Muistelua

Yritin selittää tämän kuvan yhteyttä tekstiin monella eri tavalla, mutta puhukoon kuva puolestaan. Ajattelin lisätä tähän runon, mutta kaikki ne tuntuivat vääriltä. Puhukoon kuva puolestaan.





Muuton alkaessa olemaan hyvin lähellä, valtaa kuitenkin pieni haikeus kaikesta huolimatta. Tänään viimeisiä kamoja pakatessa kävin läpi aika monta muistoa ja tunnetta. Tämän asunnon keittiössä kerran tuijotin raskaustestiä pohtien, että mitenkäs nyt. Kahdesti olen joutunut keräämään tämän asunnon lattialta itseni ja nostamaan taas jaloilleni.


Tässä asunnossa olin onnellinen, kun söpö poika nukkui taas minun sängyssäni. Tästä asunnosta lähdin kerran hakemaan sitä töistä, kun taivaalta tuli melkein nyrkin kokoisia rakeita.
Muuttaessani tähän asuntoon, tästä tuli minulle oma turvapaikka ja pesä pahaa maailmaa kohtaan. Avasin yhdelle ihmiselle sen ovet ja olin onnellinen muutamia vuosia. Muutamista riidoista huolimatta arki oli ihanan tavallista, suurin ongelma oli, että mitä sitä tänään söisi.
Tänne oli aina ihana tulla, kun tiesi, että siellä odottaa joku, jonka kainaloon haluaa päästä ja tehdä sinne illalla pesä.
Paljon hyviä kuin myös pahoja muistoja jää tänne. Olisinko oppinut elämään täällä ilman häntä? Tuskin. En jäänyt edes ottamaan asiasta selvää.
Nämä seinät ovat nähneet monia nauruja, vielä enemmän kyyneliä. Nämä seinät ovat kuulleet kaikki kauniit sanat, kaikki viimeiset sanat.
Kuinka pitkään muistot seuraavat, kuinka pitkään mennyt on aina mielessä?

Milloin on oikea aika lopettaa sureminen? Milloin on oikea aika päästää irti? Milloin on oikea aika aloittaa alusta, lopettaa vanhan vaaliminen?

Nyt kun olen muuttoa jo pitkään odottanut innolla, tietäen että siitä alkaa kaikki uusi, haluisin kuitenkin takertua vielä hetkeksi vanhaan. Vaikka yöt ovatkin pyörimistä, odottamista, joko ovi käy, pohtimista, että mitä kello on, miksi mies ei ole tullut jo kotiin? Vaistomaisesti kotiin tullessa kahtoo ylös ja tarkistaa, että onko valot talossa, ollaanko siellä kotona.

Vielä tämän illan ajan kaikki muistot ovat läsnä. Vielä tänään kaipaan. Huomisesta en tiedä.

Seksistä

Maailma on muuttunut paljon viimeisen 15 vuoden aikana. Muistelin tänään viimeksi, kuinka erilaiset seurustelutava olivat silloin kun olin 15 tai alle. Nykyyhteiskunta perustuu seksille ja miten sillä saadaan markkinoitua tavaraa enemmän.
Telkkarin kun avaa, niin silmille tulee mm. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset, L-koodi... Kaikki nämä sarjat perustuvat hyvin pitkälle roolihahmojen seksielämään tai sen puutteeseen. Onko romantiikka kokonaan kuollut vai onko siitä tullut teinityttöjen unelma ainoastaan?
Bussien kyljissä on puolialastomia naisia, mainostorneissa puolialastomia miehiä. Onko enää mitään aihetta, mitä ei voisi markkinoida seksillä?

Ennen jos joku kehtasi kysyä, että mennäänkö meille vai teille kapakkaillan päätteeksi, oli kysymys lähinnä törkeä ja tökerö. Sille naureskeltiin kaveripiirissä vielä pitkään. Nykyään, jos ei saa tätä kysymystä, on epäonnistunut, ruma, epähaluttava... Määrääkö siis seksi sen, millainen olet todella ihmisenä?

Suhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Ollaan yhdessä kuukausi, kaksi. Joskus vuosi, pari. Viimeistään kun täyttää kolme- tai viisikymmentä, niin on laitettava puoliso vaihtoon ja vaihdettava parempaan, uudempaan malliin. Parisuhteen hakeminen on kuin autokaupassa kävisi. Haluan nuoren, hyväkuntoisen ja esittelykelpoisen kumppanin itselleni. Mielellään ei ole montaakaan omistajaa takana, hyvin huollettu.
Kuinka kaupallista voidaankaan tehdä parisuhteesta ja ihmisistä?
Vai onko kaikki vain nykyyhteiskunnan luomaa illuusiota?

Jokainen meistä varmasti haluaa kuitenkin vakautta elämälleen ja kumppanin, jonka vierestä aamulla herätä. Tapella aamulehdestä ja siitä, että miksi sukat ovat taas lattialla. Kuitenkin jokaisessa parisuhteessa on kuitenkin ne samat perusongelmat, jotka ei kuitenkaan vaihtamalla parane. Aikataulut, toisen tavat ja niin edelleen. Onko siis satunnaisista seksisuhteista tullut parisuhteen paras osa, josta on poistettu kaikki ikävimmät osuudet? Fuckbuddy on korvannut aviomiehen/vaimon. Hyvää seksiä on tunnetusti hyvin helppo saada. Millaisen ihmisen pitää olla, että jaksaa henkisesti vuodesta toiseen jakaa elämänsä vain fuckbuddyn kanssa?

Syrjähypyistä ja puhtaista seksisuhteista on tullut eniten lehtiä myyvä aihe. Milloin on Aitolehteä, Ileä, Vanhasta... Seksin loputtua olemasta tabu aihe, ihmisiä jaksaa kiinnostaa, miten muut harrastavat seksiä ja kuinka piristää omaa suhdettaan. Kuinka suurta osaa seksin on siis parisuhteessa näyteltävä? Suurta osaa vai vain yksi normaali osa normaalia suhdetta?

Jotkut asiat kuitekin pysyvät samana, vaikka kuinka Sinkkuelämä toisella tavalla yrittää sanoa: naiset ovat huoria, jos on monta miestä ollut sängyssä, miehet miesten miehiä. Normaalilla ihmisellä on jonkun tutkimuksen mukaan noin 10 seksisuhdetta elämänsä aikana. Herää vain kysymys, milloin tämä tutkimus olikaan tehty? Ei tarvisitse kovinkaan ihmeellistä gallupkyselyä tehdä kadulla, kun tämän voi todistaa jo vanhentuneeksi tutkimukseksi.
Mikä on siis normaali määrä nykyaikana?

Seksi on aina seksiä, jos siihen ei sekoita rakkautta. Ruumiin tarpeiden tyydyttämistä, mutta miten sitten voi tyydyttää rakkauden tarpeen pelkissä seksisuhteissa?
Seksi on kuitenkin aina huonoimmillaankin parempaa rakastamansa ihmisen kanssa kuin hyvä seksi ihmisen, josta ei voisi vähempää kiinnostua muuten.

Nämä tulivat vaan mieleen tänään bussia odotellessani ja kahtellessani jonkun vaateliikkeen mainosta. Aihe ei kuitenkaan ole ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiksi voisi ajatella.

Mielenkiintoisin keskustelu aiheesta käytiin eräällä kanavalla muinoin. Pää-pohdinnan aihe oli, että tuleeko takaisin neitsyeksi, jos on tarpeeksi pitkään harrastamatta seksiä? Kerron hamassa tulevaisuudessa tutkimustuloksen. Puoli vuotta on kohta täynnä. :)

Tulevaisuudesta

En väitä, etteikö minua muutaman kerran ole mietityttänyt tulevaisuus. En sano, etteikö omalla tavallaan hirvitä tämä hyppy tyhjyyteen ja uuden aloittaminen. Omalla tavallaan on hyvin helppoa takertua menneeseen ja elää sen kautta jokaista päivää. Uskotella asioita itselleen. Muutaman kerran on käynyt mielessä, että olenko tehnyt nyt fiksusti ja oikein. Olisiko sittenkin ollut parempi tehdä asiat toisella tavalla?
Nyt on turha enää alkaa jossittelemaan. Sen aika on mennyt jo aikoja sitten. Nyt se on sitten menoa. Tervetuloa uusi elämä, joka on toivottavasti erilainen kuin vanha.
On vain kuunneltava, mitä sydän sanoo. Mikä tuntuu itsestä hyvältä. Mikä on parasta minulle. Vain minulle. On kuitenkin outoa ajatella vain itseään, joka ei todellakaan aina onnistu kaikkien vuosien jälkeen, kun olen laittanut toisen ihmisen tarpeet ja onnellisuuden itseni edelle. Tunnen vieläkin pistoja sydämessäni aina silloin tällöin ja samainen asia aiheuttaa sitten järjetöntä käytöstä. Sellaista, mitä minä en koskaan ennen oli tehnyt. Noh, en tässä yhteydessä avaa tätä asiaa enempää. Suurin osa kyllä tietää, mistä on kyse. Edelleen, en voi käsittää itseäni... En ehkä pääse siitä edes vanhainkodissa yli... :D

