Teinivampyyritarinoita

Sinäänsä pohdin, että olikohan minun kuitenkaan kovin fiksua lukea nuita teinivampyyritarinoita. Loppuunsa voin hyvin pitkälle samaistua Bellaan, tiedän todellakin sen tunteen, kun kun tuntuu, että rintaan repeytyy suuri haava.
Minun Edwardini vain ei tehnyt kuin lyhyen takaisin tulemisen, hetken tunsin itseni taas kokonaiseksi, rauhalliseksi ja ehjäksi.
Vaikkakin minun Edwardini ei ehken ole satujen prinssi koskaan ollut ja tiedän, ettei sitä Edwardia enää ole olemassa, johon joskus rakastuin.
Toisin kuin Bella, minä keskityin vaan vihaamaan kaikkia ja kaikkea, joka hiemankin muistutti asiasta välttelyn oheella. Mitä vihaisempaa, sen parempaa.
Taannoin pohdin, että pitäisikö sittenkin taas varata aika hullulle kissanaiselle mutta totesin taas, että siitä ei olisi taaskaan vastaavaa hyötyä. Aivan turhaan kävisin avautumassa ihmisella asioista, joista hän en todellakaan tiedä mitään, joille hän ei voi mitään, joita ei voi koskaan muuttaa mihinkään suuntaan.
Pohdin myöskin, että pohtikohan Edward koskaan oikeesti sitä, että miltä minusta tuntuu hänen palaamisensa ja taas lähtemisensä. Aloittaa kaikki taas alusta, alkaa taas kuromaan haavoja umpeen, jotka olivat vasta juuri ja juuri vereslihalle parantuneet. Tällä kertaa vaan en saanut romahtaa, en antanut sitä mahdollisuutta itselleni mutta tällä kertaa petin vain yhden lupaukseni ja itkin kaikki itkut kahden vuoden ajalta. Se puhdisti suunnattomasti ja antoi toiveen pilkahduksen joskus jostain paremmasta ajasta.
Vaikka mene ja tiedä, onko meille kaikille jossain olemassa oma Edward, joku, jota ilman ei osaa elää kuin puolittaista elämää.
Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka tiedänkin, että mikä on todellisuus, odotan kuitenkin joka päivä edelleen näkeväni hänen tulevan alas portaita.
Ja aivan kuin Bella, kuulen hänen naurunsa aina välillä vieläkin, joskus tunnen lämpimän suudelman niskassani. Tiedän kuitenkin kaiken olevan vain ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.
Mutta tiedän myöskin, että luultavasti menee vielä vuosia, ennen kuin minä olen lopullisesti unohtanut, kunnes voin jostain etsiä oman Parisini, Romeota kun en voi enää saada luokseni.

Sielunkumppanuudesta

Darrassa on aina liikaa aikaa ajatella. Totesin tämän asian jo viikko sitten ja totean sen uudestaan. Pitäisi kuulemma huolestua, jos ottaa kuninkaan käymään kylässä useamminkin mutta sen aika taitaa tulla vasta paljon myöhemmin.

Pohdin viikko sitten jo sielunkumppanuutta. Onko mahdollista, että yksi sielu olisi jaettu kahtia ja ne puolikkaat vetät toisiaan puoleensa aina? Jos tuntee toisen paremmin kuin itsensä, niin onko se sielunkumppanuutta vai vaaditaanko siihen paljon enemmän vai vähemmän? Onko sielunkumppani sellainen, joka seisoo aina rinnalla tapahtui mitä tahansa vai voiko toinen kuitenkin lähteä omille tutkimusmatkoilleen joksikin aikaa palatakseen toisen puolikkaansa luo?

Kun kaksi ihmistä tuntee olonsa kotoisaksi toisen luona, onko se sielunkumppanuutta vai vain hyvää ystävyyttä? Missä sitten menee se näkymätön raja sielunkumppanuuden, kumppanuuden ja ystävyyden erottamisessa? Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia, parhaat korvaamattomia. Rakkaus on ikuinen, mutta onko sielunkumppanuudessa kyse rakkaudesta vai yhteenkuuluvuudesta? Toisten ihmisten kanssa on ystäviä läpi elämän, toisten elämässä vain käväisee ja lähtee jatkamaan matkaa eteen päin. Toisia kaipaa enemmän heidän lähdettyä kuin toisia.

