Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta?

"Mä olen pahoillani kaikesta
Mua turha pahalla on muistella
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella
Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä"

Jotenkin tuolla on hyvä aloittaa tällä kertaa. Jotenkin viime aikoina olen niin monta kertaa palannut vanhoihin muistoihin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin niitä ei kukaan minulta voi viedä mihinkään.
Ehkäpä kaiken laukaisi maakuntamatkailulla otettu kuva, jota ei välttämättä kenenkään tarvitse edes ymmärtää.

On tosiaan aivan oikein sanottu; kukaan ei kuitenkaan ymmärrä vaikka kuinka selittäisi, että mitä todella koettiin yhdessä. Niin paljon hyvää. Miksi muistella pahoja vaikka ne eivät koskaan mihinkään unohdukaan. Ehken aika kultaa muistot tässäkin asiassa. Muistaa vain, että kuinka hyvin toimivaa aikaa se oli. Kuinka tuntui, että vakka oli kantensa löytänyt. Joku joskus ihmetteli, että voiko onnesta itkeä; helposti voi. Kuinkahan monesti kyynelehdin vain sen takia, että oli niin hyvä olo, että melkein jo sattui.

Tuon yhden kuvan ottamisen jälkeen päätin, että mm. aito ja alkuperäinen vihreä pönttö on vielä kuvattava seuraavan kerran kun käyn etelässä.

Viime aikoina seuranneena jonkin verran muiden elämää; meillä ei koskaan tapeltu tiskivuoroista; tiskit tehtiin yhdessä. Yhdessä sotkettiin, yhdessä siivottiin. Se toimi pitkään monessa muussakin asiassa.
Minä sain pitää keittiön täysin itselläni mutta toki apua sain, jos niin pyysin.
Monet riidat olivat täysin mitättömistä asioista; pikku jutuista.
Kissa on alistunut jo saunassa käydessä minun heittelemiin puroihin. Tosin siinä meni jonkin aikaa, ennen kuin kissa ne hyväksyi. On surullista huomata vasta paljon jälkeen päin, kuinka paljon tuo eläin kiintyi kuitenkin loppujen lopuksi...
Kaipaan joskus suunnattomasti sitä, että nauroin sängyllä tai sohvalla kaksinkerroin ja pelkäsin tippuvani, kuinka minut otettiin kiinni ja todettiin, että et sinä mihinkään siitä tipu.

Kuinka monta kertaa totesin jotain tavaraa etsiessäni, että jonain päivänä vielä kadotan itsenikin. Minut luvattiin silloin etsiä. Noh, se päivä kun sitten koitti...
No se on toinen tarina aivan täydelleen.

Kuinka hauskaa olikaan yhtäkkiä hyökätä varpaiden tai sormien kimppuun ja mennä niiden perässä ympäri sänkyä, koskaan niitä kiinni saamatta.
Muistan, kuinka joskus meinasin kiljua, että elä vaihda viisua, tuo oli just hyvä! Ja muuten viimeksi eilen näin sen kuplan, josta oikeastaan melkein kokonaan juttu lähti.

On jotenkin omituista ajatella, että kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka paljon aikaa on mennyt. Mikä elämä on nyt. Minä toteutin kaikki unelmat yksin. Jää vaan kysymys, että olivatko ne sittenkin vain minun unelmia vai meidän unelmia. Koskaan tähänkään saa vastausta.

Pieniä arkisia juttuja; kissa sai tänään rotan; viimeksi narun päässä se oli lintu. Toisella orava. Joo, se oli söpö KUOLLUT orava :D
Kulta, herää, subaru on pöllitty. Joo, minä lähden viemään sinut töihin.
Oli muuten ikävimpiä herätyksiä top 10ssä.
Kuinka helliä olikaan ne herätykset, kun toinen herätti eikä herätyskello.
Kuinka suloista olikaan nukkua matka mökiltä kotiin pää sylissä aika ikävässä kohmelossa.
Unohtamatta muinaista etelän keikkaa, kun takapenkiltä ja edestä kuuluu melkein yhdestä suusta; joo, sulla on tosi kaunis tuo lauluääni muuten, mut se vaan pilaantuu ulos tullessaan. Kiitti pojat. Niin minäkin teitä.

