Koskaan ennen ei ole tarvinnut kahta kertaa pohtia, että mistä aloitan ja kuinka sanani järjestän. Noh, kerta se on toki ensimmäinenkin.
Eilen oli monta hyvää tuntia aikaa pohtia viime viikon loppupuolta ajan kanssa.
Siitä on yli vuosi aikaa, kun viimeksi olen
* Herännyt ja hymyillyt.
* Olen rehellisesti nukahtanut sylikkäin toisen ihmisen kanssa.
* Joku ihminen on saanut minut nauramaan aidosti ja rehellisesti
* Olen nukahtanut tuntien oloni turvalliseksi
* Monen päivän ajan ei vituttanut 24/7
* Olen tuntenut aitoa ikävää, ei sellaista lohdutonta ja surullista vaan ikävää, kun ei voi olla siellä, missä haluaisi todellakin olla
Jokseenkin tuntui vain omituiselta ja pelottavan hyvältä. Mihin uskon tällä hetkellä asioiden etenevän; tuskin mihinkään. Kuitenkin kiitos taas opiston, kaikki jäi liian auki liian lyhyessä ajassa. Kuinka monesti olen tätä asiaa manatessani kuullut lauseen; onhan sitä aikaa sitten opiston jälkeenkin. Joskus vaan elämä on tässä ja nyt. Enkä voi pyytää ketään odottamaan minua niin pitkään, kuin tätä on vielä jäljellä. Loppusuora toki jo häämöttää mutta silti... Onhan se kuitenkin hauska unelmoidan ja ajatella, kun vaan muistaa, että sellaisiksi ne ajatukset kuitenkin jäävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä.
Mutta silti, olen hyvin kiitollinen tälle ihmiselle niistä muutamastakin päivästä, jotka sain kainalossa olla. Ne muutamat päivät osoittivat sen, että kuitenkaan kaikki tunteet eivät ole kuolleet, tai sitten; olen olen oppinut tuntemaan taas uudestaan. Ilmeisesti se vaan vaati paljon aikaa ja oikean hetken.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti