Jälkiviisautta - taas

Oikeesti, mikä siinä on, että keksii kaikki parhaudet vasta päivien päästä, kun joku keskustelu on käyty. Johtunee tosin tällä kertaa ehken siitä, että pieniä yksityiskohtia selvisi vasta paljon myöhemmin.
Kiukuttaa oikeesti, kun olisin voinut todeta, että voisi minutkin jättää rauhaan, sen takia siellä olin, kun joku idiotisti alkaa haukkumaan syyttömiä ihmisiä sekä senkin olisin vointu todeta, että kylläkyllä, naamioin autoni batmobileksi ja olemme lennelleet ympäri kuopiota.
Tässä vaiheessa ei voi vieläkään lakata hämmästelemästä sitä, että miksi ihmeessä ei tosiaan minua voi jättää sitten rauhaa. Mikä helkkarin idiotistmi siinä on, että pitää sitten vaikeuttaa elämää varsinkin kun siihen liittyy pieni ihminen, joka on täysin syytön tähän kaikkeen.
Onneksi kuitenkin välissä on vielä toistaiseksi viranomaiset. Tosin alan oikeasti odottamaan innolla jo ensimmäistä tapaamista. Siitä tulee kyllä oikeesti jo legendaarinen.
Sinäänsä harmillista, että se ajoi itsensä tähän tilanteeseen. Kävi jo mielessä, että olisin voinut harkita vakavasti, että olisi selvitetty asioita rauhassa kahden kesken, ilman viranomaisia. Puolensa kuitenkin kaikella mutta tämän jälkeen... Tajuaakohan se idiotismi, että se on ikuisesti oikeesti fyysisesti mahdotonta, että voitais millään tasolla olla missään väleissä. Surullista sinäänsä, että en pysty pitämään yhtä lupausta, jonka tuolle pienelle ihmiselle annoin.
Täytyy vain toivoa, että edes sitten yksi jotain elämän olomuotoa muistuttava olento olisi sitten tyytyväinen.
Tiedän rienaavani, mutta se voi olla paljon mahdollista, että muutaman kerran jälkeen saadaan olla jo taas sitten rauhassa.
Toisaalta taas naurattaa taas ihan suunnattomasti koko tilanne. Jos itse on itsensä hirteen vetänyt, niin miksi sitten siitä pitää itkeä. Turha rypistää, kun on kakat housussa.
Mutta tulevaisuutta oikeesti todellakin mielenkiinnolla odotellessa. Tämä ei jäänyt todellakaan tähän.
Teki tässä mieli jo avautua sille muuten ihan urakalla, samalla kun muutenkin harrastin avautumista, mutta jätin väliin kuitenkin. Jälkeen päin ajateltuna; erittäin hyvä niin.

Sonata Arctica - Broken

Oikeesti en käsitä miksi, mutta oon vaan jääny pyörittelemään muutamaa lausetta mielessäni viime päivinä. Johtunee varmaan erään lausahduksesta; ei se tule kauaa kestämään. Jos yksikin sana siitä, mitä minulle on sanottu, on totta, niin ei, ei niin tule kestämään.
Jotenkin vaan hieman jaksan epäillä taas kerran, hyvin pitkälle jutellut vaan lämpimikseen, sen mitä halusinkin kuulla.
Jonkin verran olen oikeesti viimeisen viikon aikana normaalia enemmän vihannut ja inhonnut omaa typeryyttäni; olis taas kerran pitänyt kuitenkin ajatella oikeesti ihteensä, olisi pitänyt tyytyä vähempään. Kerrankin.
Noh, nyt se on oikeesti myöhäistä eikä siihen tule koskaan enää muutosta.
Vaikka elämä on hassu ja kummallinen juttu, harvasta muusta kuin tästä asiasta olen ollut näin varma. Toisaalta taas on kummallista se, että ei osaa lopettaa odottamista.
Ehkä sitten taas parin vuoden päästä. Kaikki työ kun valui viemäriin, pakko taas aloittaa alusta.
Osaa jonkin verran vituttaa oikeesti. *huoh* Jotenkin ei vaan jaksaisi vaikka tietää, että se on pakko tehdä. Taas. Että taas voi jatkaa eteen päin.
Tällä kertaa vaan kun en pääse juoksemaan karkuun niin paljon kuin kintuistani pääsen.

