Jälkiviisautta - taas

Oikeesti, mikä siinä on, että keksii kaikki parhaudet vasta päivien päästä, kun joku keskustelu on käyty. Johtunee tosin tällä kertaa ehken siitä, että pieniä yksityiskohtia selvisi vasta paljon myöhemmin.
Kiukuttaa oikeesti, kun olisin voinut todeta, että voisi minutkin jättää rauhaan, sen takia siellä olin, kun joku idiotisti alkaa haukkumaan syyttömiä ihmisiä sekä senkin olisin vointu todeta, että kylläkyllä, naamioin autoni batmobileksi ja olemme lennelleet ympäri kuopiota.
Tässä vaiheessa ei voi vieläkään lakata hämmästelemästä sitä, että miksi ihmeessä ei tosiaan minua voi jättää sitten rauhaa. Mikä helkkarin idiotistmi siinä on, että pitää sitten vaikeuttaa elämää varsinkin kun siihen liittyy pieni ihminen, joka on täysin syytön tähän kaikkeen.
Onneksi kuitenkin välissä on vielä toistaiseksi viranomaiset. Tosin alan oikeasti odottamaan innolla jo ensimmäistä tapaamista. Siitä tulee kyllä oikeesti jo legendaarinen.
Sinäänsä harmillista, että se ajoi itsensä tähän tilanteeseen. Kävi jo mielessä, että olisin voinut harkita vakavasti, että olisi selvitetty asioita rauhassa kahden kesken, ilman viranomaisia. Puolensa kuitenkin kaikella mutta tämän jälkeen... Tajuaakohan se idiotismi, että se on ikuisesti oikeesti fyysisesti mahdotonta, että voitais millään tasolla olla missään väleissä. Surullista sinäänsä, että en pysty pitämään yhtä lupausta, jonka tuolle pienelle ihmiselle annoin.
Täytyy vain toivoa, että edes sitten yksi jotain elämän olomuotoa muistuttava olento olisi sitten tyytyväinen.
Tiedän rienaavani, mutta se voi olla paljon mahdollista, että muutaman kerran jälkeen saadaan olla jo taas sitten rauhassa.
Toisaalta taas naurattaa taas ihan suunnattomasti koko tilanne. Jos itse on itsensä hirteen vetänyt, niin miksi sitten siitä pitää itkeä. Turha rypistää, kun on kakat housussa.
Mutta tulevaisuutta oikeesti todellakin mielenkiinnolla odotellessa. Tämä ei jäänyt todellakaan tähän.
Teki tässä mieli jo avautua sille muuten ihan urakalla, samalla kun muutenkin harrastin avautumista, mutta jätin väliin kuitenkin. Jälkeen päin ajateltuna; erittäin hyvä niin.

Sonata Arctica - Broken

Oikeesti en käsitä miksi, mutta oon vaan jääny pyörittelemään muutamaa lausetta mielessäni viime päivinä. Johtunee varmaan erään lausahduksesta; ei se tule kauaa kestämään. Jos yksikin sana siitä, mitä minulle on sanottu, on totta, niin ei, ei niin tule kestämään.
Jotenkin vaan hieman jaksan epäillä taas kerran, hyvin pitkälle jutellut vaan lämpimikseen, sen mitä halusinkin kuulla.
Jonkin verran olen oikeesti viimeisen viikon aikana normaalia enemmän vihannut ja inhonnut omaa typeryyttäni; olis taas kerran pitänyt kuitenkin ajatella oikeesti ihteensä, olisi pitänyt tyytyä vähempään. Kerrankin.
Noh, nyt se on oikeesti myöhäistä eikä siihen tule koskaan enää muutosta.
Vaikka elämä on hassu ja kummallinen juttu, harvasta muusta kuin tästä asiasta olen ollut näin varma. Toisaalta taas on kummallista se, että ei osaa lopettaa odottamista.
Ehkä sitten taas parin vuoden päästä. Kaikki työ kun valui viemäriin, pakko taas aloittaa alusta.
Osaa jonkin verran vituttaa oikeesti. *huoh* Jotenkin ei vaan jaksaisi vaikka tietää, että se on pakko tehdä. Taas. Että taas voi jatkaa eteen päin.
Tällä kertaa vaan kun en pääse juoksemaan karkuun niin paljon kuin kintuistani pääsen.

