Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, minun oli tarkoitus kertoa minun tarinani. Kertoa menneistä ajoista, tapahtumista. Minun versioni asioista, sellaisena kuin minä ne näin ja koin. Juttu alkoikin hieman rönsyilemään, kirjoittaminen tukahtui. Joskus pitäisi yrittää taas jatkaa. Miten sitten osaa jatkaa sitä tarinaa siitä mihin se aikanaan jäi? Muistot tulevat jatkumona, ne pitäisi kirjoittaa samantien, kun muistaa. Osaisi vaan vielä jäsentää ne omille ajoilleen, oikeille paikoilleen.
Päivät kun muutenkin ovat jatkumo, taas tasaisen harmaata arkea. Myönnän, sitä kaipasinkin paljon tuossa puoli vuotta sitten pahimmissa elämän myllerryksissä. Tosin tätä juuri yritin vastaan tapella siihen kyllästyttyäni tuossa parisen vuotta sitten.

Yritin pohtia tässä kohdin, että mitä olen oppinut menneistä ajoista. Poistettuani monta riviä turhaa tekstiä totesin, että ehkäpä asian voisin tiivistää lyhyesti: olen kasvanut ihmisenä, oppinut paljon uusia asioita itsestäni. Loput taitavat olla päiväkirja kamista loppujen lopuksi. Turhaa vinkumista, joka kuitenkin on jonnekin purettava.

Olen pohtinut hyvin monia elämänosaaluieta tämän blogin kirjoittamisen aikana. Välillä pysähtyy pohtimaan, että olenko jo vuodattanut kaiken niin, että alan taas kirjoittamaan samoista asioista vai onko ihmisen elämä kuitenkin suhteellisen pienistä osaalueista riippuvaista?

Tänään kuulin radiosta jonkun turhan päiväisen rallatuksen (kiitos sen bunkkerin, jossa ei kuulu kuin kaksi surkeaa radiokanavaa) mutta yksi rivi kyseisessä rallatuksessa pisti pohtimaan asioita. Lause meni kuta kuinkin, että "jokainen tarvitsee jonkun rinnalleen". Olen tainnut tätäkin aihetta pohtia jo aikaisemmin vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin niin monta, että kukaan ei enää jaksa lukea tai kiinnostua. Mutta kuitenkin. Toisella laulussa sanotaan: "jotkut elää niin yksin, että heidät täytyisi kukittaa", onko yksin maailmasta selviytyminen siis samanlaista kuin suuren urheilusaavutuksen tekeminen? Jotkut valitsevat yksin olemisen olosuhteiden pakosta, toiset ajautuvat, osa taas ei muusta edes tiedä. Onko kuitenkin nyky-yhteiskunnassa, jossa melkein puolet avioliitoista päätyy eroon, kuitenkin vielä jotain parisuhdeideologiaa?
Onko ihminen saalistajana kuitenkin sen verran laumaeläin, joka tarvitsee lauman ympärilleen?
Onko hakemalla haettu rakkaus kuitenkaan loppujen lopuksi aitoa, ennemmin kuin sellainen rakkaus, joka vain tupsahtaa elämään?
Kuitenkin netti ja lehdet ovat täynnä seuranhakuilmoituksia. En kiistä, etteikö sitäkin kautta voisi löytää sen oikean tänä päivänä, kun tietotekniikka vallitsee jokapäiväistä elämää. Mutta miten sellaisen suhteen käy, kun tavallinen arki sitten jokus koittaa? Onko tälläiset suhteet vain itsensä pettämistä vai ihmisen, joka ei osaa olla yksin, suuri avunhuuto? Mene ja tiedä.
Omakohtaista kokemusta vain on sen verran, että yleensä lopputulos on ollut lähinnä surkuhupaisaa muisteltavaa.
Yksin ollessaan joutuu kuuntelemaan vain itseään, joskus se voi olla jopa pelottavaa.

Nyt palaa ruoka pohjaan. Lähden sen pelastamiseen.

Kaipauksesta

Mitä on kaipaus? Kaihertava tunne sydämessä, ontto olo sielussa. Tyhjyys, joka jonka oppii joskus olemaan huomiomatta mutta ei pysty unohtamaan.
Jonkun asian puuttuminen tavallisena päivänä, nimetön kuiskaus tuulessa. Hiljaisuus siellä, missä ennen raikui nauru.
Mitä on unohdus? Tavallisten asioiden toisella tavalla tekemistä, vaikeneminen asioista, joista ennemmin haluaisi huutaa koko keuhkojen voimalla.
Mitä on rakkaus? Katse silmissä, tunne kun kädet kiertyvät ympärille, hellä suudelma niskassa.
Tunne, kun katsoo toista, sydämessä läikkyy niin, että se tekee melkein kipeää. Pakahduttava tunne, tämä on oikein.
Mitä on toivo? Halua uskoa, että asiat asettuisivat takaisin omille tutuille urilleen. Uskoa, että joskus vielä asiat olisivat toisin.

Huono päivä... Asiat jotka vaan aina välillä käy mielessä painuen taas unohduksen virtaan, joka hiljaa virtaa elämän joen vierellä.