Muistoja, muistoja ilman alkua, ilman loppua. Niitähän nämä vain ovat. Jostain syystä vaan viime aikoina tulleet aika elävästi mieleen monia pikku juttuja.
Niitä vaan on joskus ikävä niitä hetkiä. Hyvinkin paljon.
Toisen laulun mukaan; mä kaipaa sua toisinaan tässä tyhjässä talossa... Joskus vain hieman enemmän kuin eilen.

Sinkkuus vs. Parisuhde ja summasummaarum

Viime yö meinasi taas jäädä hieman unettomaksi. Turhan monia asioita jäin pyörittelemään mielessäni.
Kun yksinelämiseen on alkanut tottumaan, huomaa oikeasti, kuinka paljon helpompia monet arkipäiväiset asiat ovat, varsinkin kun kahtelee tuttuja pariskuntia vierestä. Jokapäiväinen keskustelu syömisestä, siivoomisesta, tiskikoneen tyhjentämisestä; yksin ollessaan voi syyttää vain ja ainoastaan ihteään, jos jotain jää tekemättä tai tekee homman vasenta lonkkaa heilauttamalla.
Toisaalta taas tässä kipeänä ollessani; kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos olisi toinen, joka voisi käydä kaupassa, ei tarvitsisi itse sinne raahautua, joku joka toisi lisää juotavaa, peittoa, lämmintä kauratyynyä.
Kummassakin on puolensa, niin yksinelämisessä kuin parisuhteessa.

En voi myöskään väittää, etteikö koskaan tuleva elämänmuutos minua ole hirvittänyt tai etten ole kysellyt itseltäni, että kuinka selviän jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta taas toivotan sen hyvinkin tervetulleena; kuitenkin omalla tavallani alan kaipaamaan taas ääntä tähän taloon, elämää, jotakin, joka rytmittää jokaisen arkisen päivän.

En myöskään voi kiistää, etteikö joskus kävisi vanhat mielessä muistoina, hetkinä, jolloin alkaa hymyilemään huomaamattaan. Asiaan liittyen olenkin pohtinut kahta asiaa. Taannoin eräs jutteli asiasta minulle ja totesi, että sen perusteella, mitä oli kuullut, niin ei näin. Haluaisin vain tietää, mikä sitten olisi ollut silloin se oikein. Minä en nähnyt mitään omituista siinä elämässä; se oli toisenlaista elämää kuin nyt. Sen mitä heidän elämäänsä olen kahtellut vierestä, voisin sanoa samaa: ei nuin. Ei kukaan voi kertoa toiselle, että kuinka jonkun pitäisi elää elämänsä; mikä on oikea tyyli, mikä väärä.
Toinen asia, joka oikeastaan voisi myös summasummaarum tämän tekstin idean: jokin aika sitten olisin antanut puoli valtakuntaa siitä, että olisin saanut tietää, kuka minua puukotti selkään vain siksi, että olisin voinut olla ilkeä naamatusten tälle henkilölle. Nyt taas uudessa valossa, toisessa tilanteessa; tahtoisin päästä kiittämään itse henkilökohtaisesti tätä henkilöä hyvinkin monesta asiasta. Epäilen, että näin tuskin saan niitä kiitoksia hänelle perille mutta aina voin toivoa. Kuitenkin olen löytänyt monesta asiasta uusia ulottuvuuksia kaiken sen jälkeen ja tätä yhtä ihmistä saan kiittää minulle kalleimmasta asiasta, pienestä ihmeestä, jota tuskin muuten olisi äkkiä tullut tapahtumaan. Kiitos siis sinulle tästä.

