaa.
Johan Eput aikanaan totesi tämä saman asian "tuhansien murheellisten laulujen maassa". En ole koskaan pahemmin analysoinut ko. lyriikoita tarkemmin mutta huomasin siihen olevan aihetta.

Viime yönä kävin muutenkin elämääni läpi ja huomasin paljon sellaisia asioita, joita tekee aina kun jotain vastoin käymisiä tulee. Nyt tosin en ole sortunut kirjoittamaan ja purkamaan syvimpiä tuntojani paperille. Ehkä siinä kuitenkin on se, että tiedän ettei siitä ole vastaavaa hyötyä. Tai ainakin niin uskon. Elämä ainoastaan tässä hetkessä on pidemmän päälle rasittavaa sekin. Mitä sitä sitten pitäsi tehdä? Elämä näin ei kuitenkaan ole hauskaa...

Eilen tajusin vasta, että kuinka vähän aikaa on mennyt ja kuinka paljon on tapahtunut. Aika on ihmeellinen asia, jos sitä alkaa pohtimaan. Tätä asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin.
Kuten olen myös pohtinut sitä, että milloin on suremisen aika ja milloin se on hyvä lopettaa. Luulisi tässä vaiheessa kivun jo helpottuneen, mutta ottaen ajan kulun huomioon, en enää ihmettelekään, että miksi vieläkin tuntuu pahalta. Olo on toki turvallisempi nyt kuin pitkään aikaa mutta kipua ilmeisesti voi juosta karkuun vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi...

Kävin viime yönä läpi taas kaikki itsesyytökseni. Jotenkin itsesääli ja itsensä syyttäminen on narsistista mutta kuinka muutenkaan voisi itseään haukkua, kun ei ole ketään muutakaan, joka haukkuisi... Mutta juu, kuten sanottu. Ajatusten virtaa...

Muistelua

Yritin selittää tämän kuvan yhteyttä tekstiin monella eri tavalla, mutta puhukoon kuva puolestaan. Ajattelin lisätä tähän runon, mutta kaikki ne tuntuivat vääriltä. Puhukoon kuva puolestaan.





Muuton alkaessa olemaan hyvin lähellä, valtaa kuitenkin pieni haikeus kaikesta huolimatta. Tänään viimeisiä kamoja pakatessa kävin läpi aika monta muistoa ja tunnetta. Tämän asunnon keittiössä kerran tuijotin raskaustestiä pohtien, että mitenkäs nyt. Kahdesti olen joutunut keräämään tämän asunnon lattialta itseni ja nostamaan taas jaloilleni.


Tässä asunnossa olin onnellinen, kun söpö poika nukkui taas minun sängyssäni. Tästä asunnosta lähdin kerran hakemaan sitä töistä, kun taivaalta tuli melkein nyrkin kokoisia rakeita.
Muuttaessani tähän asuntoon, tästä tuli minulle oma turvapaikka ja pesä pahaa maailmaa kohtaan. Avasin yhdelle ihmiselle sen ovet ja olin onnellinen muutamia vuosia. Muutamista riidoista huolimatta arki oli ihanan tavallista, suurin ongelma oli, että mitä sitä tänään söisi.
Tänne oli aina ihana tulla, kun tiesi, että siellä odottaa joku, jonka kainaloon haluaa päästä ja tehdä sinne illalla pesä.
Paljon hyviä kuin myös pahoja muistoja jää tänne. Olisinko oppinut elämään täällä ilman häntä? Tuskin. En jäänyt edes ottamaan asiasta selvää.
Nämä seinät ovat nähneet monia nauruja, vielä enemmän kyyneliä. Nämä seinät ovat kuulleet kaikki kauniit sanat, kaikki viimeiset sanat.
Kuinka pitkään muistot seuraavat, kuinka pitkään mennyt on aina mielessä?

Milloin on oikea aika lopettaa sureminen? Milloin on oikea aika päästää irti? Milloin on oikea aika aloittaa alusta, lopettaa vanhan vaaliminen?

Nyt kun olen muuttoa jo pitkään odottanut innolla, tietäen että siitä alkaa kaikki uusi, haluisin kuitenkin takertua vielä hetkeksi vanhaan. Vaikka yöt ovatkin pyörimistä, odottamista, joko ovi käy, pohtimista, että mitä kello on, miksi mies ei ole tullut jo kotiin? Vaistomaisesti kotiin tullessa kahtoo ylös ja tarkistaa, että onko valot talossa, ollaanko siellä kotona.

Vielä tämän illan ajan kaikki muistot ovat läsnä. Vielä tänään kaipaan. Huomisesta en tiedä.

Seksistä

Maailma on muuttunut paljon viimeisen 15 vuoden aikana. Muistelin tänään viimeksi, kuinka erilaiset seurustelutava olivat silloin kun olin 15 tai alle. Nykyyhteiskunta perustuu seksille ja miten sillä saadaan markkinoitua tavaraa enemmän.
Telkkarin kun avaa, niin silmille tulee mm. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset, L-koodi... Kaikki nämä sarjat perustuvat hyvin pitkälle roolihahmojen seksielämään tai sen puutteeseen. Onko romantiikka kokonaan kuollut vai onko siitä tullut teinityttöjen unelma ainoastaan?
Bussien kyljissä on puolialastomia naisia, mainostorneissa puolialastomia miehiä. Onko enää mitään aihetta, mitä ei voisi markkinoida seksillä?

Ennen jos joku kehtasi kysyä, että mennäänkö meille vai teille kapakkaillan päätteeksi, oli kysymys lähinnä törkeä ja tökerö. Sille naureskeltiin kaveripiirissä vielä pitkään. Nykyään, jos ei saa tätä kysymystä, on epäonnistunut, ruma, epähaluttava... Määrääkö siis seksi sen, millainen olet todella ihmisenä?

Suhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Ollaan yhdessä kuukausi, kaksi. Joskus vuosi, pari. Viimeistään kun täyttää kolme- tai viisikymmentä, niin on laitettava puoliso vaihtoon ja vaihdettava parempaan, uudempaan malliin. Parisuhteen hakeminen on kuin autokaupassa kävisi. Haluan nuoren, hyväkuntoisen ja esittelykelpoisen kumppanin itselleni. Mielellään ei ole montaakaan omistajaa takana, hyvin huollettu.
Kuinka kaupallista voidaankaan tehdä parisuhteesta ja ihmisistä?
Vai onko kaikki vain nykyyhteiskunnan luomaa illuusiota?