Vappudarramasentelua

Eilinen takia ymmärsin taas hieman asioita, joita olen ihmetellyt.
Sinäänsä en osannut olla yllättyny mistään kohtaa.
Surettaa vaan oikeesti kuitenkin hirveesti se, että viimeisenkin pakopaikan olemassa olo loppuu tähän. Kaikki ne kauniit, lyhyet hetket.
Toisaalta tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa lupa hetken olla taas hauras. Pelkään vain kuollakseni, että jos annan kerrankin siihen luvan itselleni, en koskaan enää sieltä nouse.
Kunpa olisikin olemassa dollhouse, voisin milloin vain allekirjoittaa paperit. Kuinka suloista se olisikaan. Kuinka helpottavaa.
Varsinkin nyt, toivoisin todellakin, että vaan voisi pyyhkiä kuin taulun osan elämästään pois.
Tiedän, että huomenna kaikki on taas valoisampaa, tää darra ei oikeesti auta yhtään tähän masenteluun. Tuntuu vaan kaikki taas miljoona kertaa pahemmalta.
Aivan kuin eiliset jotenkin vaikuttaisi loppuunsa yhtään mitenkään mihinkään. Aivan kuin joku asia nyt muuttuisi aivan täysin toisenlaiseksi.
Vaikka sen tietää, se surettaa silti ihan järkyttävästi.
Voin tästä eteen päin enää vain muistella niitä pieniä paon hetkiä, pieniä hengähdystaukoja arjesta. Pieniä hetkiä, kun sai vielä tuntea olevansa rakastettu. Se yhteys on katkennut ja tiedän sen.
Huomista odotellessa.

Unista

Eilen illalla tuli sängyssä mieleen, että kuinka paljon on kuitenkin unohtunut tarinoita menneiltä vuosilta. Tuli mieleen, se kuinka kävimme ostamassa tuon peiton, kun ensimmäisen kerran oltiin turengissa käymässä. Kuinka äiti teki meille ekan pussilakanan siihen.
Olihan poika silloinkin mukana, kun kävin hakemassa hevoseni pois Tikkakoskesta.
Unohtamatta sitä, kun tempasin pikku-civicin ojaan tallilta lähtiessä.

Toisaalta on surullista, että pikku hiljaa haalistuuvat ja unohtuuvat. Vaikkakin aika on todellakin kullannut muistot monessa kohtaa eikä kaikki todellakaan ollut niin ruusuilla tanssimista, kuin nyt saattaa äkkiseltään muistaa.

Kuitenkin on kummallista, että vaikka en osaa todellakaan lucid-unia vaikka kuinka tahtoisinkin, kuitenkin viime yönä taas poika pomppi unissani. Koskaan hänestä näkemäni unet eivät ole olleet pahoja tai mitenkään ahdistavia.
Kaunein hänestä näkemäni uni, oli aikanaan sairaalassa nukutuksen aikana. Poika seisoi sänkyni vierellä ja piti minua kädestä sanoen, että elä kulta itke, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Hoitajat vain eivät uskoneet, että uni oli todella hyvä ja kaunis, kun herättyäni väkisinkin aloin itkemään.
Jotenkin toisaalta on lohdullista, että öisin saan pienen hetken olla vielä hänen lähellään. Omalla tavallaan se tuo turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta.

On kuitenkin muistettava ja ymmärrettävä, missä menee unen ja todellisuuden rajat. Ei pidä todellakaan mennä tästä kenenkään ymmärtämään, että todellisuuden tajuni olisi alkanut hämärtymään tai uskoisin uniini täysillä. Toki uskon edelleen tietyn verran uniini mutta osaan erottaa "oikeasti merkitykselliset" unet puhtaasta alitajunnan tuotteesta.
Eikä pidä käsittää nyt mitenkään tätä liian pilkun tarkasti tai analysoida sen kummemmin. Kunhan taas vain puran viime aikaisia pohdintoja päästäni pois.