Joskus tunsin oloni hyvin kotoisaksi yhden ihmisen lähettyvillä ja tunsin, että tässä on toinen puoli minusta. Vai kultasiko aika sitten muistot? Jotkut uskovat, että sielunkumppanit etsiytyvät jokaisessa elämässä toistensa läheisyyteen, jotta löytävät toisensa aina uudelleen ja uudelleen. Uskon sielunvaellukseen enemmän kuin taivaaseen tai helvettiin. Kiertääkö siis aina kaksi sielua yhdessä aina uudelleen ja uudelleen? Pystyykö sielun toinen puoli kuitenkin eroamaan yhden elämän aikana toisesta ja alkaa kertämään yksin? Mitä tälläiselle sielulle tapahtuu sitten? Kiertääkö tälläinen sielu aikansa löytämättä enää kumppania elämästä toiseen, ennen kuin kuolee kokonaan vai voiko vanha sielu löytää nuoremman sielun uudeksi kumppaniksi ja jatkaa yhdessä kiertoa?

Jos näin on, niin miten toisen puolikkaansa tunnistaa vai tietääkö asian vain alitajuisesti? Laulun mukaan pitää laittaa neilikka rintaan, mutta jos jokaisella on neilikka rinnassa, niin miten sitten voi erottaa sen yhden kaikkien joukosta? Pitääkö vain kokeilla kerta toisensa jälkeen kepillä jäätä?

Viime yönä pitkästä aikaa keskustelin toisen ihmisen kanssa suhteellisen vapautuneesti. Jokseenkin pieni ääni sisällä sanoi uudelleen ja uudelleen; tämä ei ole oikein. Onko se vain menneisyyden syytä vai siitä, että sielu sanoo: tämä ei ole minua varten?

Rakkaudesta ja vihasta

Huomasin jo 8 vuotta sitten, että kuinka lähekkäin viha ja rakkaus ovat toisiaan. Raja, jonka näiden kahden tunteen välille on vedettävissä on kuin veteen piirretty viiva. Yhtenä päivänä vain huomaa vihanneensa jotain ihmistä vain sen takia, että ei ole halunnut myöntää rakastavansa.
Vaatii vain paljon työtä ja potkun perseelle, ennen kuin tälläisen asian suostuu itselleen myöntämään. Aikalinja vaan voi olla hyvinkin pitkä välillä.

Viha kohdistuu yleensä toisen ihmisen käyttäytymiseen tai luonteeseen. Joskus joku hyvinkin rakas ihminen tekee jotain niin järjetöntä, ettei voi muuta kuin vihata. Se on yleensä vain hetkellistä vihaamista ja silti tietää sydämessään rakastavansa. Milloin sydän lopettaa rakastamisen ja aloittaa vihaamisen? Missä menee raja, että hyvin kaunis tunne muuttuu hyvin rumaksi tunteeksi? Vai onko silti rakkaus vahvempi, joka kaivautuu joskus myöhemmin esiin?
Kummatkin ovat hyvin vahvoja tunteita kuitenkin. Kumpi vain on vahvempi?

Miten sitten rakkaus voi muuttua vihaksi? Johtuuko se rakkauden kohteen tekemisistä, rakkauden kohteesta itsessään vai voiko rakkaus oikeasti vain hiipua tai kuolla pois? Kuinka pitkään ihmisen pitää tehdä työtä itsensä kanssa ennen kuin suostuu sen myöntämään? On sanottu, että rakkaus on vahvin ihmisen kokema tunne. Onko viha sen heikompi? Kuinka paljon pitää toista vihata, että tunne alkaa muistuttamaan rakkautta voimakkuudeltaan?

Arkinen rakkaus vaatii työtä ja suhteen vaalimista. En muista, olenko pohtinut tätä asiaa jo aikaisemminkin, mutta tämä on kuitenkin minkä tahansa suhteen perusedelletys. Yksipuolisena ei mikään ihmissuhde toimi milloinkaan.
Vihaakin pitää kuitenkin vaalia, että sitä jaksaa pitää yllä. Kuinka kauan kukaan kuitenkaan jaksaa soutaa ja huovata vihan meressä? Vihakin muuttaa kuitenkin muotoaan ajan kanssa. Kärkevin tunne katoaa pikku hiljaa ja tilalle tulee välinpitämättömyys. Onko välinpitämättömyys kuitenkaan itsessään tunne? Se kuitenkin lähtee jostain tunteesta ja päätyy unohdukseen.

Voiko kuitenkaan todellisuudessa mitään asiaa unohtaa kokonaan? Arjen pienet ilot ja surut kuitenkin muistuvat samanlaista tilannetta muistuttavassa tilanteessa mieleen. Voiko deja vu:ta muistuttavat elämän pienet asiat kuitenkin vain työntää takaalalle ja olla niistä välittämättä?
Jokaisella kuitenkin menneisyys luo tulevaisuuden. Jokainen käyttäytyy jokaisena päivänä eri tavalla kuin edellisenä päivänä samanlaisessa tilanteessa. Menneisyyttä ei kuitenkaan mikään tuo takaisin vaikka sitä kuinka yrittäisi hamuta. On vain elettävä huomisen kanssa ja sen, mitä se tuo tullessaan. Menneisyyden paino voi kuitenkin joskus olla hieman turhan raskas viitta harteilla.