Atreyu - Right side of the bed

Pakko on myöntää, että kaksi yötä sitten ne muutamat tunnit, mitä tuli nukuttua, nukuin parhaiten yli vuoteen. Aamulla oli väsynyt, kyllä mutta silti omituisen levännyt olo. Pakko on myös myöntää, että olen kaivannut sitä tunnetta hyvin paljon, sitä rauhallisuutta, turvallisuutta. Sitä, että voi oikeasti luottaa eikä tarvitse nukkua koiran unta, pohtien, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olla koko ajan valppaana, vahtimassa selustaansa. Sinänsä hieman yö sotki kyllä ajatuksia vaikka realistisesti ajatellen, ei pitäisi. Tässäkin asiassa on faktat tiedossa.
Huvittaa vaan, että missä vaiheessa minusta on tullut realisti, pessimisti ja kyyninen? Minä, joka olen osannut rakentaa komeita pilvilinnoja torneineen kaikkineen. Jotenkin kaipaan omalla tavallani sitä puolta takaisin. Haaveiluja iltaisin sängyssä, aamulla herätä hymyillen.
Ehkä jonain päivänä taas.

Vaikka muuten olenkin sitten osannut taas sotkea elämäni niin hienoksi umpisolmuksi, tehnyt siitä kunnon oikeaoppisen labyrintin, josta en oikein osaa löytää ulos pääsyä. Ristiriitaisuudet, jotka repivät minua niin moneen eri suuntaan. Jotenkin olen onnistunut saamaan eteeni risteyksiä enemmän kuin pitkään aikaan.

Joskus kaipaan hyvin paljon sitä aikaa, että äiti kertoi aina, mitä missäkin tilanteessa piti tehdä; laita nämä vaatteet päälle, nyt kyllä käyt pyytämässä naapurin tytöltä anteeksi. Kuinka helppoa ja vaivatonta silloin elämä onkaan. Jotenkin kaipaan taas jotain ihmistä, joka voisi sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä ovat oikeat ratkaisut. Valitettavasti vaan joudun jokaisen niitä tekemään aivan itse ja seisomaan niiden takana. Ei sillä, aina olen seisonut ratkaisujeni takana. Olivat ne sitten olleet oikeita tai vääriä. Vastuuni olen teoistani kantanut.

Minulla on ollut aina ollut periaatteena, että vaikka muuten mitä tapahtuisi, niin koskaan en jätä itseäni pulaan. Aina pitää olla taka-ovi, jota voi poistua estraadilta. Vaikka välillä se poistuminen on ollutkin hieman dramatisoitu, mutta yleensä silloinkin ne ovat olleet laskelmoituja ratkaisuja. Jotenkin nyt vain tuntuu siltä, että olen onnistunut saattamaan itseni sellaiseen tilanteeseen, että en vain löydä sitä taka-ovea.

Pohdin tässä erään ihmisen lauselmaa: mitä vikaa on itsetuhoisessa elämässä? Ehkä alkaa aurinko todellakin paistamaan risukasaa, sillä vakavasti pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tämä lusmuilu joka asiassa. Sitä kun on kohta tehnyt jo yli vuoden. Kaipa tämä aika on vain ollut jonkin asteista etsikko aikaa: kuka tämä uusi ihminen on, joka minusta on tullut. Ihminen, joka ei luota, peittää oman epävarmuutensa sillä, että pyrkii poistamaan kaikki liian lähelle tulevat mahdollisimman nopeasti menneisyyteen. Itsesuojelua, kenties. Pelkoa, että taas lätkitään päin naamaa märällä rätillä tuskin koskaan saa enää poistettua. Tai sitä, että pelkää olevansa vaivaksi tai riesa jollekin. Ennemmin pyrkii pysymään omissa oloissaan ja odottaa, että jos joku haluaa palata minulle asiaan ennemmin kuin tunkea nokkaansa vahingossa väärään paikkaan.
Kai tämä on vain elämää.

Heh, tästä tulikin sitten hieman toisenlainen avautuminen kuin mikä oli alkuperäinen ajatus mutta eipä sillä, jotenkin teki hyvää hieman purkaa ajatuksiaan. Vaikkakin hieman ehkä tuli paljastettua asioita enemmän kuin olisi ehkä soveliasta.
Toisaalta: deal with it.