Vappudarramasentelua

Eilinen takia ymmärsin taas hieman asioita, joita olen ihmetellyt.
Sinäänsä en osannut olla yllättyny mistään kohtaa.
Surettaa vaan oikeesti kuitenkin hirveesti se, että viimeisenkin pakopaikan olemassa olo loppuu tähän. Kaikki ne kauniit, lyhyet hetket.
Toisaalta tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa lupa hetken olla taas hauras. Pelkään vain kuollakseni, että jos annan kerrankin siihen luvan itselleni, en koskaan enää sieltä nouse.
Kunpa olisikin olemassa dollhouse, voisin milloin vain allekirjoittaa paperit. Kuinka suloista se olisikaan. Kuinka helpottavaa.
Varsinkin nyt, toivoisin todellakin, että vaan voisi pyyhkiä kuin taulun osan elämästään pois.
Tiedän, että huomenna kaikki on taas valoisampaa, tää darra ei oikeesti auta yhtään tähän masenteluun. Tuntuu vaan kaikki taas miljoona kertaa pahemmalta.
Aivan kuin eiliset jotenkin vaikuttaisi loppuunsa yhtään mitenkään mihinkään. Aivan kuin joku asia nyt muuttuisi aivan täysin toisenlaiseksi.
Vaikka sen tietää, se surettaa silti ihan järkyttävästi.
Voin tästä eteen päin enää vain muistella niitä pieniä paon hetkiä, pieniä hengähdystaukoja arjesta. Pieniä hetkiä, kun sai vielä tuntea olevansa rakastettu. Se yhteys on katkennut ja tiedän sen.
Huomista odotellessa.

Unista

Eilen illalla tuli sängyssä mieleen, että kuinka paljon on kuitenkin unohtunut tarinoita menneiltä vuosilta. Tuli mieleen, se kuinka kävimme ostamassa tuon peiton, kun ensimmäisen kerran oltiin turengissa käymässä. Kuinka äiti teki meille ekan pussilakanan siihen.
Olihan poika silloinkin mukana, kun kävin hakemassa hevoseni pois Tikkakoskesta.
Unohtamatta sitä, kun tempasin pikku-civicin ojaan tallilta lähtiessä.

Toisaalta on surullista, että pikku hiljaa haalistuuvat ja unohtuuvat. Vaikkakin aika on todellakin kullannut muistot monessa kohtaa eikä kaikki todellakaan ollut niin ruusuilla tanssimista, kuin nyt saattaa äkkiseltään muistaa.

Kuitenkin on kummallista, että vaikka en osaa todellakaan lucid-unia vaikka kuinka tahtoisinkin, kuitenkin viime yönä taas poika pomppi unissani. Koskaan hänestä näkemäni unet eivät ole olleet pahoja tai mitenkään ahdistavia.
Kaunein hänestä näkemäni uni, oli aikanaan sairaalassa nukutuksen aikana. Poika seisoi sänkyni vierellä ja piti minua kädestä sanoen, että elä kulta itke, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Hoitajat vain eivät uskoneet, että uni oli todella hyvä ja kaunis, kun herättyäni väkisinkin aloin itkemään.
Jotenkin toisaalta on lohdullista, että öisin saan pienen hetken olla vielä hänen lähellään. Omalla tavallaan se tuo turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta.

On kuitenkin muistettava ja ymmärrettävä, missä menee unen ja todellisuuden rajat. Ei pidä todellakaan mennä tästä kenenkään ymmärtämään, että todellisuuden tajuni olisi alkanut hämärtymään tai uskoisin uniini täysillä. Toki uskon edelleen tietyn verran uniini mutta osaan erottaa "oikeasti merkitykselliset" unet puhtaasta alitajunnan tuotteesta.
Eikä pidä käsittää nyt mitenkään tätä liian pilkun tarkasti tai analysoida sen kummemmin. Kunhan taas vain puran viime aikaisia pohdintoja päästäni pois.

Sinäänä vain on kummallista, että näen unia pojasta vain silloin, kun en edes virallisesti mitenkään provosoi niitä. Ja yleensä ottaen, vaikka toki ajattelenkin häntä melkeinpä päivittäin, en kuitenkaan näe hänestä unia kuin korkeintaan kerran kuussa, jos edes silloinkaan. Paitsi tässä kuussa olen nähnyt hänestä unta jo kahdesti. Jotenkin tämä seikka vaan häiritsee suunnattomasti.

Tiedän sen kuitenkin taas unieni perusteella, että jotain ... uskoakseni hyvää on tapahtumassa. Kuten tavallista, en osaa kertoa, että kenelle, milloin, miten ja miksi mutta tiedän, että jotain hyvää on tulevaisuudessa edessä. Jotenkin se on lohdullinen ajatus peilattuna viime aikaisiin tapahtumiin.

Minun piti listata tapahtumia, jotka olen unohtanut mutta jäinpä sitten pohtimaankin uniani. Noh, toisaalta, listaa voin taas jatkaa, kunhan muistan taas seuraavat unohtuneet tapahtumat.

Vuonna 2001

Poika alkoi puhumaan kissan hommaamisesta. Pojalla kun oli entisessä asunnossamme ollut kissa, josta sitten joutui luopumaan, koska vuokranantajat eivät tykänneet kissan olemassa olosta. Jonkin ajan puhumisen jälkeen lämpenin vihdoin ajatukselle, että Venla muuttaisi meille.
Pojan soitettua ihmiselle, jolle kissan oli antanut, hän sai kuulla, että kissa oli jo saanut uuden kodin. Harmittelimme hieman asiaa, koska olimme jo kumpikin niin asennoituneita siihen, että meille tulisi pieni, karvainen lapsi. Olihan meillä nyt tilaakin ihan enemmältikin.
Asia jäi kuitenkin siltä erää siihen.

Pojan kanssa yhteen muutettuamme ei elämää voinut sanoa tylsäksi enää.
Eräänä päivänä istuimme hyvän ystäväni kanssa keittiön pöydän ääressä tekemässä koulutehtäviä, vilkaisin vahingossa ikkunasta ulos.
"Jessus, että on muuten söpö poika, kukahan se on?" Hetken hiljaisuus. "Mitä vittua??? Miksi se meille tulee???" Kahteen emäntään tuli siinä vaiheessa aika paljon vauhtia, ennen kuin pääsin ovelle asti. Poikaa nauratti meidän sählääminen, totesi vaan ovelle mennessä, että "Dzl sieltä vaan on tulossa."
Loin "tästävieläpuhutaanmyöhemmin"-katseen poikaan.
Tapasin myöhemmin vielä tämän söpöläisen muutamaankin otteeseen toimittaessani hänelle tavaraa sekä poikien pikku joulujen aikaan. Tavaraa kun vein hänelle, niin pidin pienen jurmutuksen, koska jouduin käymään tallivaatteet päällä hänen luonaan.
Poikaa nauratti suunnattomasti minun jurmutukseni.

Keväällä, vapun tietämillä, lähdimme pitkästä aikaa yhdessä ulos. Päätimme lähteä tuttavapariskunnan luo hieman ottamaan miestä väkevämpää ja vain pitämään hauskaa.
Minulla oli pieni salmiakkikossupullo mukana ja pojalla taisi olla vain olutta.
Päästyämme paikan päälle, olivat muut jo aloittaneet aliaksen pelaamisen. Menimme kuitenkin mukaan peliin ja naukkailimme siinä samalla. Saimme nopeasti muita kiinni, peliä kun oli hyvin helppo pelata pojan kanssa. "Mikä sulla on kipeenä?" "Polvi", "Mistä mä tykkään hirveesti?" "Musta?" :D "joo-o, ihan oikein!" :D
Peli meni erittäin hyvin siihen asti, kunnes poika yritti selittää minulle sanaa "kahva". "Mikä tuo tuossa ovessa on?" "Karmi? Valkonen? Lista?"
Jokseenkin, peli oli siinä vaiheessa jo aika pelattu.
Piakkoin teimmekin sitten lähtöä ulos. Ulos päästyäni kävin tutustumassa läheisimpään ojaan, jonka jälkeen pyysin poikaa viemään minut kotiin.