Voiko rakkauden ja asiat, jotka saivat rakastumaan, unohtaa? Muistuuvatko ne joskus mieleen ohi mennen vai painuvatko ne unohduksen syvään jokeen lopullisesti?
Suhde, jossa muistaa joka päivä kaikki ne pienet asiat, jotka saivat rakastumaan ja rakastuu toiseen joka päivä uudelleen, on ainutlaatuinen. Sellaisen tunteen kun on saanut tuntea edes kerran elämässään, on asia, jota ei voi ikävöidä.

Tämä on aihe, jota voisi ruotia puolin ja toisin vaikka kuinka pitkään.
Vastauksena yhteen kommenttiin, tässä kirjoituksessa on oikeastaan kaikki syyt siihen, miksi olen pohtinut täällä näitä asioita. Yleisellä tasolla kuitenkin vaikka itsekseni pohdinkin omia elämän kiemuroita. Eräässä testissä kysyttiin, että onko elämä yksinkertaista vai monimutkaista. Pakko oli vastata, että monimutkaista. Mikään suhde, oli se sitten viha tai rakkaus tai jotain siltä väliltä ei koskaan ole yksinkertainen ja helppo.
Vai on sitten vain ihmiset vaikeita ja elämä helppoa? Mene ja tiedä.

Rikos ja rangaistus

Viime yön tapahtumien tai enemmänkin, mitä ei tapahtunut, selvitessä tänään, aloin väkisinkin pohtimaan ensinnä syitä siihen. Syitä aikani pohdittuani, ajatukset karkasivat. Ehkä ihan hyvä niin sillä tajusin taas paljon asioita. Väkisinkin tuli mieleen että, mikä on on todellinen petos? Onko petos itseään kohtaan se, että erehtyy rakastumaan? Vai se, että millaiseksi suhteen luo tai luulee sen olevan?
Petoksen juuret ovat syvemmällä kuin pintapuolisessa elämässä. Miten arkea elää. Arki voi olla mukavan tylsää ja ihanan tavallista. Se, mitä on pinnan alla, määrää petoksen luonteen ja laadun.
Asioita jos alkaa kunnolla pohtimaan ja penkomaan, huomaan arjessa paljon pieniä yksityiskohtia, joiden pitäisi alkaa herättämään kysymyksiä enemmänkin.
Milloin sitten ne kysymykset ovat ajankohtaisia kysellä, onkin sitten asia erikseen.
Kun petoksen laajuus alkaa selviämään pikku hiljaa, jää väkisinkin pohtimaan, että mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Missä ajettiin ojaan.

Henkinen petos on kuitenkin aina pahempi kuin fyysinen. Henkinen petos aiheuttaa paljon pahemmat haavat, joita ei voi sitoa toisin kuin fyysinen. Pohdin tässä taannoin, että missä on pettämisen raja, petos on kuitenkin vielä pahempaa kuin pettäminen. Missä siis menee petoksen raja? Kuinka pitkään voi olettaa, että petos pysyy salassa eikä vaikuta toiseen ihmiseen millään tavalla?

Se, miten se vaikuttaa yksilöön on asia erikseen. Toiset pystyvät jatkamaan kylmäverisesti eteen päin, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Toiset taas erakoituvat ja tulevat tunnevammaisiksi. Mikä silloin on elämänlaatu?

On julmaa huomata, että on valuttanut vuosia elämästään hukkaan, huomaten, että käteen ei jäänyt edes sitä kuuluisaa luuta. On vain sitten eri asia, että miten siitä jatkaa sitten eteen päin.

Hieman masennus taas kaivautuu pinnan alta esiin, sille ei voi mitään. Se vaan on kaveri, jonka kanssa on elettävä. Darra ei mitenkään auta asiaa ...

Tosin tämän päivän uutiset hieman laittoivat pohtimaan elämän tärkeysjärjestyksiä. Hieman olen järkyttynyt, mutta kaipa se on normaalia. Vaikka silti, se pieni ääni, joka kuiskii vieläkin korvaan, kuiski; miksi se en voinut olla minä? Taas sen äänen vaimentaminen käy työstä. Julmaa sekin.
Elämä on lyhyt, mutta sitä ei kannata kuitenkaan viettää kuoleman pelossa. Se on kuitenkin kaikilla meillä edessä enemmin tai myöhemmin. Eikä kuolema ole paha asia. Se voi olla vapauttava, pelastava, helpotus tai uuden alku. Se, miten jokainen käsittelee asian, tekee sen, että onko kuolema paha asia vai ei. Vaikka mihinkään jumalalliseen en uskokkaan, uskon kuitenkin, että näemme vielä kaikki rakkaamme rajan tuolla puolen.
Mutta tästä aiheesta pohdintaa lisää. Nyt nukkumaan.