Sinäänä vain on kummallista, että näen unia pojasta vain silloin, kun en edes virallisesti mitenkään provosoi niitä. Ja yleensä ottaen, vaikka toki ajattelenkin häntä melkeinpä päivittäin, en kuitenkaan näe hänestä unia kuin korkeintaan kerran kuussa, jos edes silloinkaan. Paitsi tässä kuussa olen nähnyt hänestä unta jo kahdesti. Jotenkin tämä seikka vaan häiritsee suunnattomasti.

Tiedän sen kuitenkin taas unieni perusteella, että jotain ... uskoakseni hyvää on tapahtumassa. Kuten tavallista, en osaa kertoa, että kenelle, milloin, miten ja miksi mutta tiedän, että jotain hyvää on tulevaisuudessa edessä. Jotenkin se on lohdullinen ajatus peilattuna viime aikaisiin tapahtumiin.

Minun piti listata tapahtumia, jotka olen unohtanut mutta jäinpä sitten pohtimaankin uniani. Noh, toisaalta, listaa voin taas jatkaa, kunhan muistan taas seuraavat unohtuneet tapahtumat.

Vuonna 2001

Poika alkoi puhumaan kissan hommaamisesta. Pojalla kun oli entisessä asunnossamme ollut kissa, josta sitten joutui luopumaan, koska vuokranantajat eivät tykänneet kissan olemassa olosta. Jonkin ajan puhumisen jälkeen lämpenin vihdoin ajatukselle, että Venla muuttaisi meille.
Pojan soitettua ihmiselle, jolle kissan oli antanut, hän sai kuulla, että kissa oli jo saanut uuden kodin. Harmittelimme hieman asiaa, koska olimme jo kumpikin niin asennoituneita siihen, että meille tulisi pieni, karvainen lapsi. Olihan meillä nyt tilaakin ihan enemmältikin.
Asia jäi kuitenkin siltä erää siihen.

Pojan kanssa yhteen muutettuamme ei elämää voinut sanoa tylsäksi enää.
Eräänä päivänä istuimme hyvän ystäväni kanssa keittiön pöydän ääressä tekemässä koulutehtäviä, vilkaisin vahingossa ikkunasta ulos.
"Jessus, että on muuten söpö poika, kukahan se on?" Hetken hiljaisuus. "Mitä vittua??? Miksi se meille tulee???" Kahteen emäntään tuli siinä vaiheessa aika paljon vauhtia, ennen kuin pääsin ovelle asti. Poikaa nauratti meidän sählääminen, totesi vaan ovelle mennessä, että "Dzl sieltä vaan on tulossa."
Loin "tästävieläpuhutaanmyöhemmin"-katseen poikaan.
Tapasin myöhemmin vielä tämän söpöläisen muutamaankin otteeseen toimittaessani hänelle tavaraa sekä poikien pikku joulujen aikaan. Tavaraa kun vein hänelle, niin pidin pienen jurmutuksen, koska jouduin käymään tallivaatteet päällä hänen luonaan.
Poikaa nauratti suunnattomasti minun jurmutukseni.

Keväällä, vapun tietämillä, lähdimme pitkästä aikaa yhdessä ulos. Päätimme lähteä tuttavapariskunnan luo hieman ottamaan miestä väkevämpää ja vain pitämään hauskaa.
Minulla oli pieni salmiakkikossupullo mukana ja pojalla taisi olla vain olutta.
Päästyämme paikan päälle, olivat muut jo aloittaneet aliaksen pelaamisen. Menimme kuitenkin mukaan peliin ja naukkailimme siinä samalla. Saimme nopeasti muita kiinni, peliä kun oli hyvin helppo pelata pojan kanssa. "Mikä sulla on kipeenä?" "Polvi", "Mistä mä tykkään hirveesti?" "Musta?" :D "joo-o, ihan oikein!" :D
Peli meni erittäin hyvin siihen asti, kunnes poika yritti selittää minulle sanaa "kahva". "Mikä tuo tuossa ovessa on?" "Karmi? Valkonen? Lista?"
Jokseenkin, peli oli siinä vaiheessa jo aika pelattu.
Piakkoin teimmekin sitten lähtöä ulos. Ulos päästyäni kävin tutustumassa läheisimpään ojaan, jonka jälkeen pyysin poikaa viemään minut kotiin.

