Juha Tapio - Mitä silmät ei nää

Monena päivänä jo pohtinut, että pitäis taas istua ihan rauhassa koneen kanssa alas. Hieman olisi tehnyt mieli istua jo ulkona, mutta tuuli on niin kamala, että sinne jäätyy hyvinkin pian.

Raskausviikkoja on nyt 23, sunnuntaina kääntyy sitten 24 viikolle. Karpalon liikkeet tuntee jo ihan selkeesti joka päivä ja tuo lapsi on oppinut nyt rummuttamaan myös suolistoa mahanahan sijaan. Ihan jees, kun tuo vasen kylki alkaa aina välillä olemaan oikeesti kipee siitä rummutuksesta. Silleen valita, oikein hyvä asia on, että lapsi on hyvin eläväinen ja liikkeistä tietää, että kaikki on hyvin ja kunnossa. Massu alkaa olemaan aika näkyvä jo ja hieman tiellä. Tosin toista kertaa en ole polttanut sitä mihinkään, ainakaan vielä. Hieman meinaa olla eittämättä hahmoitusongelmia aina välillä, kun mittasuhteet on käyneet oudoiksi.
Olen tosiaan oppinut sanomaan jo, että lapsi. Ei enää pentu tai varsa. Kuten meinasin ensimmäisessä ultrassa tokaista, että siis terve varsa tulossa... Taannoin tallilla näin kuukauden ikäisen muksun ja tuijotin sitä hetken, että oikeesti. Onks mulle tulossa tuollainen? Apua. Mitä sille pitää tehdä???? Pakkohan se on myöntää, että välillä olen oikeesti kauhuissani. Varsan kanssa oikeasti osaisin toimia, mutta ihmisen lapsen... Kuulemma oma lapsi opettaa. Lapsi parka siis. En siis sillä todellakaan juttele, että katuisin päätöstäni. En todellakaan. Eilen hihittelin sohvalla istuessani ja kahtelin masua kuinka nahka väpätti potkujen mukaan.
Rakenneultrassa todettiin, että terve lapsi on tulossa kaikin puolin ainakin tähän mennessä tehtyjen kokeiden myötä ja mitä rakenneultra näytti. Oikein hyvä niin.

Mutta samalla kun raskaus etenee, huomannut myöskin, kuinka mielialat vaihtelee. Laskin itseni tuntemaan jotain tammikuussa yhden yön verran. Tein saman virheen uudelleen muutamaa kuukautta myöhemmin. Huomasin taas vain paukuttavani päätäni seinään, toivovani mahdottomia. Onneksi ne hetket vain jäivät hetkiksi. Onneksi taas välimatka teki tehtävänsä ja yhteydenpitokin loppui. Kuinka väärin itse tein, kuinka väärin hän teki. Jotkut asiat pitäisi vaan jättää hautaan ja unohtaa ne sinne.

Viime viikonloppuna jouduin sitten taas vastaamaan kysymykseen: onksun ikävä? Väistin kysymyksen. Jäin pohtimaan kysymystä itsekseni ja totesin vastauksena olevan, että kyllä. Varsinkin sen jälkeen, kun laskin itseni tuntemaan jotain hetkellisesti. Kyllä minun on ikävä. Välillä hyvinkin suuri. Varsinkin nyt Karpalon myötä, kaipaan joinain päivinä vielä enemmän. Tosin, kaipaus on muuttanut muotoaan. Se ei enää ole sellaista pohjatonta, ääntöntä huutoa. Se on samanlaista, kuin kauan sitten menetetyn kaipaaminen. Oppinut jo elämää ilman, mutta muistelee lämmöllä.

Monena päivänä käynyt mielessä, että minun tekisi mieleni jatkaa tarinaa siitä, mihin jäin kun aloin kirjoittamaan meidän tarinaa. Kirjoittaa sormien- ja varpaiden metsästyksestä, miksi virnistin kun pohdin hetken, että jos antaisikin Karpalolle nimeksi Marjatta.
Eräs tässä pohti, että voiko itkeä onnesta. Hyvinkin helposti voi. Muista kuinka muutaman kerran itkin koko rakastelun ajan vain sen takia, että minun oli niin järjettömän hyvä olla. Tosin toinen hieman pelästyi, että mitä teki väärin mutta todellakaan mikään ei mennyt silloin pieleen.
Kertoa kaikki, vuodattaa koko seitsemän vuotta ulos. Tokihan aika kultaa muistot. Ajan kuuluukin tehdä niin. Jotenkin vain en osaisi kertoa ensimmäisestä riidasta. Viimeisestä puhumattakaan. Kaikkein uskomattominta tässä hommassa on se, että kaikesta siitä on kulunut vasta puolitoista vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan julmetun pitkältä ajalta, toisaalta taas. Kuinka lyhyt aika se onkaan kaikesta.
Mutta jotenkin vain en enää osaa jatkaa sen tarinan kirjoittamista. Jotenkin se vain tuntuu väärältä, kielletyltä, mitä ei enää saisi tehdä.
Kuitenkin välillä huomaan hyräileväni otsikon sanoja: "Helpompaa tää kaikki olla
vois,jos meitä vielä kaksi täällä ois. Jakamassa kaiken, kokemassa ihmeen, joka laajaan maailmaan pian nousee kehdostaan."