Jossittelusta

Jos olisin tehnyt toisin. Jos olisi asiat menneet toisin.
Jossittelu on hauskaa joskus, asia mitä jokainen joskus harrastaa. Toisinaan siitä tulee asia, jota tekee päivittäin.
Jokainen valinta, mitä teemme vaikuttaa jokaiseen tulevaan päiväämme.
Kun aiempaa elämäänsä alkaa pohtimaan ja joka kerta kun sanoo sanan jos, se avaa monia risteyksiä, monia uusia teitä, mitä olisi voinut kulkea. Jokainen tie olisi johtanut erilaiseen loppu tulokseen, erilaiseen nykyhetkeen. Tai loppujen lopuksi, jokainen tie olisi johtanut samaan loppu tulokseen, eri ajassa vain. Koskaan ei voi tietää, miten olisi voinut käydä, muuten kuin omissa ajatuksissaan. Jokaisesta jos-sanasta voi loihtia mieleensä erilaisen elämän, toisenlaisen kuin mikä se on tällä hetkellä. Jossittelulla tosin ei saa mitään tehtyä tekemättömäksi, voi vain pohtia, että jos nyt teen näin tai näin, niin miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Tulevaisuuteen katsoessa, voi aina sanoa jos. Silloin avaa itselleen monia uusia mahdollisuuksia, erilaisia tulevaisuuksia. Millainen sitten onkin jokainen tuleva huomen, se onkin sitten eri asia.

Ajatusten virtaa

Isäni sai minut pohtimaan vanhaa lausetta: teit isäis astumaan. On omituista, kuinka jokainen lapsi vannoo, että ei koskaan tee niin kuin vanhempansa ja kuitenkin jokaisesta näkee enemmin tai myöhemmin, että millaisia vanhemmat ovat. Vanha sanonta: näytä minulle isäsi, kerron millainen on poikasi, pitää valitettavasti paikkansa.
Olen aina vannonut, että en koskaan tule käyttäytymään kuin äitini. Isäni tuhahti, että minussa on paljon äitini luonnetta. Jouduin pohtimaan tätä asiaa hetken ja valittavasti huomasin sen todeksi.
Kuinka siis voi olla käyttäytymättä kuin vanhempansa? Yksilönä ja ihmisenä, onko se vain oma valinta vai asia, jota joutuu koko ajan pohtimaan, ettei tee samalla tavalla kuin vanhempansa.
Huomasin, että omaan äitini ajatuksen: sitä rankaiset, mitä rakastat. Luulo siitä, että tosirakkaus kestää mitä tahansa. On kuitenkin julmaa huomata, ettei asia niin ole ja taas on yksi asia lisää, mitä voin lisätä itsesyytösteni listalle. Asian tunnustaminen on vielä vaikeampaa.
Johan Eput aikanaan totesi tämä saman asian "tuhansien murheellisten laulujen maassa". En ole koskaan pahemmin analysoinut ko. lyriikoita tarkemmin mutta huomasin siihen olevan aihetta.

Viime yönä kävin muutenkin elämääni läpi ja huomasin paljon sellaisia asioita, joita tekee aina kun jotain vastoin käymisiä tulee. Nyt tosin en ole sortunut kirjoittamaan ja purkamaan syvimpiä tuntojani paperille. Ehkä siinä kuitenkin on se, että tiedän ettei siitä ole vastaavaa hyötyä. Tai ainakin niin uskon. Elämä ainoastaan tässä hetkessä on pidemmän päälle rasittavaa sekin. Mitä sitä sitten pitäsi tehdä? Elämä näin ei kuitenkaan ole hauskaa...

Eilen tajusin vasta, että kuinka vähän aikaa on mennyt ja kuinka paljon on tapahtunut. Aika on ihmeellinen asia, jos sitä alkaa pohtimaan. Tätä asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin.
Kuten olen myös pohtinut sitä, että milloin on suremisen aika ja milloin se on hyvä lopettaa. Luulisi tässä vaiheessa kivun jo helpottuneen, mutta ottaen ajan kulun huomioon, en enää ihmettelekään, että miksi vieläkin tuntuu pahalta. Olo on toki turvallisempi nyt kuin pitkään aikaa mutta kipua ilmeisesti voi juosta karkuun vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi...

Kävin viime yönä läpi taas kaikki itsesyytökseni. Jotenkin itsesääli ja itsensä syyttäminen on narsistista mutta kuinka muutenkaan voisi itseään haukkua, kun ei ole ketään muutakaan, joka haukkuisi... Mutta juu, kuten sanottu. Ajatusten virtaa...