Alku, vuosi 2000, osa 2

Kirjoitusten lähestyessä lukeminen oli mitä oli. Aikaa oli liikaa, joten poikien kanssa tuli käytyä kapakassa useammin kuin kerran.
Sinä talvena oli myös hh-episodi.
Kuvitelin liikoja itsestäni, luulin liikoja toisista. Näin sen, mitä halusin nähdä. Näin vuosien päästä asiaa ajatellessani, en voi muuta kuin hihitellä. Naiset rakastuvat aina renttuihin tai ainakin ihastuvat. En koskaan kuvitellut itse olevani samanlainen, mutta nyt sen ymmärrän. Tosin, silloin olin myös nuori ja naivi. Silloin ajatusmaailma oli suppeampi, samaan sänkyyn mentiin vain nukkumaan, muu kuului sitten vasta seurusteluun. Huvittavaa lähinnä.
Tai ehkä se on myös sääli. Olisin varmasti erilainen ihminen, jos olisin saanut säilyttää lapsenuskon ja viattomat silmät. Noh, se siitä episodista. Tosin se sitten poiki hieman myöhemmin paljon surua.

Matikankirjoitusten aamuna naureskelin, että mitä helvettiä yleensä ottaen teen koko koululla. En ollut avannut kertaakaan kirjoja, myönnän. Minä olen aina ollut hyvin surkea laskemisessa, joten kirjoitin matikan vain siksi, ettei sitten koskaan myöhemmin tule asiasta kysymistä, eikä tarvitse koskaan kirjoittaa sitä jostain syystä myöhemmin.
Kirjoitukset eivät menneet niin hyvin, kuin olisin kuvitellut. Luulin osaavani mm. historian kysymykset oikein hyvin, mutta tulos oli jotain aivan muuta.

Kirjoitusten jälkeen elämään tuli lievä tyhjiö. Aikaa oli enemmän kuin koskaan, säpinää piti saada.
Hh-episodi poiki K:n sinä keväänä. Ajatus oli oikein hyvä ja toki toimiva. Teen H:n mustasukkaiseksi K:n avulla. Heh, oikeasti. Tosin siinä ei ihan niin käynyt.

K:n tiesin haluavan minut takaisin, vaikka olin dumpannut sen aika rumasti edellisenä syksynä. Se yritti lämmitellä minua aina välillä ja loppujen lopuksi, H:n takia, lämpenin vihdoin.
Minulla ei ollut mitään tarkoitusta rakastua, ei pienintäkään ajatusta. Se ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Eihän K:n nyt kukaan voisi koskaan rakastua, raivostuttava kakara.
Ennen kuin sain lakin päähäni olin hyvin rakastunu ja se kevät ja kesä oli todella upeaa aikaa. En ole käynyt kuin kerran sen jälkeen palviljongilla. Silloinkin minut vain kuljetettiin sinne enkä voinut asialle mitään. Oli omituista muistaa vuosien takaiset asiat kuin eilinen.
K sai neitsyyteni, sydämeni ja minut kokonaan. Hetkeksi.
Muistan oikein hyvin sen auringon laskun, jolloin se piti minua sylissään ja vaan oltiin ja kahteltiin auringon painumista taivaanrannan taa. Muistan ne illat, jotka olivat vain meidän kahden vinttihuoneessa. Muistan vieläkin kuinka ensimmäisenä yönä, maattin H:n ja M:n olohuoneen lattialla patjoilla ja kuinka aamulla sain ehtiä rintsikoita kirjahyllystä ja alushousuja kattolampusta. En vieläkään käsitä, kuinka ne olivat sinne joutuneet.

Unohtamatta sen vuoden juhannusta. Minä olin ainua selvinpäin ja kuskina. Totta kai jussina pitää uida. H jäi rannalle ja kasteli vaan nilkkansa kun minä molskahdin jokeen, joka oli pirun kylmä, uimaan kunnolla. Vieläkin naurattaa aamu, kun vihdoin pääsimme sänkyyn. K veti minulta paidan päältä, jota en toki kaivannut ollenkaan. Eihän minulla kylmä sen uinnin jälkeen ollutkaan. Kun paita oli päältä pois, niin K nukahti. Tai sammui. Miten vaan. Kaivoin paidan lattialta takaisin päälleni ja painauduin kylkeen lämmittelemään.

Se aika oli rauhan aikaa. Minulla oli uskomattoman hyvä olla. K oli itse niin rauhallinen, että se tarttui minuunkin. Tosin se osani myös pitää minut kurissa. Sen ei tarvinnut kuin nostaa kulmakarvaansa, niin minä luikin jo ovesta ulos. Siinä saattoi olla se syy, miksi emme tapelleet oikeastaan koskaan. En tiedä, oliko se sitten yksi niitä syitä, jotka johtivat eroon.
Tuli heinäkuu ja meillä oli hetken jo mennyt huonosti K:n poikkastua jalkansa sotaharjoituksissa. Vihdoin heinäkuun helteiden aikana, K sanoi minulle heihei ja hyvää loppu elämää. En näin jälkeen päin voi sanoa, että se olisi tullut yllätyksenä, mutta olisin voinut hieman paremmin varautua jo asiaan aikaisemmin.
Pidimme eron jälkeen säännöllisesti yhteyttä, en tiedä oliko se nyt kuitenkaan kovin huono asia.

Minä muutin hieman eron jälkeen hetkeksi porukoille, etäisyys asioihin antoi aikaa ajatella.
Ennen kuin elokuu loppui asuin jo kuopiossa.

Alku, vuosi 2000

Millenium on vain kerran elämässä!, karjuin Suville puhelimeen.
Kaveri hei, paskaa tapahtuu, mutta nyt kyllä biletetään.

Suvi oli eronnut hiljattain poikaystävästään, joten pakko se oli jotenkin raahata ulos tuulettumaan. Fokkarissa oli tiedossa sisäilotulitus, joka olisi pakko nähdä. Lupasimme lähteä ensin alaikäisten kanssa pussikaljalle Sibbe-puistoon, vain verestääksemme vanhoja muistoja ja sitten lähteä tyylikkäästi Fokkariin bailaan.

"Hei, oletteko ajatelleet, että Sibbe on aika munaton mies?" Laura kysyy istuessaan patsaan juuressa vaniljasiideri kädessään.

"Ei just ole käynyt mielessä, mutta nytkun sanoit asiasta, niin olet muuten aika oikeassa." Henna vastasi.

"Mitä helvettiä... Mitä mulla on taskussa...?"

"Mitä sä nyt taskujas alat tässä kaivelemaan...? Ja mitä vittua sä oot kynttilällä tehnyt?" Suvi katsoi minua kysyvästi tupakkaa sytyttäessään.

"Etin nessua. Nenä vuotaa. Kynttilä on jäänyt muuten joululta. Käytiin hautausmaalla ja sillä on jäänyt yksi kuusenkynttilä taskuun. Sillä on helpompi tuulessa sytyttää kynttilöitä kuin tulitikuilla."

Katsoi tyttöjä "mitä ihmeellistä"-ilmeellä, kun porukka alkoi nauraa yksi toisensa jälkeen.

"Annas tänne se. Sibbe saa kohta munat."

Miten muistankaan tuon illan vielä näin hyvin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kynttilä ei ollut enää yöllä Sibbellä munana, kuka tietää missä kynttilä oli ja mitä sille tapahtui.
Sinä uutena vuotena ei maailma romahtanut, niin kuin oli pelätty. Taksi vei kotiin yöllä kuten niin monesti aikaisemminkin. Bileet oli tosin surkeat, mutta se oli viimeisiä kertoja, kun Fokkarissa tuli vielä käytyä.

Lukio jatkui normaalisti muutama päivä uuden vuoden jälkeen. Helmikuussa aloimme valmistautumaan kirjoituksiin. Potkiaisista voisin kertoa vaikka kuinka paljon tarinoita. Hauskaa oli, pää-asia kuitenkin.
Olimme tosin kuulemma hiljaisimmat abit koskaan. Se saattoi tietenkin johtua hyvin pitkälle siitä, että monella oli vuosisadan kankkunen.