Toto - Mad about you

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tekee myös ymmärtämys. Vaikka jokseenkin, kyllähän se tiedän, että olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Vaikka nyt sitten kun tein sen tietoisesti, mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa lävähtää taas tiskirätti päin naamaa. Jotenkin ei enää vaan jaksaisi.
Olisi ehkä jo aikoja sitten pitänyt luovuttaa myöskin yrittää olla ihminen ja tunteva olento äitiyden oheessa. Noh, joten nyt sen tajuan, että on paljon parempi vaan siirtää itsensä syrjään ja vaan keskittyä olemaan äiti.
Jotenkin oon taas vaan niin väsynyt. Ja kuitenkin kysyn miljoonannetta kertaa, että miksi en vaan osaa luovuttaa, miksi en pääse unohduksen suloiseen satamaan, miksi ei vaan osaa päästää irti. Olisi niin ihanaa olla taas kokonainen.
Mutta myöskin se ymmärrys, sen lopullisuuden käsittäminen koskee sieluun hyvin paljon ja tuntuu, että oksettaa ja sydämestä taas sieppaa.
Huoh. Pitäisi ehkä vaan oikeesti erakoitua eikä vaan uhkailla sillä. Sillä taas saisi suojeltua itseäni siltä märältä rätiltä.
Ja oikeesti, luulin jo olevani paljon pidemmällä; olen kuitenkin jo ainakin kolmesti kuunnellut ihan hyvällä mielellä otsikon. Tulipas hauska lause :p
Tää on taas vaan niin tätä.

Kolmas Nainen - Lautalla

Luovutan. Nyt mä luovutan. Tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekään. Lattialla, pölyssä makaan. Me ollaan niin kuin oltaisi ihan unohduttu tähän, pysähdytty paikoilleen. Hei, auta vielä vähän, unohdutaan tähän, jäädään paikoilleen.


On jotenki surullista, että huomaa sydämen luopuvan, siitä minkä tietää jo todeksi. Vaikka kuinka yritän vielä hetken ripustautua, hetken vielä varastaa itselleni, huomaan kuitenkin ettei siitä enää tule mitään. On surullista, että aika parantaa haavat; omalla tavallaan. Enää ei onnistu paeta turvaan edes unien valtakunnassa.
Eikä provosointikaan enää auta.
Jotenkin on surullista luopua kokonaan vaikka sen tietää, niin on tehtävä. Olen aina inhonnut lopullisuutta.
Vaikka silti eilen viimeksi kävi mielessä, että entä jos vaan kohtalot ovatkin kietoutuneet yhteen.

Yhtä paljon tänään kaipasin, Yhtä paljon tänään kuin eilenkin, Yhden löysin yhden kadotin.

Joskus on hankalaa erottaa roolejaan äitinä ja omana persoonana. Joskus tuntuu, että on oma persoona vaan haudattava ja oltava äiti. Tiedän sen, etten voi enää itsenäni kadottaa; sen olen kerran jo tehnyt. Jotenkin vain sopeutuminen vie aikaa ennen kuin osaa taas kaiken yhdistää. On päiviä, jolloin tahtoisi vain jäädä peiton alle; vain murehtia omaa elämäänsä. Tietäen kuitenkin, ettei siitä mitään saisi.
Joskus tekisi mieli huutaa suureen ääneen taas kaikki, mitä kantaa sisällään.

Yksi ainoo katse jota et ymmärrä kuitenkaan, kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä, siitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä. Ja siitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä,kun oon vapaa kaikesta mitä kannan mukana. Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, sitä mihin päässyt oon ilman sinun apua?

Mutta tiedän senkin, ettei siitäkään ole vastaavaa hyötyä. Ei ole järkeä, kun se, kenen ne sanat pitäisi kuulla, ei kuitenkaan kuuntele.

Sinä olet pelkkä kivinen kirja, joka tyhjistä sanoista tunnetaan
valhe kantaa ja kipu tuudittaa. Toimet sanoja todemmin puhuvat.

Toto - The road goes on

Siirtelin täältä mein perhe-elämään liittyvät kirjoitukset tuonne http://niksunelamaa.blogspot.com/ osoitteeseen yhtä kirjoitusta lukuunottamatta. Saan jatkaa tätä sillä ajatuksella, mikä tässä alunperin olikin; siis vaan vuodattaa ajatuksen virta jonnekin, loppuunsa sanomatta mitään ja loppuunsa kertoen kaiken.
Jotenkin tuntu vaan helpommalta erottaa oma, yksityinen elämä perhe-elämästä.
Vaikka välillä taas tuntuu, ettei sitä omaa elämää juurikaan ole mutta silti.

Jotenkin taas vaan on sellainen eniten vituttaa kaikki-olo. Jäi oikeesti omalla tavallaan vaivaamaan viime perjantai. Toisaalta sitä kaikkea kaipaa aika helkkarin paljon mutta toisaalta taas ei. Joskus sitä kaipaisi vaan illalla sen hetken olla toisen lähellä. Tosin on kummallista; tahtoisin oikeesti tietää mitä kaikkea mun otikossa lukee pienellä präntillä, mitä en ite nää. Miksi oikeesti ei yhden ihmisen jälkeen ole toista löytynyt, jonka kanssa voi keskustella melkeinpä kaikesta, jolla ei liiku päässä vaan perse ja tissit.

Ääh, ehkä pitäisi vaan lähteä nukkumaan. Kirjoitan taas rivin ja poistan sen.
Taas toivoisin olevani mies; siinä suhteessa, että osaisi elää vaan oikeasti siinä hetkessä mikä on juuri nyt käsillä, tarvitsi murehtia menneitä, pohtia tulevaisuutta. Asiat olisivat huomattavan paljon yksinkertaisempia, ei tarvitsisi pohtia kaikkea kantilta, jos toiselta, murehtia kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.
Ja loppuunsa, koskaan en tahtonut kuin rakkautta. Tulla rakastetuksi. Noh, aika aikansa kutakin siinäkin asiassa.