Mutta kaikki ratkaisut, joita olen tehnyt viimeisen kahden kuukauden aikana ovat tuntuneet vain toinen toistaan paremmilta. Jokainen ratkaisu on antanut pienen palan sisäistä rauhaa takaisin. Tuskin koskaan enää pääsen samanlaiseen sisäiseen rauhaan ja tyytyväisyyteen, mikä oli mutta saman oloinen olo on hakusessa kuitenkin. Koskaan tuskin se suuri musta aukko sisällä täyttyy tai edes kuroutuu umpeen mutta hetkittäin olen oppinut elämään sen kanssa.
Uuden alun kohta ollessa käsillä, alan pikku hiljaa ymmärtämään kaikkien ratkaisujen hyvyyden. Tulevaisuus on auki aina mutta omanlaistaan turvaa ja rauhaa on näkyvissä.

En ole koskaan väittänyt, etteikö hirvittäisi. Kyllä, ja hieman pelottaa mutta luulen, että näin on kuitenkin parasta. 10 päivää vielä, sitten alkaa uusi elämä. Olenkin jo odottanut sitä pitkään.

Rakkaudesta ja vihasta

Huomasin jo 8 vuotta sitten, että kuinka lähekkäin viha ja rakkaus ovat toisiaan. Raja, jonka näiden kahden tunteen välille on vedettävissä on kuin veteen piirretty viiva. Yhtenä päivänä vain huomaa vihanneensa jotain ihmistä vain sen takia, että ei ole halunnut myöntää rakastavansa.
Vaatii vain paljon työtä ja potkun perseelle, ennen kuin tälläisen asian suostuu itselleen myöntämään. Aikalinja vaan voi olla hyvinkin pitkä välillä.

Viha kohdistuu yleensä toisen ihmisen käyttäytymiseen tai luonteeseen. Joskus joku hyvinkin rakas ihminen tekee jotain niin järjetöntä, ettei voi muuta kuin vihata. Se on yleensä vain hetkellistä vihaamista ja silti tietää sydämessään rakastavansa. Milloin sydän lopettaa rakastamisen ja aloittaa vihaamisen? Missä menee raja, että hyvin kaunis tunne muuttuu hyvin rumaksi tunteeksi? Vai onko silti rakkaus vahvempi, joka kaivautuu joskus myöhemmin esiin?
Kummatkin ovat hyvin vahvoja tunteita kuitenkin. Kumpi vain on vahvempi?

Miten sitten rakkaus voi muuttua vihaksi? Johtuuko se rakkauden kohteen tekemisistä, rakkauden kohteesta itsessään vai voiko rakkaus oikeasti vain hiipua tai kuolla pois? Kuinka pitkään ihmisen pitää tehdä työtä itsensä kanssa ennen kuin suostuu sen myöntämään? On sanottu, että rakkaus on vahvin ihmisen kokema tunne. Onko viha sen heikompi? Kuinka paljon pitää toista vihata, että tunne alkaa muistuttamaan rakkautta voimakkuudeltaan?

Arkinen rakkaus vaatii työtä ja suhteen vaalimista. En muista, olenko pohtinut tätä asiaa jo aikaisemminkin, mutta tämä on kuitenkin minkä tahansa suhteen perusedelletys. Yksipuolisena ei mikään ihmissuhde toimi milloinkaan.
Vihaakin pitää kuitenkin vaalia, että sitä jaksaa pitää yllä. Kuinka kauan kukaan kuitenkaan jaksaa soutaa ja huovata vihan meressä? Vihakin muuttaa kuitenkin muotoaan ajan kanssa. Kärkevin tunne katoaa pikku hiljaa ja tilalle tulee välinpitämättömyys. Onko välinpitämättömyys kuitenkaan itsessään tunne? Se kuitenkin lähtee jostain tunteesta ja päätyy unohdukseen.

