Unelmista ja muutoksista

Aloitin jo tekstiä jokaisen omasta elämänkerrasta. Miten luultavasti jokainen joskus pohtii, millainen on oma elämä ollut, millainen kirja omasta elämästä tulisi, jos sellaisen kirjoittaisi. Ehdinpä tässä jo pienen kappaleen verran pohtimaan ihmisen mielen koukeroita. Sitä, kuinka jokainen voi huijata itseään valehtelemalla itselleen. Vakuuttamalla itselleen, että miten joku asia on. Kuinka kauan sellaista voi tehdä? Kuinka pitkään voi kailottaa, niin että alkaa oikeasti jo itsekin uskomaan itselleen luomaansa valheeseen.

Ajatukset vain keikahtivat kuitenkin unelmiin, millaisia unelmat ovat ja miten ne muuttuvat.
Lapsena unelmat ovat hyvinkin yksinkertaisia; leluja, mukavempi iso/pikkusisko/veli. Teininä vanhempien poissaolo, samanlaiset vaatteet kuin koulun kauneimmalla/komeimmalla tytöllä/pojalla, saada sen lempiartistin uusin levy. Kun ikää alkaa tulemaan, alkaa haaveilemaan jonkun kanssa rakennettavasta yhteisestä pesästä, perheestä, lapsista. Tavallisia unelmia, tavallisista elämää. Unelmat kuitenkin kantavat meitä päivästä toiseen. Jokaisella on jonkinlaisia unelmia, pieniä haaveita omasta näkökulmasta nähtynä, paremmasta elämästä.

Minulla on aina ollut loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertaiset unelmat ja haaveet. Joskus, kun on saanut palan onnea, palan unelmaa, on siihen takertunut kynsin ja hampain kiinni. Uskonut, ettei se voi koskaan muuttua. Usko pysvyyteen, siihen, että huomennakin asiat ovat samanlaisia, yhtä hyvin.
Kun unelmista tuleekin totta, niistä tulee arkipäiväisiä asioita, joiden ei enää muista olleen joskus suurin toive eikä huomaa edes sen toteutuneen ennen kuin joskus aikojen päästä, kun alkaa pohtimaan asioita taakse päin.

Elämän muuttuessa, joutuu hitaasti sopeutumaan uuteen ja erilaiseen. Vaikka muutos tulisi yössä tai hitaasti päivä päivältä, siihen sopeutuminen kestää oman aikansa kuitenkin. Nyt kun kaiken menneen jälkeen, elämä on alkanut tasaantumaan, on taas alkanut se kuuluisa harmaa arki, huomaa taas olevansa uuden, vaikkakin pienen ja lyhyt aikaisen muutoksen edessä.
Ennen minua ei niinkään muutokset pelottaneet. Monet uudet asiat, tapahtumat olivat vain hauska piristys muuten tavalliseen, tylsään arkeen.
Ehkäpä mennyt on vain opettanut, että jos saa pienen palan onnea, niin siitä on oltava onnellinen. Pysyvyydeksi, elämän tasaisuudeksi sitä kutsua myös voisi.

Muuton jälkeisten hässäköiden jälkeen, olen alkanut olemaan tyytyväinen elämään. Päivääkään en ole katunut, että muutin kerralla elämääni kuitenkin aika paljonkin. Joka päivä vaan on enemmän tullut varmaksi siitä, että tämä oli todellakin oikea ratkaisu enkä olisi sitä voinut tehdä parempaan hetkeen ollenkaan. Ajoitus oli aivan täysin oikea. Toki tässä hetkessä voisin taas alkaa jossittelemaan, mutta jätän jossittelun omaan arvoonsa.

Vaikka tiedän, että tämä uusi, mahdollinen ja vain hetkellinen muutos ei olisi kuin vain hetki, jokaisella solulla kapinoin sitä vastaan. Kuitenkin ne haaveet, joiden takia tämä muutos on tulossa, kuuluvat vanhaan elämään. Siihen, jonka hautasin keväällä. En halusi taas joutua kasvokkain uudestaan kaiken sen kanssa. Onko minusta siihen, nyt jo? Kohtaamaan kaikki vanhan elämän muistot?

Joskus ajattelin; eihän se ole kuin hetki elämästä. Paljonko kaksi vuotta on 80:stä vuodesta? Eihän se ole kuin pieni, katoava hetki. Jokseenkin, elämä on kuitenkin opettanut, että jokaisesta pienestäkin hetkestä on nautittava. Mikään hetki elämästä ei ole vain pieni, ohi kiitävä hetki. Koskaan ei pidä ajatella, että kuinka pieni hetki joku on koko elämästä.

Vai onko kaikki tämä kapina vain vieläkin toipumisaikaa kaikesta menneestä? Haluaa hetken rauhaa ja vakautta, tavallista elämää? Ei, eihän tämä ole entisen elämän veroista enkä voi sanoa rehellisesti, että parempaa. Enkä kiistä, ettenkö kaipaisi entistä elämääni. Asioita, joita olen taas joutunut pohtimaan parina viime päivänä.

Tiedän sen kuitenkin, ettei tämä muutos tapahdu yössä, eikä kahdessa. Vielä huomenna saan tulla päiväunille omaan sänkyyn, selkä selkää vasten kissan kanssa.

Tästä onkin hyvä vetää huono aasin silta takaisin omaelämänkertaan. Minulla on pieni ja yksinkertainen unelma: haluaisin pystyä päättämään omaelämänkertani samoihin sanoihin kuin Lordi Kultainen-sarja päättyy: Olen onnellinen.