Jokainen meistä varmasti haluaa kuitenkin vakautta elämälleen ja kumppanin, jonka vierestä aamulla herätä. Tapella aamulehdestä ja siitä, että miksi sukat ovat taas lattialla. Kuitenkin jokaisessa parisuhteessa on kuitenkin ne samat perusongelmat, jotka ei kuitenkaan vaihtamalla parane. Aikataulut, toisen tavat ja niin edelleen. Onko siis satunnaisista seksisuhteista tullut parisuhteen paras osa, josta on poistettu kaikki ikävimmät osuudet? Fuckbuddy on korvannut aviomiehen/vaimon. Hyvää seksiä on tunnetusti hyvin helppo saada. Millaisen ihmisen pitää olla, että jaksaa henkisesti vuodesta toiseen jakaa elämänsä vain fuckbuddyn kanssa?

Syrjähypyistä ja puhtaista seksisuhteista on tullut eniten lehtiä myyvä aihe. Milloin on Aitolehteä, Ileä, Vanhasta... Seksin loputtua olemasta tabu aihe, ihmisiä jaksaa kiinnostaa, miten muut harrastavat seksiä ja kuinka piristää omaa suhdettaan. Kuinka suurta osaa seksin on siis parisuhteessa näyteltävä? Suurta osaa vai vain yksi normaali osa normaalia suhdetta?

Jotkut asiat kuitekin pysyvät samana, vaikka kuinka Sinkkuelämä toisella tavalla yrittää sanoa: naiset ovat huoria, jos on monta miestä ollut sängyssä, miehet miesten miehiä. Normaalilla ihmisellä on jonkun tutkimuksen mukaan noin 10 seksisuhdetta elämänsä aikana. Herää vain kysymys, milloin tämä tutkimus olikaan tehty? Ei tarvisitse kovinkaan ihmeellistä gallupkyselyä tehdä kadulla, kun tämän voi todistaa jo vanhentuneeksi tutkimukseksi.
Mikä on siis normaali määrä nykyaikana?

Seksi on aina seksiä, jos siihen ei sekoita rakkautta. Ruumiin tarpeiden tyydyttämistä, mutta miten sitten voi tyydyttää rakkauden tarpeen pelkissä seksisuhteissa?
Seksi on kuitenkin aina huonoimmillaankin parempaa rakastamansa ihmisen kanssa kuin hyvä seksi ihmisen, josta ei voisi vähempää kiinnostua muuten.

Nämä tulivat vaan mieleen tänään bussia odotellessani ja kahtellessani jonkun vaateliikkeen mainosta. Aihe ei kuitenkaan ole ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiksi voisi ajatella.

Mielenkiintoisin keskustelu aiheesta käytiin eräällä kanavalla muinoin. Pää-pohdinnan aihe oli, että tuleeko takaisin neitsyeksi, jos on tarpeeksi pitkään harrastamatta seksiä? Kerron hamassa tulevaisuudessa tutkimustuloksen. Puoli vuotta on kohta täynnä. :)

Tulevaisuudesta

En väitä, etteikö minua muutaman kerran ole mietityttänyt tulevaisuus. En sano, etteikö omalla tavallaan hirvitä tämä hyppy tyhjyyteen ja uuden aloittaminen. Omalla tavallaan on hyvin helppoa takertua menneeseen ja elää sen kautta jokaista päivää. Uskotella asioita itselleen. Muutaman kerran on käynyt mielessä, että olenko tehnyt nyt fiksusti ja oikein. Olisiko sittenkin ollut parempi tehdä asiat toisella tavalla?
Nyt on turha enää alkaa jossittelemaan. Sen aika on mennyt jo aikoja sitten. Nyt se on sitten menoa. Tervetuloa uusi elämä, joka on toivottavasti erilainen kuin vanha.
On vain kuunneltava, mitä sydän sanoo. Mikä tuntuu itsestä hyvältä. Mikä on parasta minulle. Vain minulle. On kuitenkin outoa ajatella vain itseään, joka ei todellakaan aina onnistu kaikkien vuosien jälkeen, kun olen laittanut toisen ihmisen tarpeet ja onnellisuuden itseni edelle. Tunnen vieläkin pistoja sydämessäni aina silloin tällöin ja samainen asia aiheuttaa sitten järjetöntä käytöstä. Sellaista, mitä minä en koskaan ennen oli tehnyt. Noh, en tässä yhteydessä avaa tätä asiaa enempää. Suurin osa kyllä tietää, mistä on kyse. Edelleen, en voi käsittää itseäni... En ehkä pääse siitä edes vanhainkodissa yli... :D

Mutta kaikki ratkaisut, joita olen tehnyt viimeisen kahden kuukauden aikana ovat tuntuneet vain toinen toistaan paremmilta. Jokainen ratkaisu on antanut pienen palan sisäistä rauhaa takaisin. Tuskin koskaan enää pääsen samanlaiseen sisäiseen rauhaan ja tyytyväisyyteen, mikä oli mutta saman oloinen olo on hakusessa kuitenkin. Koskaan tuskin se suuri musta aukko sisällä täyttyy tai edes kuroutuu umpeen mutta hetkittäin olen oppinut elämään sen kanssa.
Uuden alun kohta ollessa käsillä, alan pikku hiljaa ymmärtämään kaikkien ratkaisujen hyvyyden. Tulevaisuus on auki aina mutta omanlaistaan turvaa ja rauhaa on näkyvissä.

En ole koskaan väittänyt, etteikö hirvittäisi. Kyllä, ja hieman pelottaa mutta luulen, että näin on kuitenkin parasta. 10 päivää vielä, sitten alkaa uusi elämä. Olenkin jo odottanut sitä pitkään.

Rakkaudesta ja vihasta

Huomasin jo 8 vuotta sitten, että kuinka lähekkäin viha ja rakkaus ovat toisiaan. Raja, jonka näiden kahden tunteen välille on vedettävissä on kuin veteen piirretty viiva. Yhtenä päivänä vain huomaa vihanneensa jotain ihmistä vain sen takia, että ei ole halunnut myöntää rakastavansa.
Vaatii vain paljon työtä ja potkun perseelle, ennen kuin tälläisen asian suostuu itselleen myöntämään. Aikalinja vaan voi olla hyvinkin pitkä välillä.

Viha kohdistuu yleensä toisen ihmisen käyttäytymiseen tai luonteeseen. Joskus joku hyvinkin rakas ihminen tekee jotain niin järjetöntä, ettei voi muuta kuin vihata. Se on yleensä vain hetkellistä vihaamista ja silti tietää sydämessään rakastavansa. Milloin sydän lopettaa rakastamisen ja aloittaa vihaamisen? Missä menee raja, että hyvin kaunis tunne muuttuu hyvin rumaksi tunteeksi? Vai onko silti rakkaus vahvempi, joka kaivautuu joskus myöhemmin esiin?
Kummatkin ovat hyvin vahvoja tunteita kuitenkin. Kumpi vain on vahvempi?

