Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta?

"Mä olen pahoillani kaikesta
Mua turha pahalla on muistella
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella
Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä"

Jotenkin tuolla on hyvä aloittaa tällä kertaa. Jotenkin viime aikoina olen niin monta kertaa palannut vanhoihin muistoihin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin niitä ei kukaan minulta voi viedä mihinkään.
Ehkäpä kaiken laukaisi maakuntamatkailulla otettu kuva, jota ei välttämättä kenenkään tarvitse edes ymmärtää.

On tosiaan aivan oikein sanottu; kukaan ei kuitenkaan ymmärrä vaikka kuinka selittäisi, että mitä todella koettiin yhdessä. Niin paljon hyvää. Miksi muistella pahoja vaikka ne eivät koskaan mihinkään unohdukaan. Ehken aika kultaa muistot tässäkin asiassa. Muistaa vain, että kuinka hyvin toimivaa aikaa se oli. Kuinka tuntui, että vakka oli kantensa löytänyt. Joku joskus ihmetteli, että voiko onnesta itkeä; helposti voi. Kuinkahan monesti kyynelehdin vain sen takia, että oli niin hyvä olo, että melkein jo sattui.

Tuon yhden kuvan ottamisen jälkeen päätin, että mm. aito ja alkuperäinen vihreä pönttö on vielä kuvattava seuraavan kerran kun käyn etelässä.

Viime aikoina seuranneena jonkin verran muiden elämää; meillä ei koskaan tapeltu tiskivuoroista; tiskit tehtiin yhdessä. Yhdessä sotkettiin, yhdessä siivottiin. Se toimi pitkään monessa muussakin asiassa.
Minä sain pitää keittiön täysin itselläni mutta toki apua sain, jos niin pyysin.
Monet riidat olivat täysin mitättömistä asioista; pikku jutuista.
Kissa on alistunut jo saunassa käydessä minun heittelemiin puroihin. Tosin siinä meni jonkin aikaa, ennen kuin kissa ne hyväksyi. On surullista huomata vasta paljon jälkeen päin, kuinka paljon tuo eläin kiintyi kuitenkin loppujen lopuksi...
Kaipaan joskus suunnattomasti sitä, että nauroin sängyllä tai sohvalla kaksinkerroin ja pelkäsin tippuvani, kuinka minut otettiin kiinni ja todettiin, että et sinä mihinkään siitä tipu.

Kuinka monta kertaa totesin jotain tavaraa etsiessäni, että jonain päivänä vielä kadotan itsenikin. Minut luvattiin silloin etsiä. Noh, se päivä kun sitten koitti...
No se on toinen tarina aivan täydelleen.

Kuinka hauskaa olikaan yhtäkkiä hyökätä varpaiden tai sormien kimppuun ja mennä niiden perässä ympäri sänkyä, koskaan niitä kiinni saamatta.
Muistan, kuinka joskus meinasin kiljua, että elä vaihda viisua, tuo oli just hyvä! Ja muuten viimeksi eilen näin sen kuplan, josta oikeastaan melkein kokonaan juttu lähti.

On jotenkin omituista ajatella, että kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka paljon aikaa on mennyt. Mikä elämä on nyt. Minä toteutin kaikki unelmat yksin. Jää vaan kysymys, että olivatko ne sittenkin vain minun unelmia vai meidän unelmia. Koskaan tähänkään saa vastausta.

Pieniä arkisia juttuja; kissa sai tänään rotan; viimeksi narun päässä se oli lintu. Toisella orava. Joo, se oli söpö KUOLLUT orava :D
Kulta, herää, subaru on pöllitty. Joo, minä lähden viemään sinut töihin.
Oli muuten ikävimpiä herätyksiä top 10ssä.
Kuinka helliä olikaan ne herätykset, kun toinen herätti eikä herätyskello.
Kuinka suloista olikaan nukkua matka mökiltä kotiin pää sylissä aika ikävässä kohmelossa.
Unohtamatta muinaista etelän keikkaa, kun takapenkiltä ja edestä kuuluu melkein yhdestä suusta; joo, sulla on tosi kaunis tuo lauluääni muuten, mut se vaan pilaantuu ulos tullessaan. Kiitti pojat. Niin minäkin teitä.

Muistoja, muistoja ilman alkua, ilman loppua. Niitähän nämä vain ovat. Jostain syystä vaan viime aikoina tulleet aika elävästi mieleen monia pikku juttuja.
Niitä vaan on joskus ikävä niitä hetkiä. Hyvinkin paljon.
Toisen laulun mukaan; mä kaipaa sua toisinaan tässä tyhjässä talossa... Joskus vain hieman enemmän kuin eilen.