Juha Tapio - Mitä silmät ei nää

Monena päivänä jo pohtinut, että pitäis taas istua ihan rauhassa koneen kanssa alas. Hieman olisi tehnyt mieli istua jo ulkona, mutta tuuli on niin kamala, että sinne jäätyy hyvinkin pian.

Raskausviikkoja on nyt 23, sunnuntaina kääntyy sitten 24 viikolle. Karpalon liikkeet tuntee jo ihan selkeesti joka päivä ja tuo lapsi on oppinut nyt rummuttamaan myös suolistoa mahanahan sijaan. Ihan jees, kun tuo vasen kylki alkaa aina välillä olemaan oikeesti kipee siitä rummutuksesta. Silleen valita, oikein hyvä asia on, että lapsi on hyvin eläväinen ja liikkeistä tietää, että kaikki on hyvin ja kunnossa. Massu alkaa olemaan aika näkyvä jo ja hieman tiellä. Tosin toista kertaa en ole polttanut sitä mihinkään, ainakaan vielä. Hieman meinaa olla eittämättä hahmoitusongelmia aina välillä, kun mittasuhteet on käyneet oudoiksi.
Olen tosiaan oppinut sanomaan jo, että lapsi. Ei enää pentu tai varsa. Kuten meinasin ensimmäisessä ultrassa tokaista, että siis terve varsa tulossa... Taannoin tallilla näin kuukauden ikäisen muksun ja tuijotin sitä hetken, että oikeesti. Onks mulle tulossa tuollainen? Apua. Mitä sille pitää tehdä???? Pakkohan se on myöntää, että välillä olen oikeesti kauhuissani. Varsan kanssa oikeasti osaisin toimia, mutta ihmisen lapsen... Kuulemma oma lapsi opettaa. Lapsi parka siis. En siis sillä todellakaan juttele, että katuisin päätöstäni. En todellakaan. Eilen hihittelin sohvalla istuessani ja kahtelin masua kuinka nahka väpätti potkujen mukaan.
Rakenneultrassa todettiin, että terve lapsi on tulossa kaikin puolin ainakin tähän mennessä tehtyjen kokeiden myötä ja mitä rakenneultra näytti. Oikein hyvä niin.

Mutta samalla kun raskaus etenee, huomannut myöskin, kuinka mielialat vaihtelee. Laskin itseni tuntemaan jotain tammikuussa yhden yön verran. Tein saman virheen uudelleen muutamaa kuukautta myöhemmin. Huomasin taas vain paukuttavani päätäni seinään, toivovani mahdottomia. Onneksi ne hetket vain jäivät hetkiksi. Onneksi taas välimatka teki tehtävänsä ja yhteydenpitokin loppui. Kuinka väärin itse tein, kuinka väärin hän teki. Jotkut asiat pitäisi vaan jättää hautaan ja unohtaa ne sinne.

Viime viikonloppuna jouduin sitten taas vastaamaan kysymykseen: onksun ikävä? Väistin kysymyksen. Jäin pohtimaan kysymystä itsekseni ja totesin vastauksena olevan, että kyllä. Varsinkin sen jälkeen, kun laskin itseni tuntemaan jotain hetkellisesti. Kyllä minun on ikävä. Välillä hyvinkin suuri. Varsinkin nyt Karpalon myötä, kaipaan joinain päivinä vielä enemmän. Tosin, kaipaus on muuttanut muotoaan. Se ei enää ole sellaista pohjatonta, ääntöntä huutoa. Se on samanlaista, kuin kauan sitten menetetyn kaipaaminen. Oppinut jo elämää ilman, mutta muistelee lämmöllä.

Monena päivänä käynyt mielessä, että minun tekisi mieleni jatkaa tarinaa siitä, mihin jäin kun aloin kirjoittamaan meidän tarinaa. Kirjoittaa sormien- ja varpaiden metsästyksestä, miksi virnistin kun pohdin hetken, että jos antaisikin Karpalolle nimeksi Marjatta.
Eräs tässä pohti, että voiko itkeä onnesta. Hyvinkin helposti voi. Muista kuinka muutaman kerran itkin koko rakastelun ajan vain sen takia, että minun oli niin järjettömän hyvä olla. Tosin toinen hieman pelästyi, että mitä teki väärin mutta todellakaan mikään ei mennyt silloin pieleen.
Kertoa kaikki, vuodattaa koko seitsemän vuotta ulos. Tokihan aika kultaa muistot. Ajan kuuluukin tehdä niin. Jotenkin vain en osaisi kertoa ensimmäisestä riidasta. Viimeisestä puhumattakaan. Kaikkein uskomattominta tässä hommassa on se, että kaikesta siitä on kulunut vasta puolitoista vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan julmetun pitkältä ajalta, toisaalta taas. Kuinka lyhyt aika se onkaan kaikesta.
Mutta jotenkin vain en enää osaa jatkaa sen tarinan kirjoittamista. Jotenkin se vain tuntuu väärältä, kielletyltä, mitä ei enää saisi tehdä.
Kuitenkin välillä huomaan hyräileväni otsikon sanoja: "Helpompaa tää kaikki olla
vois,jos meitä vielä kaksi täällä ois. Jakamassa kaiken, kokemassa ihmeen, joka laajaan maailmaan pian nousee kehdostaan."

Sonata Arctica - Tallulah

Tästä aiheesta minun on pitänytkin jo pitkään kirjoitella. Taas kun kerta toisensa jälkeen törmäsin samaan asiaan. Tunsin itse taas julmaksi, kun jouduin selittämään jälleen kerran, miksi en tahdo parisuhdetta minkään asteista. Ei sillä, ettenkö tahtoisi tarjota Karpalolle tasapainoisen ja täyteläisen perhe-elämän mutta minun on pakko pohtia, että millä kustannuksilla. Vaikka nyt kaikessa ajattelinkin ensimmäisenä lastani, jonka haluan kasvattaa ennemmin rauhallisuuden ja rakkauden keskellä kuin repivässä ja riitaisessa ympäristössä.