Kesällä kyllästyin vihdoinkin keittiössämme sijainneisiin peileihin. Kävimme hakemassa maalia, kiskoin peilit nautinnollisesti irti seinistä ja aloitin keittiön maalaamisen. Pojalla oli hauskaa kotiin tullessaan, kun minulla oli jalkapohjatkin maalissa. Minulla nyt vain sattui olemaan iso pensseli ja paljon maalia. Keittiöstä tuli kuitenkin ihan hieno.

Kesän tullen pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään pojan vanhempien mökillä, josta olin kuullut paljon jo tarinoita.
Paikka oli todellakin aivan upea, mökki mäen päällä, sauna suvasveden rannalla alempana. Rakastuin paikkaan ensi silmäykseltä suunnattomasti.
Vietimme tuona kesänä enemmänkin aikaa mökillä. Tulin pojan vanhempien kanssa hyvin toimeen, joten senkään puoleen ei ollut ongelmia.
Parhaita hetkiä olivat ne, kun saunasta lähdimme vilvoittelemaan portaalle. Oli ihanaa painaa päänsä pojan olkapäätä vasten ja kahtella auringon laskemista järven taakse.
En ehkä koskaan unohda sitä mökin tuoksua illalla; se oli yhdistelmä hirren ominasta tuoksua, tulen ja itikkakarkotteiden hajua. Jotenkin kaikken parhaiten mieleen on piirtyneet kuitenkin ne hetken kun kävimme nukkumaan ja kuiskuttelimme hetken vielä peiton alla ennen nukahtamista.

Tuona kesänä juhannuksen vietimme kuitenkin Rauhalahdessa tuttavapariskunnan kanssa mutta jatkan siitä sitten, kun taas saan inspiraation repiä näitä asioita auki

Blogit muuttuu salasanallisiksi 14.4 alkaen

Muuttelen huomisesta alkaen blogit piiloon, jotka tahtoo lukee, niin voi sähköpostilla tai irkissä kysellä sitä.

Avoimen kirjeen tynkä

Sen verran on tästä päivästä avauduttava, että tahtoisinpa kysyä kahdelta ihmiseltä henkilökohtaisesti, että onkohan kummallakaan enää käynyt mielessä, että minäkin satun olemaan tunteva ihminen ja minullakin sattuu olemaan kuitenkin vielä jotain tunteita. Tosin tiedän toki sen, ettei kumpikaan välitä mutta minua vaan kiinnostaa suunnattomasti. Tahtoisin myös suunnattomasti tietää, että kenelle tässä nyt sitten tällä kertaa paistellaan makkaraa mieleisekseen. Kaikki sai käsittääkseni tahtonsa läpi, joten olen myös sitä mieltä, että alkaa olemaan oikeesti jo niin naurettava soppa. Hippasen on nyt liikaa kokkeja ollut tässä jupakassa. Loppuunsa jokainen tähän soppaan nokkansa ja kauhansa laittanut voisi hetken pohtia keskenään, että loppuunsa mikä juttu kuuluu ja kenellekin. Ja voisi hieman myös pohtia, että kannattaako soppaa enää hämmentää. Se on hautunut jo niiiiiin pitkään.
Alan oikeesti jo toivomaan todellakin, että antaisitte asioiden jo olla, niin kuin ne ovat. Harvaa asiaa kun enää voi toiseksi muuttaa, enää tästä ei sellaista saa, että kaikki solmut saataisiin avattua ja köysi olisi taas suora.
Lopuksi pakko sanoa vain, että toivon, että kaikilla on nyt hyvä mieli. Toivottavasti kaikki olette saaneet just sen mitä olette hakeet ja toivoneet saavanne, toivottavasti nyt kaikki nukutte yönne oikein hyvin ja sikeesti.
Olen toki imarreltu, että saan näin paljon "keskustelua" aikaiseksi pelkällä olemassa olollani ja saan näin monia ihmisiä yhdistettyä.
Ja seuraava joka meinaa avautua minulle asioista, niin toki voisi ensin pohtia, että teenkö minä sillä tietoiskulla jotain vai en, kuuluuko se asia minulle vai ei, satuttaako se minua kuinka paljon. Naurettavaa pelleilyä väittää välittävänsä, jos teot puhuvat vastaan.
Siinäpä teille pohdinnan aihetta hetkeksi.