Viimeisestä kahdesta viikosta ja sananen rakkaudesta

Viimeinen kaksi viikkonen avasi hieman jo arpeutuneet, melkein parantuneet haavat. Joskus niin kai oli tapahduttava, kun aikaa on tarpeeksi kulunut. Pystyy käsittelemään asioita aivan eri tavalla, kun on saanut kaikkeen paljon jo etäisyyttä.
Harkitsin hieman, että olisin kirjoittanut asian tiimoilta avoimen kirjeen mutta jätän sen nyt kuitenkin tekemättä. Jokseenkin se saattaisi muutamalle ihmiselle selventää asioita mutta ihan kaikkea kuitenkaan ala julkisesti märssyämään.
Tänään kuitenkin yksi ihminen sai yhdellä lauseella minut pohtimaan, että kuinka onnellisessa asemassa olenkaan kuitenkin loppujen lopuksi ollut?
Olen saanut rakastaa sydämeni kyllyydestä; kokea sellaisen rakkauden, joka oli kaiken kattava tunne, tärkein asia maailmassa. Loppujen lopuksi, se tunne tuskin koskaan lopullisesti katoaa. Se vain siirtyy hitaasti historian hiljaiseen suhinaan.
Sellaisen uudelleen kokeminen tuskin on mahdollista enkä tiedä pystyisinkö siihen jonkun toisen kanssa kuitenkaan koskaan. Aina olisi kuitenkin se, että ei osaisi luottaa siihen, että toinen todellakin pysyy rinnalla. Kuinka väärin se olisi, jos joutuisi valehtelemaan toiselle, mitä oikeasti tuntee.

Uskon, että jokaiselle meille on olemassa vain se yksi suuri rakkaus. Kun sen menettää, niin mikään tai kukaan ei voi astua sen tilalle. Korvata toisen paikkaa.
Silläpä; ehkä yksin oleminen ei olekaan niin pahasta kuitenkaan.

Haavojen arvet vaalenevat kuitenkin, eivät katoa kuitenkaan koskaan. Parhaiten ehkä tästä kaikesta kuvaa Sonatan Brokenin sanat:

I was raised from a broken seed, I grew up to be an unwanted weed.
Ever faster the time exceeds me, little harder again to remember...you.

Held a torch for you, when lightning struck me, once again, hope I died for the last time.
Only one I have a thing greater than you, little light on the sky every night.

Morning dew on the field, where I met you.
I was frozen a year, couldn't get through.
Got a sign, not a scar, on my shoulder, I am not quite the man you take me for...

Fell in love with the weakness within me.
Tried to force me the Ring and own me.
Guess you found what you'd think would oblige me, little version of me to consume you...

I'd give my everything to you, follow you through the garden of oblivion.
If only I could tell you everything, the little things you'll never dare to ask me...

Do you really know me?
Show me that you care and have a cry.
How do you see me?... as the one?
Can you see my blood when I'm bleeding.
How can you love this exile, and how could I desire you.
When my pain is my pain and yours is too...

Seven lives of a man, passed before me.
Seven graves, one for every love I've had.
Only once I have broken my so called heart.
Only one made me see why they cry.

Will I learn how to be one of you someday?
Will I still feel the eyes that behold me.
Will I hear what you think, when you see me?
Will it tear me apart if you feel for me...

On this deadwinter's night. Darkness becomes this child.
Bless this night with a tear. For I have none I fear...

Little broken , always been, a part of you belongs to me.
You were never mine to love, but this all has made it easy for me...

Burning feathers, not an angel, Heaven's closed , Hell's sold out.
So I walk on the earth, behind the curtains, hidden from everyone,
until I find a new life to ruin again

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, minun oli tarkoitus kertoa minun tarinani. Kertoa menneistä ajoista, tapahtumista. Minun versioni asioista, sellaisena kuin minä ne näin ja koin. Juttu alkoikin hieman rönsyilemään, kirjoittaminen tukahtui. Joskus pitäisi yrittää taas jatkaa. Miten sitten osaa jatkaa sitä tarinaa siitä mihin se aikanaan jäi? Muistot tulevat jatkumona, ne pitäisi kirjoittaa samantien, kun muistaa. Osaisi vaan vielä jäsentää ne omille ajoilleen, oikeille paikoilleen.
Päivät kun muutenkin ovat jatkumo, taas tasaisen harmaata arkea. Myönnän, sitä kaipasinkin paljon tuossa puoli vuotta sitten pahimmissa elämän myllerryksissä. Tosin tätä juuri yritin vastaan tapella siihen kyllästyttyäni tuossa parisen vuotta sitten.