Voiko kuitenkaan todellisuudessa mitään asiaa unohtaa kokonaan? Arjen pienet ilot ja surut kuitenkin muistuvat samanlaista tilannetta muistuttavassa tilanteessa mieleen. Voiko deja vu:ta muistuttavat elämän pienet asiat kuitenkin vain työntää takaalalle ja olla niistä välittämättä?
Jokaisella kuitenkin menneisyys luo tulevaisuuden. Jokainen käyttäytyy jokaisena päivänä eri tavalla kuin edellisenä päivänä samanlaisessa tilanteessa. Menneisyyttä ei kuitenkaan mikään tuo takaisin vaikka sitä kuinka yrittäisi hamuta. On vain elettävä huomisen kanssa ja sen, mitä se tuo tullessaan. Menneisyyden paino voi kuitenkin joskus olla hieman turhan raskas viitta harteilla.

Voiko rakkauden ja asiat, jotka saivat rakastumaan, unohtaa? Muistuuvatko ne joskus mieleen ohi mennen vai painuvatko ne unohduksen syvään jokeen lopullisesti?
Suhde, jossa muistaa joka päivä kaikki ne pienet asiat, jotka saivat rakastumaan ja rakastuu toiseen joka päivä uudelleen, on ainutlaatuinen. Sellaisen tunteen kun on saanut tuntea edes kerran elämässään, on asia, jota ei voi ikävöidä.

Tämä on aihe, jota voisi ruotia puolin ja toisin vaikka kuinka pitkään.
Vastauksena yhteen kommenttiin, tässä kirjoituksessa on oikeastaan kaikki syyt siihen, miksi olen pohtinut täällä näitä asioita. Yleisellä tasolla kuitenkin vaikka itsekseni pohdinkin omia elämän kiemuroita. Eräässä testissä kysyttiin, että onko elämä yksinkertaista vai monimutkaista. Pakko oli vastata, että monimutkaista. Mikään suhde, oli se sitten viha tai rakkaus tai jotain siltä väliltä ei koskaan ole yksinkertainen ja helppo.
Vai on sitten vain ihmiset vaikeita ja elämä helppoa? Mene ja tiedä.

Rikos ja rangaistus

Viime yön tapahtumien tai enemmänkin, mitä ei tapahtunut, selvitessä tänään, aloin väkisinkin pohtimaan ensinnä syitä siihen. Syitä aikani pohdittuani, ajatukset karkasivat. Ehkä ihan hyvä niin sillä tajusin taas paljon asioita. Väkisinkin tuli mieleen että, mikä on on todellinen petos? Onko petos itseään kohtaan se, että erehtyy rakastumaan? Vai se, että millaiseksi suhteen luo tai luulee sen olevan?
Petoksen juuret ovat syvemmällä kuin pintapuolisessa elämässä. Miten arkea elää. Arki voi olla mukavan tylsää ja ihanan tavallista. Se, mitä on pinnan alla, määrää petoksen luonteen ja laadun.
Asioita jos alkaa kunnolla pohtimaan ja penkomaan, huomaan arjessa paljon pieniä yksityiskohtia, joiden pitäisi alkaa herättämään kysymyksiä enemmänkin.
Milloin sitten ne kysymykset ovat ajankohtaisia kysellä, onkin sitten asia erikseen.
Kun petoksen laajuus alkaa selviämään pikku hiljaa, jää väkisinkin pohtimaan, että mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Missä ajettiin ojaan.

Henkinen petos on kuitenkin aina pahempi kuin fyysinen. Henkinen petos aiheuttaa paljon pahemmat haavat, joita ei voi sitoa toisin kuin fyysinen. Pohdin tässä taannoin, että missä on pettämisen raja, petos on kuitenkin vielä pahempaa kuin pettäminen. Missä siis menee petoksen raja? Kuinka pitkään voi olettaa, että petos pysyy salassa eikä vaikuta toiseen ihmiseen millään tavalla?