Teinivampyyritarinoita

Sinäänsä pohdin, että olikohan minun kuitenkaan kovin fiksua lukea nuita teinivampyyritarinoita. Loppuunsa voin hyvin pitkälle samaistua Bellaan, tiedän todellakin sen tunteen, kun kun tuntuu, että rintaan repeytyy suuri haava.
Minun Edwardini vain ei tehnyt kuin lyhyen takaisin tulemisen, hetken tunsin itseni taas kokonaiseksi, rauhalliseksi ja ehjäksi.
Vaikkakin minun Edwardini ei ehken ole satujen prinssi koskaan ollut ja tiedän, ettei sitä Edwardia enää ole olemassa, johon joskus rakastuin.
Toisin kuin Bella, minä keskityin vaan vihaamaan kaikkia ja kaikkea, joka hiemankin muistutti asiasta välttelyn oheella. Mitä vihaisempaa, sen parempaa.
Taannoin pohdin, että pitäisikö sittenkin taas varata aika hullulle kissanaiselle mutta totesin taas, että siitä ei olisi taaskaan vastaavaa hyötyä. Aivan turhaan kävisin avautumassa ihmisella asioista, joista hän en todellakaan tiedä mitään, joille hän ei voi mitään, joita ei voi koskaan muuttaa mihinkään suuntaan.
Pohdin myöskin, että pohtikohan Edward koskaan oikeesti sitä, että miltä minusta tuntuu hänen palaamisensa ja taas lähtemisensä. Aloittaa kaikki taas alusta, alkaa taas kuromaan haavoja umpeen, jotka olivat vasta juuri ja juuri vereslihalle parantuneet. Tällä kertaa vaan en saanut romahtaa, en antanut sitä mahdollisuutta itselleni mutta tällä kertaa petin vain yhden lupaukseni ja itkin kaikki itkut kahden vuoden ajalta. Se puhdisti suunnattomasti ja antoi toiveen pilkahduksen joskus jostain paremmasta ajasta.
Vaikka mene ja tiedä, onko meille kaikille jossain olemassa oma Edward, joku, jota ilman ei osaa elää kuin puolittaista elämää.
Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka tiedänkin, että mikä on todellisuus, odotan kuitenkin joka päivä edelleen näkeväni hänen tulevan alas portaita.
Ja aivan kuin Bella, kuulen hänen naurunsa aina välillä vieläkin, joskus tunnen lämpimän suudelman niskassani. Tiedän kuitenkin kaiken olevan vain ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.
Mutta tiedän myöskin, että luultavasti menee vielä vuosia, ennen kuin minä olen lopullisesti unohtanut, kunnes voin jostain etsiä oman Parisini, Romeota kun en voi enää saada luokseni.

Toto - Mad about you

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tekee myös ymmärtämys. Vaikka jokseenkin, kyllähän se tiedän, että olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Vaikka nyt sitten kun tein sen tietoisesti, mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa lävähtää taas tiskirätti päin naamaa. Jotenkin ei enää vaan jaksaisi.
Olisi ehkä jo aikoja sitten pitänyt luovuttaa myöskin yrittää olla ihminen ja tunteva olento äitiyden oheessa. Noh, joten nyt sen tajuan, että on paljon parempi vaan siirtää itsensä syrjään ja vaan keskittyä olemaan äiti.
Jotenkin oon taas vaan niin väsynyt. Ja kuitenkin kysyn miljoonannetta kertaa, että miksi en vaan osaa luovuttaa, miksi en pääse unohduksen suloiseen satamaan, miksi ei vaan osaa päästää irti. Olisi niin ihanaa olla taas kokonainen.
Mutta myöskin se ymmärrys, sen lopullisuuden käsittäminen koskee sieluun hyvin paljon ja tuntuu, että oksettaa ja sydämestä taas sieppaa.
Huoh. Pitäisi ehkä vaan oikeesti erakoitua eikä vaan uhkailla sillä. Sillä taas saisi suojeltua itseäni siltä märältä rätiltä.
Ja oikeesti, luulin jo olevani paljon pidemmällä; olen kuitenkin jo ainakin kolmesti kuunnellut ihan hyvällä mielellä otsikon. Tulipas hauska lause :p
Tää on taas vaan niin tätä.