Yritin pohtia tässä kohdin, että mitä olen oppinut menneistä ajoista. Poistettuani monta riviä turhaa tekstiä totesin, että ehkäpä asian voisin tiivistää lyhyesti: olen kasvanut ihmisenä, oppinut paljon uusia asioita itsestäni. Loput taitavat olla päiväkirja kamista loppujen lopuksi. Turhaa vinkumista, joka kuitenkin on jonnekin purettava.

Olen pohtinut hyvin monia elämänosaaluieta tämän blogin kirjoittamisen aikana. Välillä pysähtyy pohtimaan, että olenko jo vuodattanut kaiken niin, että alan taas kirjoittamaan samoista asioista vai onko ihmisen elämä kuitenkin suhteellisen pienistä osaalueista riippuvaista?

Tänään kuulin radiosta jonkun turhan päiväisen rallatuksen (kiitos sen bunkkerin, jossa ei kuulu kuin kaksi surkeaa radiokanavaa) mutta yksi rivi kyseisessä rallatuksessa pisti pohtimaan asioita. Lause meni kuta kuinkin, että "jokainen tarvitsee jonkun rinnalleen". Olen tainnut tätäkin aihetta pohtia jo aikaisemmin vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin niin monta, että kukaan ei enää jaksa lukea tai kiinnostua. Mutta kuitenkin. Toisella laulussa sanotaan: "jotkut elää niin yksin, että heidät täytyisi kukittaa", onko yksin maailmasta selviytyminen siis samanlaista kuin suuren urheilusaavutuksen tekeminen? Jotkut valitsevat yksin olemisen olosuhteiden pakosta, toiset ajautuvat, osa taas ei muusta edes tiedä. Onko kuitenkin nyky-yhteiskunnassa, jossa melkein puolet avioliitoista päätyy eroon, kuitenkin vielä jotain parisuhdeideologiaa?
Onko ihminen saalistajana kuitenkin sen verran laumaeläin, joka tarvitsee lauman ympärilleen?
Onko hakemalla haettu rakkaus kuitenkaan loppujen lopuksi aitoa, ennemmin kuin sellainen rakkaus, joka vain tupsahtaa elämään?
Kuitenkin netti ja lehdet ovat täynnä seuranhakuilmoituksia. En kiistä, etteikö sitäkin kautta voisi löytää sen oikean tänä päivänä, kun tietotekniikka vallitsee jokapäiväistä elämää. Mutta miten sellaisen suhteen käy, kun tavallinen arki sitten jokus koittaa? Onko tälläiset suhteet vain itsensä pettämistä vai ihmisen, joka ei osaa olla yksin, suuri avunhuuto? Mene ja tiedä.
Omakohtaista kokemusta vain on sen verran, että yleensä lopputulos on ollut lähinnä surkuhupaisaa muisteltavaa.
Yksin ollessaan joutuu kuuntelemaan vain itseään, joskus se voi olla jopa pelottavaa.

Nyt palaa ruoka pohjaan. Lähden sen pelastamiseen.

Yöllisiä tarinoita

Minua on jo pitkään pohdituttanut hyvinkin monet asiat. Aikaa vaan ei ole ollut kirjoitella. Elämä kun on viime aikoina ollut hyvinkin kiireistä. Nyt tuli vaan tunne, että nyt on pakko päästä hieman pohtimaan elämää.