Miten sitten rakkaus voi muuttua vihaksi? Johtuuko se rakkauden kohteen tekemisistä, rakkauden kohteesta itsessään vai voiko rakkaus oikeasti vain hiipua tai kuolla pois? Kuinka pitkään ihmisen pitää tehdä työtä itsensä kanssa ennen kuin suostuu sen myöntämään? On sanottu, että rakkaus on vahvin ihmisen kokema tunne. Onko viha sen heikompi? Kuinka paljon pitää toista vihata, että tunne alkaa muistuttamaan rakkautta voimakkuudeltaan?

Arkinen rakkaus vaatii työtä ja suhteen vaalimista. En muista, olenko pohtinut tätä asiaa jo aikaisemminkin, mutta tämä on kuitenkin minkä tahansa suhteen perusedelletys. Yksipuolisena ei mikään ihmissuhde toimi milloinkaan.
Vihaakin pitää kuitenkin vaalia, että sitä jaksaa pitää yllä. Kuinka kauan kukaan kuitenkaan jaksaa soutaa ja huovata vihan meressä? Vihakin muuttaa kuitenkin muotoaan ajan kanssa. Kärkevin tunne katoaa pikku hiljaa ja tilalle tulee välinpitämättömyys. Onko välinpitämättömyys kuitenkaan itsessään tunne? Se kuitenkin lähtee jostain tunteesta ja päätyy unohdukseen.

Voiko kuitenkaan todellisuudessa mitään asiaa unohtaa kokonaan? Arjen pienet ilot ja surut kuitenkin muistuvat samanlaista tilannetta muistuttavassa tilanteessa mieleen. Voiko deja vu:ta muistuttavat elämän pienet asiat kuitenkin vain työntää takaalalle ja olla niistä välittämättä?
Jokaisella kuitenkin menneisyys luo tulevaisuuden. Jokainen käyttäytyy jokaisena päivänä eri tavalla kuin edellisenä päivänä samanlaisessa tilanteessa. Menneisyyttä ei kuitenkaan mikään tuo takaisin vaikka sitä kuinka yrittäisi hamuta. On vain elettävä huomisen kanssa ja sen, mitä se tuo tullessaan. Menneisyyden paino voi kuitenkin joskus olla hieman turhan raskas viitta harteilla.

Voiko rakkauden ja asiat, jotka saivat rakastumaan, unohtaa? Muistuuvatko ne joskus mieleen ohi mennen vai painuvatko ne unohduksen syvään jokeen lopullisesti?
Suhde, jossa muistaa joka päivä kaikki ne pienet asiat, jotka saivat rakastumaan ja rakastuu toiseen joka päivä uudelleen, on ainutlaatuinen. Sellaisen tunteen kun on saanut tuntea edes kerran elämässään, on asia, jota ei voi ikävöidä.

Tämä on aihe, jota voisi ruotia puolin ja toisin vaikka kuinka pitkään.
Vastauksena yhteen kommenttiin, tässä kirjoituksessa on oikeastaan kaikki syyt siihen, miksi olen pohtinut täällä näitä asioita. Yleisellä tasolla kuitenkin vaikka itsekseni pohdinkin omia elämän kiemuroita. Eräässä testissä kysyttiin, että onko elämä yksinkertaista vai monimutkaista. Pakko oli vastata, että monimutkaista. Mikään suhde, oli se sitten viha tai rakkaus tai jotain siltä väliltä ei koskaan ole yksinkertainen ja helppo.
Vai on sitten vain ihmiset vaikeita ja elämä helppoa? Mene ja tiedä.

Rikos ja rangaistus

Viime yön tapahtumien tai enemmänkin, mitä ei tapahtunut, selvitessä tänään, aloin väkisinkin pohtimaan ensinnä syitä siihen. Syitä aikani pohdittuani, ajatukset karkasivat. Ehkä ihan hyvä niin sillä tajusin taas paljon asioita. Väkisinkin tuli mieleen että, mikä on on todellinen petos? Onko petos itseään kohtaan se, että erehtyy rakastumaan? Vai se, että millaiseksi suhteen luo tai luulee sen olevan?
Petoksen juuret ovat syvemmällä kuin pintapuolisessa elämässä. Miten arkea elää. Arki voi olla mukavan tylsää ja ihanan tavallista. Se, mitä on pinnan alla, määrää petoksen luonteen ja laadun.
Asioita jos alkaa kunnolla pohtimaan ja penkomaan, huomaan arjessa paljon pieniä yksityiskohtia, joiden pitäisi alkaa herättämään kysymyksiä enemmänkin.
Milloin sitten ne kysymykset ovat ajankohtaisia kysellä, onkin sitten asia erikseen.
Kun petoksen laajuus alkaa selviämään pikku hiljaa, jää väkisinkin pohtimaan, että mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Missä ajettiin ojaan.

Henkinen petos on kuitenkin aina pahempi kuin fyysinen. Henkinen petos aiheuttaa paljon pahemmat haavat, joita ei voi sitoa toisin kuin fyysinen. Pohdin tässä taannoin, että missä on pettämisen raja, petos on kuitenkin vielä pahempaa kuin pettäminen. Missä siis menee petoksen raja? Kuinka pitkään voi olettaa, että petos pysyy salassa eikä vaikuta toiseen ihmiseen millään tavalla?

Se, miten se vaikuttaa yksilöön on asia erikseen. Toiset pystyvät jatkamaan kylmäverisesti eteen päin, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Toiset taas erakoituvat ja tulevat tunnevammaisiksi. Mikä silloin on elämänlaatu?

On julmaa huomata, että on valuttanut vuosia elämästään hukkaan, huomaten, että käteen ei jäänyt edes sitä kuuluisaa luuta. On vain sitten eri asia, että miten siitä jatkaa sitten eteen päin.

Hieman masennus taas kaivautuu pinnan alta esiin, sille ei voi mitään. Se vaan on kaveri, jonka kanssa on elettävä. Darra ei mitenkään auta asiaa ...

Tosin tämän päivän uutiset hieman laittoivat pohtimaan elämän tärkeysjärjestyksiä. Hieman olen järkyttynyt, mutta kaipa se on normaalia. Vaikka silti, se pieni ääni, joka kuiskii vieläkin korvaan, kuiski; miksi se en voinut olla minä? Taas sen äänen vaimentaminen käy työstä. Julmaa sekin.
Elämä on lyhyt, mutta sitä ei kannata kuitenkaan viettää kuoleman pelossa. Se on kuitenkin kaikilla meillä edessä enemmin tai myöhemmin. Eikä kuolema ole paha asia. Se voi olla vapauttava, pelastava, helpotus tai uuden alku. Se, miten jokainen käsittelee asian, tekee sen, että onko kuolema paha asia vai ei. Vaikka mihinkään jumalalliseen en uskokkaan, uskon kuitenkin, että näemme vielä kaikki rakkaamme rajan tuolla puolen.
Mutta tästä aiheesta pohdintaa lisää. Nyt nukkumaan.