Se, miten se vaikuttaa yksilöön on asia erikseen. Toiset pystyvät jatkamaan kylmäverisesti eteen päin, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Toiset taas erakoituvat ja tulevat tunnevammaisiksi. Mikä silloin on elämänlaatu?

On julmaa huomata, että on valuttanut vuosia elämästään hukkaan, huomaten, että käteen ei jäänyt edes sitä kuuluisaa luuta. On vain sitten eri asia, että miten siitä jatkaa sitten eteen päin.

Hieman masennus taas kaivautuu pinnan alta esiin, sille ei voi mitään. Se vaan on kaveri, jonka kanssa on elettävä. Darra ei mitenkään auta asiaa ...

Tosin tämän päivän uutiset hieman laittoivat pohtimaan elämän tärkeysjärjestyksiä. Hieman olen järkyttynyt, mutta kaipa se on normaalia. Vaikka silti, se pieni ääni, joka kuiskii vieläkin korvaan, kuiski; miksi se en voinut olla minä? Taas sen äänen vaimentaminen käy työstä. Julmaa sekin.
Elämä on lyhyt, mutta sitä ei kannata kuitenkaan viettää kuoleman pelossa. Se on kuitenkin kaikilla meillä edessä enemmin tai myöhemmin. Eikä kuolema ole paha asia. Se voi olla vapauttava, pelastava, helpotus tai uuden alku. Se, miten jokainen käsittelee asian, tekee sen, että onko kuolema paha asia vai ei. Vaikka mihinkään jumalalliseen en uskokkaan, uskon kuitenkin, että näemme vielä kaikki rakkaamme rajan tuolla puolen.
Mutta tästä aiheesta pohdintaa lisää. Nyt nukkumaan.

Unista

Unien maailmaan on helppo paeta todellisuutta. On hyvin helppoa nähdä, mitä tahtoo ja olla siellä, missä tahtoo. Alitajunta on ihmeellinen asia. Joskus se näyttää kaiken juuri sellaisena, kuin asiat tahtoo nähdä. Joskus taas vaikka kuinka yrittää, ei näe mitään sellaista, jota haluaisi.
Aamulla on vaikeaa joskus ymmärtää, että mikä on ollut unta, mikä todellisuutta. Todellisuuden palauttamiseen menee joskus useampi minuutti. Ne muutamat minuutit tuntuvat joskus vain tunneilta. Tunneilta tuskaa, kun pikku hiljaa ymmärtämään, että kaikki olikin vain unta.
Alitajunta näyttää joskus päivien viiveellä ne asiat, jotka haluaa nähdä. Joskus viikkojen. Miksi juuri silloin eikä jo aikaisemmin?
On hankalaa tietää, mitkä unista ennustaa tulevaa ja mitkä ovat vain alitajunnan tuotetta. En ole koskaan hallinnut uniani, joskus olen onnistunut provosoimaan kylläkin unia, joita on halunnut nähdä. Joskus taas unet ovat olleet todellisuudesta vääristymiä. Menneistä ja tulevista tapahtumista. Tosin tälläisiä unia en ole nähnyt kuin muutamia kertoja elämässäni.
Viime aikaiset unikuvat ovat vain laittaneet miettimään näitä asioita. Pohtimaan alitajunnan toimintaa.

Tänään vihdoin panssari hieman murtui mutta sitä seurasi tuli taas syyllisyys ja häpeä. On parempi vain piiloutua muurien taakse edelleen. Vallihautojen, jotka ovat täynnä kroktiilejä. Sydäntään ei voi pettää, eikä paeta sen kuiskailuja, vaikka kuinka haluaisi. Joskus haluaisin olla kuin Davy Jones, leikata sydän irti rinnasta, laittaa se laatikkoon ja hauda kaukaiselle rannalle. Elämä voisi olla paljon helpompaa ilman, että tuntee mitään.
Itsensä syyttäminen on kuulemma normaalia jokaiselle empaattiselle olennolle. Mutta entä jos sitä ei osaa lopettaa? Entä jos asioita, joista voi syyttää itseään tuleekin jokaisesta kiven kolostakin lisää joka päivä?

Unien pohtimisen tulosta nämäkin ajatukset. Unien maailma on paikka, jonne on aivan liian helppo paeta päiviä.