Taannoin keskustelin erään ihmisen kanssa menneistä. Joidenkin asioiden kohdalla tuli hänelle kyyneleet silmiin. Jotenkin olen hyvin kateellinen hänelle. En edes muista, milloin olen itkenyt viimeksi kunnolla. Tai muistan, mutta siitä on aikaa jo aika paljon. Muutaman kerran toki olen onnistunut tarpeeksi väsyneenä saamaan kyyneleet silmiin, kun on hieman "ärsytetty" mutta kuitenkin. Olisi hyvinkin vapauttavaa, jos osaisin itkeä vielä. Tosin, pidänpähän lupaukseni; "ei kyyneltäkään. Ei kyyneltäkään". Kummankin lupaukseni olen pitänyt tähän asti ja aion pitääkin ne. Olen siinä suhteessa ollut aika ylpeä itsestäni. Kerran ainoastaan olen unohtanut, kuinka käyttäytyä. Voisin toki perustella sitä monellakin seikalla mutta ne eivät ole mitenkään hyväksyttäviä perusteluita.
Tämän samaisen ihmisen kuullen möläytin tänään lauseen, jonka olen monesti jo sanonut aikaisemmin. Hieman jäin pohtimaan, että olisiko minun pitänyt kuitenkin perustella sitä lausetta paremmin? Toisaalta taas, on aivan sama, miten hän sen tulkitsee. On outo huomata, kuinka on muuttunut tavallaan välinpitämättömäksi kaikkia muita asioita kohtaan, kuin niitä jotka vaikuttavat välittömästi omaan elämään. Tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia. Toisaalta taas, kun on useiden vuosien ajan omistanut elämänsä toiselle ihmiselle ja unohtanut melkein kokonaan itsensä, niin ehkä sen, että on oman elämänsä päätähti, on vain unohtanut. Heh, hyvä lause, voisin onnitella tuosta itseäni. Mutta kuinka muutenkaan sen voisin ilmaista?
Jospa pohdin tässä asiaa sen verran, että monesti lauseet on vain vertauskuvia, eivät kirjaimellisia. On vain kuuliasta kiinni, että kuinka sen lauseen sitten haluaa ymmärtää ja tulkita. Kaikkea ei toki voi kirjaimellisesti tulkita.

Näissä samoissa yhteyksissä taas tuli mieleen aihe valkoiset valheet. Asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin. Huomasin taas vain, että ne ovat asia, jonka ympärillä todellakin melkein kaikki sosiaalinen elämä pyörii: mikä on fiksua kertoa toiselle, mikä ei. Onko kuitenkin parempi kertoa hieman muunneltu totuus, jos tietää, ettei se kuitenkaan ketään satuta tai asiaa sen enempää muuta mutta tietää, että saa toiselle paremman mielen? Niin. Kuten sanottu, asiaa olen pohtinut aikaisemminkin. Kuten myös sitä, että mikä on kenenkin "oikea totuus".

Tässä taannoin pohdin, että nyt olisi keksittävä uusi värssy: "jonain päivänä kadotan vielä ihtenikin"-tilalle. Sen kun on jo tehnyt, niin mitä nyt voin todeta?

Jouduin tässä myös toteamaan, että elämä ei ole yllätyksellinen. Joudun vihdoinkin taipumaan Narrin käsitykseen maailmasta: historia toistaa itseään kerta toisensa jälkeen, kaikki pyörii suurta ympyrää, kunnes tulee joku, joka katkaisee sen ympyrän ja vie historian paremmille tai huonommille urille. Pitkään olin vastahankaan tätä ajatusmallia mutta jouduin huomaamaan, että Narri on aivan oikeassa. Kuka on aikamme Valkoinen Profeetta vai onko hän on epäonnistunut? Jokseenkin kuitenkin asia tulee nähtäväksi myöhemmin.
Minusta on jotenkin omituista, kun olen yrittänyt kahtoa tulevaisuuteen. Tavalla, jos toisellakin, on tulevaisuus vain suuri musta jatkumo. Ennen osasi hieman raottaa tulevaisuuden verhoa, tiesin sydämessäni, tai vaistolla, että mitä on tulossa, mutta nyt. Ehkäpä tämä on taas vain vaihe, askel eteen päin. Toisaalta taas, monet asiat menneisyydestä hieman aiheuttaa edelleen pään vaivaa. Suurin kysymys: "miksi ... ?" jää kaikki kuitenkin auki ja vaille vastausta.
Tulevaisuus ehkä vain tulee, ilman suurempia yllätyksiä. Kuten sanottu, kaikki menee ympyrää.

Väsynyttä tekstiä, ajatusten virtaa taasen kerran. Kunhan kirjoittelen jäsentelemättä kaiken, mikä päässä pyörii suurina kysymysmerkkeinä. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut taas niin paljon asioita, jotka aiheuttavat hieman pohdintoja. Ei ressiä tai vastaavaa, vaan pohdintaa.

Mutta nyt menee silmät kiinni. Yritän jatkaa taa seuraavan kerran tästä. Tai edes hieman jäsennellä tätä...

Muistelua

Yritin selittää tämän kuvan yhteyttä tekstiin monella eri tavalla, mutta puhukoon kuva puolestaan. Ajattelin lisätä tähän runon, mutta kaikki ne tuntuivat vääriltä. Puhukoon kuva puolestaan.





Muuton alkaessa olemaan hyvin lähellä, valtaa kuitenkin pieni haikeus kaikesta huolimatta. Tänään viimeisiä kamoja pakatessa kävin läpi aika monta muistoa ja tunnetta. Tämän asunnon keittiössä kerran tuijotin raskaustestiä pohtien, että mitenkäs nyt. Kahdesti olen joutunut keräämään tämän asunnon lattialta itseni ja nostamaan taas jaloilleni.


Tässä asunnossa olin onnellinen, kun söpö poika nukkui taas minun sängyssäni. Tästä asunnosta lähdin kerran hakemaan sitä töistä, kun taivaalta tuli melkein nyrkin kokoisia rakeita.
Muuttaessani tähän asuntoon, tästä tuli minulle oma turvapaikka ja pesä pahaa maailmaa kohtaan. Avasin yhdelle ihmiselle sen ovet ja olin onnellinen muutamia vuosia. Muutamista riidoista huolimatta arki oli ihanan tavallista, suurin ongelma oli, että mitä sitä tänään söisi.
Tänne oli aina ihana tulla, kun tiesi, että siellä odottaa joku, jonka kainaloon haluaa päästä ja tehdä sinne illalla pesä.
Paljon hyviä kuin myös pahoja muistoja jää tänne. Olisinko oppinut elämään täällä ilman häntä? Tuskin. En jäänyt edes ottamaan asiasta selvää.
Nämä seinät ovat nähneet monia nauruja, vielä enemmän kyyneliä. Nämä seinät ovat kuulleet kaikki kauniit sanat, kaikki viimeiset sanat.
Kuinka pitkään muistot seuraavat, kuinka pitkään mennyt on aina mielessä?

Milloin on oikea aika lopettaa sureminen? Milloin on oikea aika päästää irti? Milloin on oikea aika aloittaa alusta, lopettaa vanhan vaaliminen?

Nyt kun olen muuttoa jo pitkään odottanut innolla, tietäen että siitä alkaa kaikki uusi, haluisin kuitenkin takertua vielä hetkeksi vanhaan. Vaikka yöt ovatkin pyörimistä, odottamista, joko ovi käy, pohtimista, että mitä kello on, miksi mies ei ole tullut jo kotiin? Vaistomaisesti kotiin tullessa kahtoo ylös ja tarkistaa, että onko valot talossa, ollaanko siellä kotona.

Vielä tämän illan ajan kaikki muistot ovat läsnä. Vielä tänään kaipaan. Huomisesta en tiedä.

Seksistä

Maailma on muuttunut paljon viimeisen 15 vuoden aikana. Muistelin tänään viimeksi, kuinka erilaiset seurustelutava olivat silloin kun olin 15 tai alle. Nykyyhteiskunta perustuu seksille ja miten sillä saadaan markkinoitua tavaraa enemmän.
Telkkarin kun avaa, niin silmille tulee mm. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset, L-koodi... Kaikki nämä sarjat perustuvat hyvin pitkälle roolihahmojen seksielämään tai sen puutteeseen. Onko romantiikka kokonaan kuollut vai onko siitä tullut teinityttöjen unelma ainoastaan?
Bussien kyljissä on puolialastomia naisia, mainostorneissa puolialastomia miehiä. Onko enää mitään aihetta, mitä ei voisi markkinoida seksillä?

Ennen jos joku kehtasi kysyä, että mennäänkö meille vai teille kapakkaillan päätteeksi, oli kysymys lähinnä törkeä ja tökerö. Sille naureskeltiin kaveripiirissä vielä pitkään. Nykyään, jos ei saa tätä kysymystä, on epäonnistunut, ruma, epähaluttava... Määrääkö siis seksi sen, millainen olet todella ihmisenä?

Suhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Ollaan yhdessä kuukausi, kaksi. Joskus vuosi, pari. Viimeistään kun täyttää kolme- tai viisikymmentä, niin on laitettava puoliso vaihtoon ja vaihdettava parempaan, uudempaan malliin. Parisuhteen hakeminen on kuin autokaupassa kävisi. Haluan nuoren, hyväkuntoisen ja esittelykelpoisen kumppanin itselleni. Mielellään ei ole montaakaan omistajaa takana, hyvin huollettu.
Kuinka kaupallista voidaankaan tehdä parisuhteesta ja ihmisistä?
Vai onko kaikki vain nykyyhteiskunnan luomaa illuusiota?

Jokainen meistä varmasti haluaa kuitenkin vakautta elämälleen ja kumppanin, jonka vierestä aamulla herätä. Tapella aamulehdestä ja siitä, että miksi sukat ovat taas lattialla. Kuitenkin jokaisessa parisuhteessa on kuitenkin ne samat perusongelmat, jotka ei kuitenkaan vaihtamalla parane. Aikataulut, toisen tavat ja niin edelleen. Onko siis satunnaisista seksisuhteista tullut parisuhteen paras osa, josta on poistettu kaikki ikävimmät osuudet? Fuckbuddy on korvannut aviomiehen/vaimon. Hyvää seksiä on tunnetusti hyvin helppo saada. Millaisen ihmisen pitää olla, että jaksaa henkisesti vuodesta toiseen jakaa elämänsä vain fuckbuddyn kanssa?

Syrjähypyistä ja puhtaista seksisuhteista on tullut eniten lehtiä myyvä aihe. Milloin on Aitolehteä, Ileä, Vanhasta... Seksin loputtua olemasta tabu aihe, ihmisiä jaksaa kiinnostaa, miten muut harrastavat seksiä ja kuinka piristää omaa suhdettaan. Kuinka suurta osaa seksin on siis parisuhteessa näyteltävä? Suurta osaa vai vain yksi normaali osa normaalia suhdetta?

Jotkut asiat kuitekin pysyvät samana, vaikka kuinka Sinkkuelämä toisella tavalla yrittää sanoa: naiset ovat huoria, jos on monta miestä ollut sängyssä, miehet miesten miehiä. Normaalilla ihmisellä on jonkun tutkimuksen mukaan noin 10 seksisuhdetta elämänsä aikana. Herää vain kysymys, milloin tämä tutkimus olikaan tehty? Ei tarvisitse kovinkaan ihmeellistä gallupkyselyä tehdä kadulla, kun tämän voi todistaa jo vanhentuneeksi tutkimukseksi.
Mikä on siis normaali määrä nykyaikana?

Seksi on aina seksiä, jos siihen ei sekoita rakkautta. Ruumiin tarpeiden tyydyttämistä, mutta miten sitten voi tyydyttää rakkauden tarpeen pelkissä seksisuhteissa?
Seksi on kuitenkin aina huonoimmillaankin parempaa rakastamansa ihmisen kanssa kuin hyvä seksi ihmisen, josta ei voisi vähempää kiinnostua muuten.

Nämä tulivat vaan mieleen tänään bussia odotellessani ja kahtellessani jonkun vaateliikkeen mainosta. Aihe ei kuitenkaan ole ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiksi voisi ajatella.

Mielenkiintoisin keskustelu aiheesta käytiin eräällä kanavalla muinoin. Pää-pohdinnan aihe oli, että tuleeko takaisin neitsyeksi, jos on tarpeeksi pitkään harrastamatta seksiä? Kerron hamassa tulevaisuudessa tutkimustuloksen. Puoli vuotta on kohta täynnä. :)