Unista

Unien maailmaan on helppo paeta todellisuutta. On hyvin helppoa nähdä, mitä tahtoo ja olla siellä, missä tahtoo. Alitajunta on ihmeellinen asia. Joskus se näyttää kaiken juuri sellaisena, kuin asiat tahtoo nähdä. Joskus taas vaikka kuinka yrittää, ei näe mitään sellaista, jota haluaisi.
Aamulla on vaikeaa joskus ymmärtää, että mikä on ollut unta, mikä todellisuutta. Todellisuuden palauttamiseen menee joskus useampi minuutti. Ne muutamat minuutit tuntuvat joskus vain tunneilta. Tunneilta tuskaa, kun pikku hiljaa ymmärtämään, että kaikki olikin vain unta.
Alitajunta näyttää joskus päivien viiveellä ne asiat, jotka haluaa nähdä. Joskus viikkojen. Miksi juuri silloin eikä jo aikaisemmin?
On hankalaa tietää, mitkä unista ennustaa tulevaa ja mitkä ovat vain alitajunnan tuotetta. En ole koskaan hallinnut uniani, joskus olen onnistunut provosoimaan kylläkin unia, joita on halunnut nähdä. Joskus taas unet ovat olleet todellisuudesta vääristymiä. Menneistä ja tulevista tapahtumista. Tosin tälläisiä unia en ole nähnyt kuin muutamia kertoja elämässäni.
Viime aikaiset unikuvat ovat vain laittaneet miettimään näitä asioita. Pohtimaan alitajunnan toimintaa.

Tänään vihdoin panssari hieman murtui mutta sitä seurasi tuli taas syyllisyys ja häpeä. On parempi vain piiloutua muurien taakse edelleen. Vallihautojen, jotka ovat täynnä kroktiilejä. Sydäntään ei voi pettää, eikä paeta sen kuiskailuja, vaikka kuinka haluaisi. Joskus haluaisin olla kuin Davy Jones, leikata sydän irti rinnasta, laittaa se laatikkoon ja hauda kaukaiselle rannalle. Elämä voisi olla paljon helpompaa ilman, että tuntee mitään.
Itsensä syyttäminen on kuulemma normaalia jokaiselle empaattiselle olennolle. Mutta entä jos sitä ei osaa lopettaa? Entä jos asioita, joista voi syyttää itseään tuleekin jokaisesta kiven kolostakin lisää joka päivä?

Unien pohtimisen tulosta nämäkin ajatukset. Unien maailma on paikka, jonne on aivan liian helppo paeta päiviä.

Joku joskus sanoi...

Joku joskus sanoi, että jokainen valinta on risteyskohta elämässä. Se, onko valinta oikein vai väärin, sen näkee sitten tulevaisuudessa. Niissä risteyksissä vaan ei taida koskaan olla tienviittoja, mikä valinta on oikeaan ja mikä väärään. Kuunnellako sydämen vai järjen ääntä? Jälkeen päin on harvinaisen vittumaista joutua toteamaan, että valinta oli sittenkin väärä. Sen jälkeen alkaakin sitten pohtiminen, että mihin jokaisesta risteyksestä olisi pitänyt kääntyä. Onko jokaisessa risteyksessä sittenkin valinnut väärin?
Toiset uskovat vahvasti, että joku korkeampi taho johdattaa jokaisen elämää. Minä uskon, että meistä jokainen tekee ihan itse omat valinta ja asiat eivät järjesty itsekseen, ne on järjestettävä ihan itse. Jos jää odottamaan, että kohtalo tai mikä tahansa korkeampi taho järjestää asiat puolestaan, niin sitten saakin odotella jonkin aikaa. Keinutuoli voi tehdä suhteellisen suuret jäljet lattiaan ennen kuin asiat ovat järjestyksessä. On sitten asia erikseen, että saako asiat järjestymään niin kuin tahtoo.
Jos elämä on täynnä valintoja, oikeaan tai väärään, ja jos ne valinnat menee vielä usemmiten väärään, niin miten sitten täällä pitäisi polkua tallata eteen päin?
Jokainen vastaa omasta elämästää, miten sen elää mutta valitettavan usein ihmisten polut risteävät. Onko siis tarkoitus kuitenkin, että kaikkien polut risteäisivät toisen kanssa ja polkua aletaan sitten kulkea yhdessä, joka aiheuttaa sitten risteystilanteita vielä enemmän.

Joku joskus sanoi, ettei mikään ole ikuista ja biisissä lauletaan, että kaikki tarvitsevat aikaa olla yksin. Rakkaus ei kuulemma koskaan kuole, kohteet vain vaihtuvat. Entä jos rakkaus on oikeasti jo kuollut? Onko vain enää jäljellä yhteiskunnan aiheuttama paine löytää kumppani, perustaa perhe ja pakollinen asuntolaina, lapset.
Yksinäisyys ja sinkkuus tuntuu olevan nykyajan "ongelma" vai onko se sitten elämän tapa? Valinta, jonka jokainen tekee jossain vaiheessa elämäänsä. Vai olemmeko niin erakoituneita, että polut eivät enää risteä niin helposti.
Ikuisuus on perhanan pitkä aika. Miten mikään voisikaan kestää ikuisesti? Tahdon voimallako? Vai onko jotkut asiat vain niin ainutlaatuisia, että ne kestävät sitten sen ikuisuuden.

Joku joskus sanoi, että kaikki loppuu aikanaan. Mikä on sitten se oikea aika kaiken lopulle? Onko sillä niin merkitystä, että milloin? Miksi kaiken pitää sitten loppua? Onko se vain luonnonkiertokulun määrämä asia? Vai onko vain tarkoitus, että kaikki kaunis loppuu aikanaan, kuihtuu pois? Niin kuin kukat syksyisin.

Pahemmin en ole koskaan jaksanut uhrata ajatuksia elämän tarkoitukselle, mutta jostain syystä sitä olen tänään pohtinut jonkin verrankin. Ja näiden kysymysten tiimoilta varsinkin. Vastaukset tuntuvat nekin olevan monihaaraisia. Mikä se elämän tarkoitus sitten on?
Rakkaus? Maallisen omaisuuden hankinta?
Minä olisin joskus kallistunut tuon rakkauden puolelle... Ehkä se on ikuista, ainakin jokaisen omassa sydämessä. Se, mihin jokaisen sydän sitten kuljettaa, on asia erikseen.

