Atreyu - Right side of the bed

Pakko on myöntää, että kaksi yötä sitten ne muutamat tunnit, mitä tuli nukuttua, nukuin parhaiten yli vuoteen. Aamulla oli väsynyt, kyllä mutta silti omituisen levännyt olo. Pakko on myös myöntää, että olen kaivannut sitä tunnetta hyvin paljon, sitä rauhallisuutta, turvallisuutta. Sitä, että voi oikeasti luottaa eikä tarvitse nukkua koiran unta, pohtien, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olla koko ajan valppaana, vahtimassa selustaansa. Sinänsä hieman yö sotki kyllä ajatuksia vaikka realistisesti ajatellen, ei pitäisi. Tässäkin asiassa on faktat tiedossa.
Huvittaa vaan, että missä vaiheessa minusta on tullut realisti, pessimisti ja kyyninen? Minä, joka olen osannut rakentaa komeita pilvilinnoja torneineen kaikkineen. Jotenkin kaipaan omalla tavallani sitä puolta takaisin. Haaveiluja iltaisin sängyssä, aamulla herätä hymyillen.
Ehkä jonain päivänä taas.

Vaikka muuten olenkin sitten osannut taas sotkea elämäni niin hienoksi umpisolmuksi, tehnyt siitä kunnon oikeaoppisen labyrintin, josta en oikein osaa löytää ulos pääsyä. Ristiriitaisuudet, jotka repivät minua niin moneen eri suuntaan. Jotenkin olen onnistunut saamaan eteeni risteyksiä enemmän kuin pitkään aikaan.

Joskus kaipaan hyvin paljon sitä aikaa, että äiti kertoi aina, mitä missäkin tilanteessa piti tehdä; laita nämä vaatteet päälle, nyt kyllä käyt pyytämässä naapurin tytöltä anteeksi. Kuinka helppoa ja vaivatonta silloin elämä onkaan. Jotenkin kaipaan taas jotain ihmistä, joka voisi sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä ovat oikeat ratkaisut. Valitettavasti vaan joudun jokaisen niitä tekemään aivan itse ja seisomaan niiden takana. Ei sillä, aina olen seisonut ratkaisujeni takana. Olivat ne sitten olleet oikeita tai vääriä. Vastuuni olen teoistani kantanut.

Minulla on ollut aina ollut periaatteena, että vaikka muuten mitä tapahtuisi, niin koskaan en jätä itseäni pulaan. Aina pitää olla taka-ovi, jota voi poistua estraadilta. Vaikka välillä se poistuminen on ollutkin hieman dramatisoitu, mutta yleensä silloinkin ne ovat olleet laskelmoituja ratkaisuja. Jotenkin nyt vain tuntuu siltä, että olen onnistunut saattamaan itseni sellaiseen tilanteeseen, että en vain löydä sitä taka-ovea.

Pohdin tässä erään ihmisen lauselmaa: mitä vikaa on itsetuhoisessa elämässä? Ehkä alkaa aurinko todellakin paistamaan risukasaa, sillä vakavasti pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tämä lusmuilu joka asiassa. Sitä kun on kohta tehnyt jo yli vuoden. Kaipa tämä aika on vain ollut jonkin asteista etsikko aikaa: kuka tämä uusi ihminen on, joka minusta on tullut. Ihminen, joka ei luota, peittää oman epävarmuutensa sillä, että pyrkii poistamaan kaikki liian lähelle tulevat mahdollisimman nopeasti menneisyyteen. Itsesuojelua, kenties. Pelkoa, että taas lätkitään päin naamaa märällä rätillä tuskin koskaan saa enää poistettua. Tai sitä, että pelkää olevansa vaivaksi tai riesa jollekin. Ennemmin pyrkii pysymään omissa oloissaan ja odottaa, että jos joku haluaa palata minulle asiaan ennemmin kuin tunkea nokkaansa vahingossa väärään paikkaan.
Kai tämä on vain elämää.

Heh, tästä tulikin sitten hieman toisenlainen avautuminen kuin mikä oli alkuperäinen ajatus mutta eipä sillä, jotenkin teki hyvää hieman purkaa ajatuksiaan. Vaikkakin hieman ehkä tuli paljastettua asioita enemmän kuin olisi ehkä soveliasta.
Toisaalta: deal with it.

Uuden vuoden alku

Koskaan ennen ei ole tarvinnut kahta kertaa pohtia, että mistä aloitan ja kuinka sanani järjestän. Noh, kerta se on toki ensimmäinenkin.

Eilen oli monta hyvää tuntia aikaa pohtia viime viikon loppupuolta ajan kanssa.
Siitä on yli vuosi aikaa, kun viimeksi olen
* Herännyt ja hymyillyt.
* Olen rehellisesti nukahtanut sylikkäin toisen ihmisen kanssa.
* Joku ihminen on saanut minut nauramaan aidosti ja rehellisesti
* Olen nukahtanut tuntien oloni turvalliseksi
* Monen päivän ajan ei vituttanut 24/7
* Olen tuntenut aitoa ikävää, ei sellaista lohdutonta ja surullista vaan ikävää, kun ei voi olla siellä, missä haluaisi todellakin olla

Jokseenkin tuntui vain omituiselta ja pelottavan hyvältä. Mihin uskon tällä hetkellä asioiden etenevän; tuskin mihinkään. Kuitenkin kiitos taas opiston, kaikki jäi liian auki liian lyhyessä ajassa. Kuinka monesti olen tätä asiaa manatessani kuullut lauseen; onhan sitä aikaa sitten opiston jälkeenkin. Joskus vaan elämä on tässä ja nyt. Enkä voi pyytää ketään odottamaan minua niin pitkään, kuin tätä on vielä jäljellä. Loppusuora toki jo häämöttää mutta silti... Onhan se kuitenkin hauska unelmoidan ja ajatella, kun vaan muistaa, että sellaisiksi ne ajatukset kuitenkin jäävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Mutta silti, olen hyvin kiitollinen tälle ihmiselle niistä muutamastakin päivästä, jotka sain kainalossa olla. Ne muutamat päivät osoittivat sen, että kuitenkaan kaikki tunteet eivät ole kuolleet, tai sitten; olen olen oppinut tuntemaan taas uudestaan. Ilmeisesti se vaan vaati paljon aikaa ja oikean hetken.