Psykedeliaa

Kun huomaa, että elämä alkaa muuttumaan ja vanhan alkaa pikku hiljaa unohtamaan, alkaa väkisinkin pelottamaan. Miten voisi tutusta ja turvallisesta päästää irti, miten se voisi olla mitenkään edes soveliasta? Muutos on monesti pelottavampi kun sen alkaa sisäistämään kuin silloin kun se tapahtuu. Kuukausien päästä, kun huomaa että on hellittänyt edes hieman, tulee väkisinkin mieleen, että onko oikein unohtaa vieläkään.
Julmempaa on repiä silloin tällöin rupia haavojen päältä, jotka ovat edes jollain tavalla sulkeutuneet. Menneisyys on kuitenkin jollain tavalla joskus kohdattava, että pystyy siirtymään eteen päin. Se tie vaan on hyvin kivikkoinen ja mutkainen. Mutkia on kuitenkin hankala alkaa suoristamaan.
Joskus haluaa kuitenkin vaalia hetkiä, jotka olivat joskus tärkeitä. Asioita, jotka ovat vieläkin tärkeitä. Joitain, jotka haluaa pitää vain itsellään.
Välinpitämättömyys tulee väkisinkin hellittämisen jälkeen, tunne, ettei oikeastaan enää tunne mitään. Onko se vain suoja sisintä vastaan vai salaliitto unohtamisen tiellä?
Tunne, että on hyvin huono ihminen seuraa väkisinkin näiden asioiden tajuamista. Jollain tavalla viallinen, jollain tavalla vääristynyt, kun päästää irti.
Mikään ei kuitenkaan unohdu virallisesti, asiat vain painuvat unohduksen virtaan, jonka lainevalla pinnalla ne joskus kuitenkin yltyvät vaahtopäiksi.
Asiat, jotka ovat tapahtuneet, eivät koskaan tule tapahtumattomiksi. Miten siis voi jatkaa eteen päin vaikka päivät kuitenkin seuraavat toisiaan? Aurinko nousee kuitenkin joka aamu laskeakseen taas illalla.
On asia eriksee virallisesti yrittämällä yrittää unohtaa kuin pikku hiljaa asiat painuvat sammaleen alle. Yleensä yrittämällä yrittäminen ei onnistu. Mutta entä sitten, jos sisällää hiljaa kapinoi kaikkea muutosta vastaan pitäen kiinni asioista, joista tuntuu olevan hyvä pitää kiinni?

Pelkään vain nyt, että kun tälle tielle on lähtenyt, niin tuleeko se risteys jossain vaiheessa vastaan, josta kääntyy tie hyvin moneen suuntaan. Mihin siitä sitten osaa kääntyä, mikä on oikea tie. Silti pieni hiljainen ääni sisällä kuiskii, ettei sitä risteystä tule, kunhan vain toivon sitä. Todellisuudessa tiedän, että tämä tie on suora loppuun asti. Miksi sitten kuitenkin pelon siemen itää sisällä? Aika näyttää ainoastaan. Joskus vain vihaan sitä, että aika mataa silloin, kun se saisi kiiruhtaa. Tiedän, että joudun elämään jokaisen päivän kerrallaan, yksitellen. Vuodet eivät kuitenkaan vieri niin kuin niiden haluaisi vierivän.

Ainoastaan, toistaiseksi elämä on vain tää hetki. En jaksa kuitenkaan vielä murehtia, että mitä syksyllä tapahtuu tai talvella. Millaista elämä on silloin. Huomisen tiedän ja olen siitä tyytyväinen. Taas kerran, aika näyttää.

Pakollinen lisäys, joka on ihan pakko kirjoittaa. Voi sille mitään, että se hihityttää toisaalta. Mutta vakaasti olen sitä mieltä, että jos on jotain halunnut, sen on saanut, niin silloin ei pidä valittaa mistään. Pitää pohtia ennen kuin tekee, että onko se hyvä liike vai ei. Mutta jos tajuaa tehneensä virheen, niin sen voi kokeilla korjata. Kunhan vaan ottaa tarpeeksi suuren ruuvimeisselin. Hah. Pakko oli.