Ajatuksia yöllä

Kirjoittamisesta on tullut eräänlaista terapiaa. Tai sitten siitä on vaan tullut pako paikka menneeseen, aikoihin, jolloin kaikki oli aivan toisin.
Sinänsä tarinan kirjoittaminen on raskasta, muistella kaukaisia asioita, menneitä... Helposti ja nopeasti se ei etene. Jokainen päivä on erilainen kuitenkin. Toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Välillä tuntuu, että tuska helpottaa jo asteen verran, toisena päivänä se taas lyö täysillä päälle.
Varsinkin sen valossa, mitä tajusin eilen. Missä rajat menevät, mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä on absoluuttinen totuus. Sitä tuskin koskaan tulen tietämään.
Asiaa pohdittuani pari yötä, olen keksinyt vain tuhansia itsesyytöksiä lisää. Arvottomuuden tunne, kelpaamattomuus ja suurin, riittämättömyys. Kuinka monta vuotta tunsinkaan itseni riittämättömäksi, kuinka monesti pohdin, että mitä vielä voisin antaa. Kärsin jokaisesta pahasta sanasta, jokaisesta riidasta, vaikka kuinka olisinkaan "ollut oikeassa", väkisinkin jäin pohtimaan, että mitä kaikkea minä taas teinkään väärin. Mitä olisin voinut tehdä toisin.

Niitä on silleen turha enää pohtia. Väkisinkin vain makaan sängyssä yöllä ja pohdin näitä asioita. Varsinkin sitä, että miksi en ollut koskaan riittävä.
Minä olen hyvin mustavalkoinen ihminen, asiat joko ovat tai ovat olematta. Joko minä olen rakastunut tai sitten en. Minulle riitti aina se, että sain pitää toisen rinnallani. Minä annoin kaikkeni.

Virheitä tekee jokainen, kuka teki ja ensin virheen, sitä voidaan sitten taas erikseen pohtia. Missä menee se kuuluisa raja. Se on hyvin eläväinen ja jokainen vetää sen siihen, mihin itse tahtoo sen vetää. Se, kumpi sen ensin ylittää, saa pohtia onko tehnyt oikein vai ei.

Aiheesta saisi pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun, jonka joskus tahtoisin käydä. Ei, tämä ei ole avoin kirje tai vastaavaa. Nämä ovat taas vaan sanoja peräkkäin ilman, että ne sanovat sen enempää. Miksi? Kuten sanottu, eräänlaista terapiaa. Halu kirjoittaa, muistella menneitä. Niin vaikeaa kuin se onkin.

Alku, vuosi 2000, osa 4

Aamulla heräsin pieneen ja jyskyttävään päänsärkyyn. "Voi hyvä helvetti", oli ensimmäinen ajatus.
Käännyin ja huomasin sinitakkisen pojan olevan vieläkin vierelläni. "Jaahas. Mies. Minun sängyssä. Mitäköhän tuolle pitäisi tehdä?" , oli seuraava ajatus. Nousin hiljaa vessaan toivoen, että en herättäisi ketään.
Tulin hetken päästä takaisin ja ihmiset huoneessani alkoivat heräilemään. Hieman vaivautuneisuutta ilmassa, vaihdoin vaatteet ja totesin, että roskaruokaa minulle ainakin kiitos.
"Haluatkos sinä?" kysyin sinitakkiselta pojalta.
"Kyllähän se kelpaisi."
Lähdimme lähimpään kotipizzaan ja tarjosin sinitakkiselle pojalle pizzan, muistellen edelleen eilistä iltaa.
Halusin vain olla hetken yksin, pohtia asioita, mitä oli tapahtunut. Miten tästä jatkuisi juttu eteen päin.
Suvi lähti kotiin ajamaan ja minä menin suihkuun.
Tassutin myöhemmin ylös keittiöön ja siitä sinitakkisen pojan huoneeseen.
"Hei."
"Hei, alkaako darra jo helpottamaan?"
"Juu, kyllä se tästä pikku hiljaa. Minä vaan aina saan sellaisen darran, että ihmettelen, että miksi yleensä juon."
"Minäpä en saa mutta en silti juo enää niin paljoa kuin ennen."
Jäin istumaan pojan huoneeseen ja juttelemaan musiikista ja poika kuuntelutti minulla musiikkia laidasta laitaan.
Jäin pojan viereen nukkumaan.

Hitaasti, mitään sopimatta viihdyimme vaan yhdessä päivä päivältä paremmin. Yhtenä päivänä haimme jäätelöä läheiseltä huoltoasemalta ja makasimme mahallamme sängylläni sitä syöden. Jäätelö vain välissämme ja kaksi lusikkaa. Miksi sitä nyt olisi pitänyt asioita liata enempää turhan takia.
Siitä tuli tapa pikku hiljaa.

"Illalla olisi sauna, lähdetkö minun seuraksi?" Kysyin pojalta.
"Mikä ettei. Pittää vaan mennä silleen loppu ajasta, niin KT ja Tahistaja ei tunge sinne yhtä aikaa."
"Heh, se voisi olla hieman epämiellyttävää."
Hieman ujostelin kun heitin vaatteita pois ennen saunaan menoa mutta poika ei ujostellut ollenkaan, heitti vaatteet pois ja paineli saunaan. Saunan pehmeissä löylyissä nautimme vaan hiljaisesta yhdessä olosta. Hiljaisuus oli toverillista hiljaisuutta. Minä pidin kuitenkin kovemmista löylyistä, joten jäin hetkeksi vielä pojan mentyä pesulle.

Alku, vuosi 2000, osa 3

Koko kuopioon muutto on sellaista hässäkkää, että harvoin on muutto sellaista ollut. Aika muuttaa oli todella vähässä ja pakko oli ottaa ensimmäinen asunto, jonka vaan sain. Kävin kahtomassa kämpän pikaisesti ja totesin, että otan. Kämppä oli siis huone isosta talosta, joka näyttää museolta, jossa asui lisäkseni 15 ihmistä. Kahdella oli yksiö yläkerrassa, loput jaoimme keittiön. Talo on nelikerroksinen, jokaisessa kerroksessa oli vessa, meillä alimpana oli myös sauna. Talossa oli kaksi pesukonetta, meillä alimmassa kerroksessa ja keittiökerroksessa.
Muutin huoneeseeni ikkunasta, kun käytäviä pitkin olisi ollut todella hankala kuljettaa tavaroita. Omanlaisensa kokemus sekin oli.

Vanhemmat vihdoin lähtivät takaisin kotiin ja minä sain oman rauhan. Aloin varovasti tutustumaan taloon ja kuopioon paremmin. Minulla oli kuitenkin koulun alkuun aikaa vajaa viikko. Tutkin, miten pääsen koululle ja kuinka kauan matkaan menee. Kävin keskustassa pyörimässä, matkaa kun ei ollut paljoa mitään.

Hilkka taisi muuttaa "naapuriini" hieman minun jälkeeni. Hilkka kun ei ollut mikään hiljainen itsekään, niin tutustuimme nopeasti. Meitä asui alakerrassa kolme, minä ja Hilkka ja meidän yhteshyvä. Yhteshyvä vaan sattui olemaan mies ja siinä meidän välissä asuessaan sai väkisinkin tuon nimityksen.
Yhtenä päivänä tulin suihkusta ja sen enempää ajattelematta aloin rasvaamaan jalkojani oven ollessa auki. Yhteshyvä tuli huoneestaan vessaan, joka oli huoneeni vieressä. Vilkaisi minua ja tokaisi; tarvitsetkos apua tuossa hommassa? Minä änkytin takaisin, että enköhän minä pärjää...

Aloin tunnistamaan ihmiset, jotka asuivat talossa. Huomasin erään sinitakkisen pojan asuvan keittiökerroksessa ja hän kuunteli musiikkia melkein aina ovi auki. Kerran olin tulossa keskustasta, kun poika ajoi pyörällä minua vastaan. Vilkaisin poikaa ja pohdin, että olisiko minun pitänyt sanoa jotain, mutta olin hiljaa.

Koulu alkoi ja paljon uutta tuli nopeasti eteen. Onneksi huomasin luokallani olevan Katrin, jonka isosiskon olin joskus tuntenut. Väkisinkin hakeuduimme yhteen, hieman turvaa toisesta edes hieman tutusta ihmisestä.
Arjesta tuli pikku hiljaa rutiinia. Aamulla kouluun, kämpille kaupan kautta, ruokaa...
Yhtenä päivänä istuin kirjan kanssa keittiön pöydän ääreen lukemaan ja syömään samalla. Samainen sinitakkinen poika kuunteli musiikkia ja meinasin muutamaan otteeseen karjaista, että älä vaihda, hyvä biisi! Jätin huutamatta kertaakaan. Toisena päivänä vahingossa osuimme pojan kanssa keittiöön yhtä aikaa. Poika oli hakemassa tuoppiin vettä ja minä olin laittamassa ruokaa. Aloimme juttelemaan vaan niitä näitä, lähinnä autoista. Poika kertoi, kuinka hänen isällään oli vanha kupla. Minä nauroin, että minä olen aina halunnut vaaleanpunaisen kuplan.
Törmäsin poikaan pari kertaa samalla tavalla ja aloin hieman jo odottamaan niitä törmäämisiä. Minusta vaan oli hauska jutella pojan kanssa.

Keittiökerroksessa asui myös Mika, johon törmäsin ensimmäisen kerran keittiössä, kun siltä oli pöllitty lautanen. Kahtoin hieman kieroon sen päsmennystä asiasta mutta minkäs minä sille voin. Myöhemmin tutustuin Mikaan paremmin ja nauroimme monesti tapahtunutta. Mika oli töissä ja hakemassa lääkikseen. En taida koskaan tietää, että pääsikö hän sinne sisälle.
Samassa kerroksessa asui myös Anu, johon en tutustunut koskaan kunnolla. Syy oli siinä, että rockabilly-tyylinen Anu ja minä olimme aivan täydellisesti erilaisesta maailmoista.

Meistä tuli pieni porukka, minä, Mika ja Hilkka. Pidemme Mikan huoneessa illan istujaisia, Mikan huone kun oli tilavin ja parhaiten kalustettu. Eräänä lokakuun iltana päätimme lähteä porukalla kapakkaan.
Soitin Suville Lammille, että lähtee mukaan. Ei olla pitkään aikaan nähty.Suvi suostui pienen suostuttelun jälkeen.
Istuimme iltaa taas Mikan huoneessa.Muutaman siiderin jälkeen aloin kyselemään, että missä on sinitakkinen poika. Mika totesi, että eiköhän se oli huoneessaan.
"No, miksi se siellä on? Miksi se ei ole lähdössä meidän kanssa kapakkaan?"
"Käy kysymässä siltä."
"No en. Sun kaveri se on. Mutta nyt lähtee kaikki mukaan. Ei ketään voi yksin jättää, kun muut lähtee."
"Käy sitten hakemassa se."
"En, sun kaveri."
"Sinä tämän jutun aloitit, joten mene ihan itse."
"No voi helvetti. Niin se on kai sitten tehtävä."
Hörppäsin siiderini loppuun ja painelin sinitakkisen pojan huoneeseen.
"No niin, kaveri. Levikset jalkaa ja kapakkaan.Nyt mennään."
"Mitäh?"
"Niiniin. Kaikki muut on lähdössä kapakkaan, paitsi sinä. Nyt lähdet sinäkin.Ei kukaan jää yksin tänne napottamaan."
"En minä, ei ole rahaa ja väsyttääkin."
"No minä tarjoan, mutta nyt lähdet."
"En minä taida jaksaa."
"Jaksatjaksat. Levikset jalkaa ja matkaan."
Poika sukelsi sänkyyn ja veti peiton päälleen.
"Minä jään tänne."
"Et muuten ole jäämässä."
Kiskaisin peiton pojan päältä pois.
"Voi helvetti. Ilmeisesti minä olen hyvin pitkälle lähdössä."
Vedin pojan mukanani Mikan huoneeseen ja heitin pojalle yhden siidereistäni.
Istuimme hetken ennen kuin lähdimme taksilla keskustaan. Pitihän sitä kerran kun lähtee, niin ajella taksilla.
Ulkona seisoessani tunsin hieman oloni epämukavaksi, kun poika seisoi hieman kaikkien muiden ulkopuolella. Yritin hieman viihdyttää poikaa samalla kun juttelin muiden kanssa.Tosin, en oikein tiennyt, että miten.

Pääsimme vihdoin kapakkaan, johon Hilkka ja Mika halusivat laulamaan karaokea.
Istuin pojan kanssa baaritiskille.
"No, mitäs sinä sitten haluat juoda?"
"Pernodcola."
"Mikäh???"
"Pernodcola."
"Siis mikä???"
"No pernodcola. Anisviinaa."
"Ahaa... Saat muuten ihan ite tilata sitä, en minä osaa tuollaisia sanoa" Nauroin.
"Kaksi pernodcolaa."
"Ai."
Sain drinkin nenäni eteen ja maksoin, kuten olin luvannut.Tutkin drinkkiäni hyvin huolellisesti ennen kuin uskalsin maistaa lasista.
"Hyvää."
"Niinhän minä sanoin."
Juttelimme pojan kanssa ja nauroin kunnolla pitkästä aikaa pojan jutuille. En muista enää miten ajauduimme siihen tökkimiskisaan, johon vahingossa kai, ajauduimme. Huomaamattani tökkimiskisan pääteeksi suutelimme. Hampaat hieman kalahtivat yhteen mutta totesin itsekseni, että aina tätä taitoa voi opettaa.Pieni hermoilu puolin ja toisin lisäsi suudelman jännittyneisyyttä.
Hetken päästä lähdimme kävelemään kotia kohti käsikädessä.
Suurempia puhumatta, tein Suville vuoteen ja poika tuli viereeni nukkumaan. Sinä yönä todellakin vaan nukuttiin humalaa pois.

Pohdiskelua.

Minä olen ollut lapsesta alkaen melankoliaan taipuvainen. Liekkö sitten syynä tähdet, joiden alla olen syntynyt vai skorpionin perusluonne. Vai syynä sitten se, että minut on kasvatettu hyvin itsenäiseksi ja kasvanut ilmapiirissä, jossa ei juurikaan tunteita puoleen tai toiseen näytetty. Ei, tämä ei ole syyllistämistä vanhempiani kohtaan. Minulle nyt vain sattui sellaiset vanhemmat.
Melankolisuus on pulpahtanut esiin aina säännöllisin väliajoin, välillä pahempana, välillä parempana aikana. Välillä se on muuttunut masennukseksi asti.

Minulla on tapana ollut hyväksyä ihmiset sellaisena kuin he ovat. Onko se sitten siunaus vai kirous, mene ja tiedä. On asia erikseen sitten, että hyväksynkö ihmisten tekemiset vai en. Siinä on selkeä ero kuitenkin. Se, että onko ihminen hyvä vai paha, vai toimiiko ihminen oikein vai väärin. Tästä syystä kuitenkin minulla on paha taipumus luottaa liikaa vieraisiinkin ihmisiin. Joku fiksaatio sen on pakko olla, koska kokemuspohjan ollessa, mikä on, niin luulisi oppineen olemaan luottamatta.

Naiset rakastuvat aina renttuihin. Se on hyvin pitkälle totta. Pääsin eilen muistelemasta Jennille R:a mm. Onko se sitten hoivavietti, joka niissä vetää puoleensa, vai onko se sitten jokaisen naisen halu "pelastaa" rentut. Joka tapauksessa. Jokainen voi pelastaa vaan ihtensä tai muuttaa vaan ihte ihteään.
Parisuhteessa kuitenkin jokainen muuttuu jonkin verran, tai niin ainakin pitäisi muuttua. Aina on kuitenkin toinen huomioon otettavana ja kuitenkin jokainen ihminen, vaikka kuinka samanlaisia olisivatkin, kaipaa omaa tilaa ja omanlaisiaan käyttäytymismalleja.
On asia erikseen, hyväksyykö toinen toisen tavat vai ei. Yksi tykkää hampaita harjatessaan mennä ja järjestellä kämppää samalla, toinen taas haluaa kuunnella musiikkia vielä nukkumaan mennessäkin. Toinen tahtoo hiljaisuutta.
Pienistä puroista kasvaa joki, mutta siinä joessa olisi vaan navigoitava eteen päin. Mutta jos oikeasti tahtoo ja haluaa, navigointi onnistuu niin, ettei rantautumisia tule.

Tavoista on kuitenkin jokaisen vaikea luopua. Ne tuovat turvallisuutta ja tuttua rutiinia. Jos rutiini ja turvalliset, vanhat tavat rikotaan, kestää jonkin aikaa ennen kuin ihminen oppii uusille tavoille ja uusille rutiineille. "Vanha koira ei uusia tapoja opi"-sanonta on sinänsä valheelllinen. Kyllä vanha koirakin oppii, mutta se vie aikaa ihan pirukseen. Kouluttajalta se vaatii paljon hermoja ja aikaa.

Elämän muuttuessa hetkessä radikaalisti, monet turvautuvat lauseeseen "kaikella on tapana järjestyä." Kuulin yhdestä tytöstä, jolle tätä oli sanottu jo 5 vuotta, eikä asiat olleet koskaan järjestyneet. Minusta tuo lause on siinä määrin valheellinen, että mikään asia ei itsestään järjesty, jollei sitä itse ala järjestämään. Se, että haluaako ja kuinka haluaa, on asia erikseen. Ja onko asiat mahdollista järjestää niin kuin on halunnut.
Tulevaisuus on suuri musta aukko, johon historia vain katoaa.

Jokaisena päivänä, jolloin kuulee sen pienen äänen kuiskaavan hiljaa korvaan, on huomiseen pääseminen taistelua. Ääni, joka kumpuaa hiljaa sydämestä, kuiskii nurkissa.

Noh, nämä nyt ovat taas vaan tajunnanvirtaa-tekstejä. Vailla sen suurempaa merkitystä, pohdiskelua elämän menosta. Hieman viitaten myös todellisuuteen.

Alku, vuosi 2000, osa 2

Kirjoitusten lähestyessä lukeminen oli mitä oli. Aikaa oli liikaa, joten poikien kanssa tuli käytyä kapakassa useammin kuin kerran.
Sinä talvena oli myös hh-episodi.
Kuvitelin liikoja itsestäni, luulin liikoja toisista. Näin sen, mitä halusin nähdä. Näin vuosien päästä asiaa ajatellessani, en voi muuta kuin hihitellä. Naiset rakastuvat aina renttuihin tai ainakin ihastuvat. En koskaan kuvitellut itse olevani samanlainen, mutta nyt sen ymmärrän. Tosin, silloin olin myös nuori ja naivi. Silloin ajatusmaailma oli suppeampi, samaan sänkyyn mentiin vain nukkumaan, muu kuului sitten vasta seurusteluun. Huvittavaa lähinnä.
Tai ehkä se on myös sääli. Olisin varmasti erilainen ihminen, jos olisin saanut säilyttää lapsenuskon ja viattomat silmät. Noh, se siitä episodista. Tosin se sitten poiki hieman myöhemmin paljon surua.

Matikankirjoitusten aamuna naureskelin, että mitä helvettiä yleensä ottaen teen koko koululla. En ollut avannut kertaakaan kirjoja, myönnän. Minä olen aina ollut hyvin surkea laskemisessa, joten kirjoitin matikan vain siksi, ettei sitten koskaan myöhemmin tule asiasta kysymistä, eikä tarvitse koskaan kirjoittaa sitä jostain syystä myöhemmin.
Kirjoitukset eivät menneet niin hyvin, kuin olisin kuvitellut. Luulin osaavani mm. historian kysymykset oikein hyvin, mutta tulos oli jotain aivan muuta.

Kirjoitusten jälkeen elämään tuli lievä tyhjiö. Aikaa oli enemmän kuin koskaan, säpinää piti saada.
Hh-episodi poiki K:n sinä keväänä. Ajatus oli oikein hyvä ja toki toimiva. Teen H:n mustasukkaiseksi K:n avulla. Heh, oikeasti. Tosin siinä ei ihan niin käynyt.

K:n tiesin haluavan minut takaisin, vaikka olin dumpannut sen aika rumasti edellisenä syksynä. Se yritti lämmitellä minua aina välillä ja loppujen lopuksi, H:n takia, lämpenin vihdoin.
Minulla ei ollut mitään tarkoitusta rakastua, ei pienintäkään ajatusta. Se ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Eihän K:n nyt kukaan voisi koskaan rakastua, raivostuttava kakara.
Ennen kuin sain lakin päähäni olin hyvin rakastunu ja se kevät ja kesä oli todella upeaa aikaa. En ole käynyt kuin kerran sen jälkeen palviljongilla. Silloinkin minut vain kuljetettiin sinne enkä voinut asialle mitään. Oli omituista muistaa vuosien takaiset asiat kuin eilinen.
K sai neitsyyteni, sydämeni ja minut kokonaan. Hetkeksi.
Muistan oikein hyvin sen auringon laskun, jolloin se piti minua sylissään ja vaan oltiin ja kahteltiin auringon painumista taivaanrannan taa. Muistan ne illat, jotka olivat vain meidän kahden vinttihuoneessa. Muistan vieläkin kuinka ensimmäisenä yönä, maattin H:n ja M:n olohuoneen lattialla patjoilla ja kuinka aamulla sain ehtiä rintsikoita kirjahyllystä ja alushousuja kattolampusta. En vieläkään käsitä, kuinka ne olivat sinne joutuneet.

Unohtamatta sen vuoden juhannusta. Minä olin ainua selvinpäin ja kuskina. Totta kai jussina pitää uida. H jäi rannalle ja kasteli vaan nilkkansa kun minä molskahdin jokeen, joka oli pirun kylmä, uimaan kunnolla. Vieläkin naurattaa aamu, kun vihdoin pääsimme sänkyyn. K veti minulta paidan päältä, jota en toki kaivannut ollenkaan. Eihän minulla kylmä sen uinnin jälkeen ollutkaan. Kun paita oli päältä pois, niin K nukahti. Tai sammui. Miten vaan. Kaivoin paidan lattialta takaisin päälleni ja painauduin kylkeen lämmittelemään.

Se aika oli rauhan aikaa. Minulla oli uskomattoman hyvä olla. K oli itse niin rauhallinen, että se tarttui minuunkin. Tosin se osani myös pitää minut kurissa. Sen ei tarvinnut kuin nostaa kulmakarvaansa, niin minä luikin jo ovesta ulos. Siinä saattoi olla se syy, miksi emme tapelleet oikeastaan koskaan. En tiedä, oliko se sitten yksi niitä syitä, jotka johtivat eroon.
Tuli heinäkuu ja meillä oli hetken jo mennyt huonosti K:n poikkastua jalkansa sotaharjoituksissa. Vihdoin heinäkuun helteiden aikana, K sanoi minulle heihei ja hyvää loppu elämää. En näin jälkeen päin voi sanoa, että se olisi tullut yllätyksenä, mutta olisin voinut hieman paremmin varautua jo asiaan aikaisemmin.
Pidimme eron jälkeen säännöllisesti yhteyttä, en tiedä oliko se nyt kuitenkaan kovin huono asia.

Minä muutin hieman eron jälkeen hetkeksi porukoille, etäisyys asioihin antoi aikaa ajatella.
Ennen kuin elokuu loppui asuin jo kuopiossa.

Alku, vuosi 2000

Millenium on vain kerran elämässä!, karjuin Suville puhelimeen.
Kaveri hei, paskaa tapahtuu, mutta nyt kyllä biletetään.

Suvi oli eronnut hiljattain poikaystävästään, joten pakko se oli jotenkin raahata ulos tuulettumaan. Fokkarissa oli tiedossa sisäilotulitus, joka olisi pakko nähdä. Lupasimme lähteä ensin alaikäisten kanssa pussikaljalle Sibbe-puistoon, vain verestääksemme vanhoja muistoja ja sitten lähteä tyylikkäästi Fokkariin bailaan.

"Hei, oletteko ajatelleet, että Sibbe on aika munaton mies?" Laura kysyy istuessaan patsaan juuressa vaniljasiideri kädessään.

"Ei just ole käynyt mielessä, mutta nytkun sanoit asiasta, niin olet muuten aika oikeassa." Henna vastasi.

"Mitä helvettiä... Mitä mulla on taskussa...?"

"Mitä sä nyt taskujas alat tässä kaivelemaan...? Ja mitä vittua sä oot kynttilällä tehnyt?" Suvi katsoi minua kysyvästi tupakkaa sytyttäessään.

"Etin nessua. Nenä vuotaa. Kynttilä on jäänyt muuten joululta. Käytiin hautausmaalla ja sillä on jäänyt yksi kuusenkynttilä taskuun. Sillä on helpompi tuulessa sytyttää kynttilöitä kuin tulitikuilla."

Katsoi tyttöjä "mitä ihmeellistä"-ilmeellä, kun porukka alkoi nauraa yksi toisensa jälkeen.

"Annas tänne se. Sibbe saa kohta munat."

Miten muistankaan tuon illan vielä näin hyvin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kynttilä ei ollut enää yöllä Sibbellä munana, kuka tietää missä kynttilä oli ja mitä sille tapahtui.
Sinä uutena vuotena ei maailma romahtanut, niin kuin oli pelätty. Taksi vei kotiin yöllä kuten niin monesti aikaisemminkin. Bileet oli tosin surkeat, mutta se oli viimeisiä kertoja, kun Fokkarissa tuli vielä käytyä.

Lukio jatkui normaalisti muutama päivä uuden vuoden jälkeen. Helmikuussa aloimme valmistautumaan kirjoituksiin. Potkiaisista voisin kertoa vaikka kuinka paljon tarinoita. Hauskaa oli, pää-asia kuitenkin.
Olimme tosin kuulemma hiljaisimmat abit koskaan. Se saattoi tietenkin johtua hyvin pitkälle siitä, että monella oli vuosisadan kankkunen.