Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tekee myös ymmärtämys. Vaikka jokseenkin, kyllähän se tiedän, että olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Vaikka nyt sitten kun tein sen tietoisesti, mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa lävähtää taas tiskirätti päin naamaa. Jotenkin ei enää vaan jaksaisi.
Olisi ehkä jo aikoja sitten pitänyt luovuttaa myöskin yrittää olla ihminen ja tunteva olento äitiyden oheessa. Noh, joten nyt sen tajuan, että on paljon parempi vaan siirtää itsensä syrjään ja vaan keskittyä olemaan äiti.
Jotenkin oon taas vaan niin väsynyt. Ja kuitenkin kysyn miljoonannetta kertaa, että miksi en vaan osaa luovuttaa, miksi en pääse unohduksen suloiseen satamaan, miksi ei vaan osaa päästää irti. Olisi niin ihanaa olla taas kokonainen.
Mutta myöskin se ymmärrys, sen lopullisuuden käsittäminen koskee sieluun hyvin paljon ja tuntuu, että oksettaa ja sydämestä taas sieppaa.
Huoh. Pitäisi ehkä vaan oikeesti erakoitua eikä vaan uhkailla sillä. Sillä taas saisi suojeltua itseäni siltä märältä rätiltä.
Ja oikeesti, luulin jo olevani paljon pidemmällä; olen kuitenkin jo ainakin kolmesti kuunnellut ihan hyvällä mielellä otsikon. Tulipas hauska lause :p
Tää on taas vaan niin tätä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti