Vappudarramasentelua

Eilinen takia ymmärsin taas hieman asioita, joita olen ihmetellyt.
Sinäänsä en osannut olla yllättyny mistään kohtaa.
Surettaa vaan oikeesti kuitenkin hirveesti se, että viimeisenkin pakopaikan olemassa olo loppuu tähän. Kaikki ne kauniit, lyhyet hetket.
Toisaalta tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa lupa hetken olla taas hauras. Pelkään vain kuollakseni, että jos annan kerrankin siihen luvan itselleni, en koskaan enää sieltä nouse.
Kunpa olisikin olemassa dollhouse, voisin milloin vain allekirjoittaa paperit. Kuinka suloista se olisikaan. Kuinka helpottavaa.
Varsinkin nyt, toivoisin todellakin, että vaan voisi pyyhkiä kuin taulun osan elämästään pois.
Tiedän, että huomenna kaikki on taas valoisampaa, tää darra ei oikeesti auta yhtään tähän masenteluun. Tuntuu vaan kaikki taas miljoona kertaa pahemmalta.
Aivan kuin eiliset jotenkin vaikuttaisi loppuunsa yhtään mitenkään mihinkään. Aivan kuin joku asia nyt muuttuisi aivan täysin toisenlaiseksi.
Vaikka sen tietää, se surettaa silti ihan järkyttävästi.
Voin tästä eteen päin enää vain muistella niitä pieniä paon hetkiä, pieniä hengähdystaukoja arjesta. Pieniä hetkiä, kun sai vielä tuntea olevansa rakastettu. Se yhteys on katkennut ja tiedän sen.
Huomista odotellessa.