Jälkiviisautta - taas

Oikeesti, mikä siinä on, että keksii kaikki parhaudet vasta päivien päästä, kun joku keskustelu on käyty. Johtunee tosin tällä kertaa ehken siitä, että pieniä yksityiskohtia selvisi vasta paljon myöhemmin.
Kiukuttaa oikeesti, kun olisin voinut todeta, että voisi minutkin jättää rauhaan, sen takia siellä olin, kun joku idiotisti alkaa haukkumaan syyttömiä ihmisiä sekä senkin olisin vointu todeta, että kylläkyllä, naamioin autoni batmobileksi ja olemme lennelleet ympäri kuopiota.
Tässä vaiheessa ei voi vieläkään lakata hämmästelemästä sitä, että miksi ihmeessä ei tosiaan minua voi jättää sitten rauhaa. Mikä helkkarin idiotistmi siinä on, että pitää sitten vaikeuttaa elämää varsinkin kun siihen liittyy pieni ihminen, joka on täysin syytön tähän kaikkeen.
Onneksi kuitenkin välissä on vielä toistaiseksi viranomaiset. Tosin alan oikeasti odottamaan innolla jo ensimmäistä tapaamista. Siitä tulee kyllä oikeesti jo legendaarinen.
Sinäänsä harmillista, että se ajoi itsensä tähän tilanteeseen. Kävi jo mielessä, että olisin voinut harkita vakavasti, että olisi selvitetty asioita rauhassa kahden kesken, ilman viranomaisia. Puolensa kuitenkin kaikella mutta tämän jälkeen... Tajuaakohan se idiotismi, että se on ikuisesti oikeesti fyysisesti mahdotonta, että voitais millään tasolla olla missään väleissä. Surullista sinäänsä, että en pysty pitämään yhtä lupausta, jonka tuolle pienelle ihmiselle annoin.
Täytyy vain toivoa, että edes sitten yksi jotain elämän olomuotoa muistuttava olento olisi sitten tyytyväinen.
Tiedän rienaavani, mutta se voi olla paljon mahdollista, että muutaman kerran jälkeen saadaan olla jo taas sitten rauhassa.
Toisaalta taas naurattaa taas ihan suunnattomasti koko tilanne. Jos itse on itsensä hirteen vetänyt, niin miksi sitten siitä pitää itkeä. Turha rypistää, kun on kakat housussa.
Mutta tulevaisuutta oikeesti todellakin mielenkiinnolla odotellessa. Tämä ei jäänyt todellakaan tähän.
Teki tässä mieli jo avautua sille muuten ihan urakalla, samalla kun muutenkin harrastin avautumista, mutta jätin väliin kuitenkin. Jälkeen päin ajateltuna; erittäin hyvä niin.

Sonata Arctica - Broken

Oikeesti en käsitä miksi, mutta oon vaan jääny pyörittelemään muutamaa lausetta mielessäni viime päivinä. Johtunee varmaan erään lausahduksesta; ei se tule kauaa kestämään. Jos yksikin sana siitä, mitä minulle on sanottu, on totta, niin ei, ei niin tule kestämään.
Jotenkin vaan hieman jaksan epäillä taas kerran, hyvin pitkälle jutellut vaan lämpimikseen, sen mitä halusinkin kuulla.
Jonkin verran olen oikeesti viimeisen viikon aikana normaalia enemmän vihannut ja inhonnut omaa typeryyttäni; olis taas kerran pitänyt kuitenkin ajatella oikeesti ihteensä, olisi pitänyt tyytyä vähempään. Kerrankin.
Noh, nyt se on oikeesti myöhäistä eikä siihen tule koskaan enää muutosta.
Vaikka elämä on hassu ja kummallinen juttu, harvasta muusta kuin tästä asiasta olen ollut näin varma. Toisaalta taas on kummallista se, että ei osaa lopettaa odottamista.
Ehkä sitten taas parin vuoden päästä. Kaikki työ kun valui viemäriin, pakko taas aloittaa alusta.
Osaa jonkin verran vituttaa oikeesti. *huoh* Jotenkin ei vaan jaksaisi vaikka tietää, että se on pakko tehdä. Taas. Että taas voi jatkaa eteen päin.
Tällä kertaa vaan kun en pääse juoksemaan karkuun niin paljon kuin kintuistani pääsen.

Vappudarramasentelua

Eilinen takia ymmärsin taas hieman asioita, joita olen ihmetellyt.
Sinäänsä en osannut olla yllättyny mistään kohtaa.
Surettaa vaan oikeesti kuitenkin hirveesti se, että viimeisenkin pakopaikan olemassa olo loppuu tähän. Kaikki ne kauniit, lyhyet hetket.
Toisaalta tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa lupa hetken olla taas hauras. Pelkään vain kuollakseni, että jos annan kerrankin siihen luvan itselleni, en koskaan enää sieltä nouse.
Kunpa olisikin olemassa dollhouse, voisin milloin vain allekirjoittaa paperit. Kuinka suloista se olisikaan. Kuinka helpottavaa.
Varsinkin nyt, toivoisin todellakin, että vaan voisi pyyhkiä kuin taulun osan elämästään pois.
Tiedän, että huomenna kaikki on taas valoisampaa, tää darra ei oikeesti auta yhtään tähän masenteluun. Tuntuu vaan kaikki taas miljoona kertaa pahemmalta.
Aivan kuin eiliset jotenkin vaikuttaisi loppuunsa yhtään mitenkään mihinkään. Aivan kuin joku asia nyt muuttuisi aivan täysin toisenlaiseksi.
Vaikka sen tietää, se surettaa silti ihan järkyttävästi.
Voin tästä eteen päin enää vain muistella niitä pieniä paon hetkiä, pieniä hengähdystaukoja arjesta. Pieniä hetkiä, kun sai vielä tuntea olevansa rakastettu. Se yhteys on katkennut ja tiedän sen.
Huomista odotellessa.