Kolmas Nainen - Lautalla

Luovutan. Nyt mä luovutan. Tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekään. Lattialla, pölyssä makaan. Me ollaan niin kuin oltaisi ihan unohduttu tähän, pysähdytty paikoilleen. Hei, auta vielä vähän, unohdutaan tähän, jäädään paikoilleen.


On jotenki surullista, että huomaa sydämen luopuvan, siitä minkä tietää jo todeksi. Vaikka kuinka yritän vielä hetken ripustautua, hetken vielä varastaa itselleni, huomaan kuitenkin ettei siitä enää tule mitään. On surullista, että aika parantaa haavat; omalla tavallaan. Enää ei onnistu paeta turvaan edes unien valtakunnassa.
Eikä provosointikaan enää auta.
Jotenkin on surullista luopua kokonaan vaikka sen tietää, niin on tehtävä. Olen aina inhonnut lopullisuutta.
Vaikka silti eilen viimeksi kävi mielessä, että entä jos vaan kohtalot ovatkin kietoutuneet yhteen.

Yhtä paljon tänään kaipasin, Yhtä paljon tänään kuin eilenkin, Yhden löysin yhden kadotin.

Joskus on hankalaa erottaa roolejaan äitinä ja omana persoonana. Joskus tuntuu, että on oma persoona vaan haudattava ja oltava äiti. Tiedän sen, etten voi enää itsenäni kadottaa; sen olen kerran jo tehnyt. Jotenkin vain sopeutuminen vie aikaa ennen kuin osaa taas kaiken yhdistää. On päiviä, jolloin tahtoisi vain jäädä peiton alle; vain murehtia omaa elämäänsä. Tietäen kuitenkin, ettei siitä mitään saisi.
Joskus tekisi mieli huutaa suureen ääneen taas kaikki, mitä kantaa sisällään.

Yksi ainoo katse jota et ymmärrä kuitenkaan, kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä, siitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä. Ja siitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä,kun oon vapaa kaikesta mitä kannan mukana. Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, sitä mihin päässyt oon ilman sinun apua?

Mutta tiedän senkin, ettei siitäkään ole vastaavaa hyötyä. Ei ole järkeä, kun se, kenen ne sanat pitäisi kuulla, ei kuitenkaan kuuntele.

Sinä olet pelkkä kivinen kirja, joka tyhjistä sanoista tunnetaan
valhe kantaa ja kipu tuudittaa. Toimet sanoja todemmin puhuvat.

Toto - The road goes on

Siirtelin täältä mein perhe-elämään liittyvät kirjoitukset tuonne http://niksunelamaa.blogspot.com/ osoitteeseen yhtä kirjoitusta lukuunottamatta. Saan jatkaa tätä sillä ajatuksella, mikä tässä alunperin olikin; siis vaan vuodattaa ajatuksen virta jonnekin, loppuunsa sanomatta mitään ja loppuunsa kertoen kaiken.
Jotenkin tuntu vaan helpommalta erottaa oma, yksityinen elämä perhe-elämästä.
Vaikka välillä taas tuntuu, ettei sitä omaa elämää juurikaan ole mutta silti.

Jotenkin taas vaan on sellainen eniten vituttaa kaikki-olo. Jäi oikeesti omalla tavallaan vaivaamaan viime perjantai. Toisaalta sitä kaikkea kaipaa aika helkkarin paljon mutta toisaalta taas ei. Joskus sitä kaipaisi vaan illalla sen hetken olla toisen lähellä. Tosin on kummallista; tahtoisin oikeesti tietää mitä kaikkea mun otikossa lukee pienellä präntillä, mitä en ite nää. Miksi oikeesti ei yhden ihmisen jälkeen ole toista löytynyt, jonka kanssa voi keskustella melkeinpä kaikesta, jolla ei liiku päässä vaan perse ja tissit.

Ääh, ehkä pitäisi vaan lähteä nukkumaan. Kirjoitan taas rivin ja poistan sen.
Taas toivoisin olevani mies; siinä suhteessa, että osaisi elää vaan oikeasti siinä hetkessä mikä on juuri nyt käsillä, tarvitsi murehtia menneitä, pohtia tulevaisuutta. Asiat olisivat huomattavan paljon yksinkertaisempia, ei tarvitsisi pohtia kaikkea kantilta, jos toiselta, murehtia kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.
Ja loppuunsa, koskaan en tahtonut kuin rakkautta. Tulla rakastetuksi. Noh, aika aikansa kutakin siinäkin asiassa.

Toto - Bottom of your soul

Eilen illalla jäin pohtimaan, että kuinka kummallista loppuunsa minun elämäni nyt on. Kaksi vuotta sitten en koskaan nähnyt tälläistä tulevaisuutta. Aivan kuin Narri; minulla on sellainen olo, että olen poissa ajastani, aivan uudenlaisessa tulevaisuudessa, kuin mitä koskaan olen nähnyt. Sen puoleen, pitkään aikaan en ole enää edes nähnyt unia. Olen nähnyt vain muutaman unen nyt toteutuvan. Huvittavaa nyt tajuta, että on nähnyt näitä hetkiä ja naureskelin nähdessäni, että ei hyvä helvetti, enhän minä koskaan nuin tekisi. Tein sitten kuitenkin.
Jos kaikella on oma tarkoituksensa, niin olen hyvin ihmeissäni, että mikä tarkoitus tällä kaikella on.
Jokseenkin, voin vain spekuloida. Ehkä ensimmäinen opetus oli, että elä luota oikeastaan kehenkään. Sinäänsä siinä hommassa huvittaa eniten se, että minä sanoin vaikka kuinka monta kertaa, että minä en enää ole lojaali kenellekään tai millekään. Noh, sitä sitten enempää lähde spekuloimaan.
Toinen opetus oli, että unelmat unelmana, menneisyys menneisyytenä, sitä ei takaisin voi saada; on päästettävä vain oikeasti irti. Vaikka niin tein jo aikoja sitten. En kai kuitenkaan koskaan voi tarpeeksi montaa kertaa pyytää anteeksi, mitä tunsin, mitä tein. Aikoja sitten ymmärsin sen jo, ettei se muuta mitään. Mutta silti, en kiellä vieläkään sitä mitä tunsin, mitä tunnen edelleen. Toivoin vain, että olin myös merkinnyt edes murto-osan siitä, mitä minulle merkitsi. En osaa olla pahoillani, että tunsin jotain niin vahvasti. Kaikesta huolimatta.
Mutta huomasin myös, että en ollut ainoastaan minä, joka kuolin kohta kaksi vuotta sitten. Myös se ihminen, joka hän oli.
Surullista sinäänsä. Se pieni hetki, jonka vielä sain... Pidän sitä suuressa arvossa. Kaikesta huolimatta.
Kuitenkin vaikka en enää näekään tulevaisuutta, en silti pääse niistä kahdesta unesta eroon; valkoisessa mekossa siltaan hirtetty nainen ja sala-ampuja katolla. Ne ovat oikeasti todella häiritseviä enkä ole vieläkään keksinyt niiden merkitystä.
Epäilen kuitenkin, että niidenkin merkitys vielä selviää jonain päivänä...

Jep, hieman ajatusten virtaa taas tai oikeastaan pitkästä aikaa. Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen vain valuttanut ajatuksia. Ja kuitenkin olen pyöritellyt näitä jo pitkään, jospa ne nyt loppuisivat olemasta päässä.
Vituttaa vaan, että meistä kolmesta; luultavasti minä olen ainoa, jota nämä asiat häiritsevät ja pahasti. No, mun oma henkilökohtainen helvetti... Saan vaivata ihan rauhassa rumaa kuuppaani näillä asioilla vaikka kuinka pitkään.