Kesällä kyllästyin vihdoinkin keittiössämme sijainneisiin peileihin. Kävimme hakemassa maalia, kiskoin peilit nautinnollisesti irti seinistä ja aloitin keittiön maalaamisen. Pojalla oli hauskaa kotiin tullessaan, kun minulla oli jalkapohjatkin maalissa. Minulla nyt vain sattui olemaan iso pensseli ja paljon maalia. Keittiöstä tuli kuitenkin ihan hieno.

Kesän tullen pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään pojan vanhempien mökillä, josta olin kuullut paljon jo tarinoita.
Paikka oli todellakin aivan upea, mökki mäen päällä, sauna suvasveden rannalla alempana. Rakastuin paikkaan ensi silmäykseltä suunnattomasti.
Vietimme tuona kesänä enemmänkin aikaa mökillä. Tulin pojan vanhempien kanssa hyvin toimeen, joten senkään puoleen ei ollut ongelmia.
Parhaita hetkiä olivat ne, kun saunasta lähdimme vilvoittelemaan portaalle. Oli ihanaa painaa päänsä pojan olkapäätä vasten ja kahtella auringon laskemista järven taakse.
En ehkä koskaan unohda sitä mökin tuoksua illalla; se oli yhdistelmä hirren ominasta tuoksua, tulen ja itikkakarkotteiden hajua. Jotenkin kaikken parhaiten mieleen on piirtyneet kuitenkin ne hetken kun kävimme nukkumaan ja kuiskuttelimme hetken vielä peiton alla ennen nukahtamista.

Tuona kesänä juhannuksen vietimme kuitenkin Rauhalahdessa tuttavapariskunnan kanssa mutta jatkan siitä sitten, kun taas saan inspiraation repiä näitä asioita auki

Blogit muuttuu salasanallisiksi 14.4 alkaen

Muuttelen huomisesta alkaen blogit piiloon, jotka tahtoo lukee, niin voi sähköpostilla tai irkissä kysellä sitä.

Avoimen kirjeen tynkä

Sen verran on tästä päivästä avauduttava, että tahtoisinpa kysyä kahdelta ihmiseltä henkilökohtaisesti, että onkohan kummallakaan enää käynyt mielessä, että minäkin satun olemaan tunteva ihminen ja minullakin sattuu olemaan kuitenkin vielä jotain tunteita. Tosin tiedän toki sen, ettei kumpikaan välitä mutta minua vaan kiinnostaa suunnattomasti. Tahtoisin myös suunnattomasti tietää, että kenelle tässä nyt sitten tällä kertaa paistellaan makkaraa mieleisekseen. Kaikki sai käsittääkseni tahtonsa läpi, joten olen myös sitä mieltä, että alkaa olemaan oikeesti jo niin naurettava soppa. Hippasen on nyt liikaa kokkeja ollut tässä jupakassa. Loppuunsa jokainen tähän soppaan nokkansa ja kauhansa laittanut voisi hetken pohtia keskenään, että loppuunsa mikä juttu kuuluu ja kenellekin. Ja voisi hieman myös pohtia, että kannattaako soppaa enää hämmentää. Se on hautunut jo niiiiiin pitkään.
Alan oikeesti jo toivomaan todellakin, että antaisitte asioiden jo olla, niin kuin ne ovat. Harvaa asiaa kun enää voi toiseksi muuttaa, enää tästä ei sellaista saa, että kaikki solmut saataisiin avattua ja köysi olisi taas suora.
Lopuksi pakko sanoa vain, että toivon, että kaikilla on nyt hyvä mieli. Toivottavasti kaikki olette saaneet just sen mitä olette hakeet ja toivoneet saavanne, toivottavasti nyt kaikki nukutte yönne oikein hyvin ja sikeesti.
Olen toki imarreltu, että saan näin paljon "keskustelua" aikaiseksi pelkällä olemassa olollani ja saan näin monia ihmisiä yhdistettyä.
Ja seuraava joka meinaa avautua minulle asioista, niin toki voisi ensin pohtia, että teenkö minä sillä tietoiskulla jotain vai en, kuuluuko se asia minulle vai ei, satuttaako se minua kuinka paljon. Naurettavaa pelleilyä väittää välittävänsä, jos teot puhuvat vastaan.
Siinäpä teille pohdinnan aihetta hetkeksi.