Kerran pohdimme erään ihmisen kanssa, millainen elämä olisi voinut olla, jos vanhemmat olisivatkin olleet erilaisia. Joskus on käynyt ajatus mielessä, millainen elämä minulla olisi ollut, jos vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan ehdoitta. Keskustelu kumppanini pohti, millaista olisi ollut, jos hän olisi ollut toivottu lapsi.
Tämä hyvin kauan aikaa sitten käyty keskustelu nousi taas mieleeni siinä vaiheessa, kun selitin, eitä parisuhteelle. Kuitenkin vaikka Karpaloa todellakaan ei ollut suunniteltu tai kummemmin odotettu, varsinkin kun raskauden mahdollisuus oli täysin olematon, haluan ennemmin kasvattaa lapseni yksin toivottuna ja rakastettuna.

Tänään saunassa pohdin; millainen ihminen koskaan jaksaisi tai kestäisi minun kanssani elämistä yhtään pidempään kuin satunnaisten tapaamisten merkeissä. Kuitenkin vaikka olenkin jo pää-asiallisesti päästänyt menneestä irti, tullut asian kanssa sinuiksi ns. Silti käy mielessä, kuinka paljon vertaisi uutta ja vanhaa. Varsinkaan, jos sydän ei olisi mukana. On hankala selittää omalla historialla ihmiselle, joka ei ole kokenut edes puolia siitä, mitä itse on käynyt läpi, otsikon biisin sanoja. Varsinkaan niin, että tulisi ymmärretyksi oikein.
Mutta ennemmin olen sitten se paljon puhuttu jääkuningatar kuin käymässä uudestaan samaa läpi, minkä on kerran jo kokenut. Lisäksi, tein lupauksen, jonka ole pitänyt. Ja tulen pitämään.

Karpalon tulo elämään... En silti koe rikkovani tuota lupausta. Pitkästä aikaa tunnen elämän olevan rehellisesti vakaata ja pysyvää. Jotain, minkä katoamista tai loppumista ei tarvitse pelätä. Huomisen tietää, että se on kutakuinkin sellainen, kuin millaiseksi sen on suunnitellut.
Juuri tätä olen kaivannut jo pitkään. Kerran pohdin ihmisten omia elämänkertoja, nyt voisin itsekin lopettaa omani: olen onnellinen.

Ja vihaan tämän lisäämistä tämän loppuun siitä samaisesta syystä: vihaan itseni selittelemistä. Mutta. Tiedän, että saan selitellä tämän tekstin Karpalon isälle, joka ei kuitenkaan taas ymmärrä tämän tekstin virallista pointtia. Sitä ideaa mistä tämä kokonaisuudessaan lähti. Sitä mitä ajan tällä tekstillä takaa.

Sinkkuus vs. Parisuhde ja summasummaarum

Viime yö meinasi taas jäädä hieman unettomaksi. Turhan monia asioita jäin pyörittelemään mielessäni.
Kun yksinelämiseen on alkanut tottumaan, huomaa oikeasti, kuinka paljon helpompia monet arkipäiväiset asiat ovat, varsinkin kun kahtelee tuttuja pariskuntia vierestä. Jokapäiväinen keskustelu syömisestä, siivoomisesta, tiskikoneen tyhjentämisestä; yksin ollessaan voi syyttää vain ja ainoastaan ihteään, jos jotain jää tekemättä tai tekee homman vasenta lonkkaa heilauttamalla.
Toisaalta taas tässä kipeänä ollessani; kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos olisi toinen, joka voisi käydä kaupassa, ei tarvitsisi itse sinne raahautua, joku joka toisi lisää juotavaa, peittoa, lämmintä kauratyynyä.
Kummassakin on puolensa, niin yksinelämisessä kuin parisuhteessa.

En voi myöskään väittää, etteikö koskaan tuleva elämänmuutos minua ole hirvittänyt tai etten ole kysellyt itseltäni, että kuinka selviän jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta taas toivotan sen hyvinkin tervetulleena; kuitenkin omalla tavallani alan kaipaamaan taas ääntä tähän taloon, elämää, jotakin, joka rytmittää jokaisen arkisen päivän.

En myöskään voi kiistää, etteikö joskus kävisi vanhat mielessä muistoina, hetkinä, jolloin alkaa hymyilemään huomaamattaan. Asiaan liittyen olenkin pohtinut kahta asiaa. Taannoin eräs jutteli asiasta minulle ja totesi, että sen perusteella, mitä oli kuullut, niin ei näin. Haluaisin vain tietää, mikä sitten olisi ollut silloin se oikein. Minä en nähnyt mitään omituista siinä elämässä; se oli toisenlaista elämää kuin nyt. Sen mitä heidän elämäänsä olen kahtellut vierestä, voisin sanoa samaa: ei nuin. Ei kukaan voi kertoa toiselle, että kuinka jonkun pitäisi elää elämänsä; mikä on oikea tyyli, mikä väärä.
Toinen asia, joka oikeastaan voisi myös summasummaarum tämän tekstin idean: jokin aika sitten olisin antanut puoli valtakuntaa siitä, että olisin saanut tietää, kuka minua puukotti selkään vain siksi, että olisin voinut olla ilkeä naamatusten tälle henkilölle. Nyt taas uudessa valossa, toisessa tilanteessa; tahtoisin päästä kiittämään itse henkilökohtaisesti tätä henkilöä hyvinkin monesta asiasta. Epäilen, että näin tuskin saan niitä kiitoksia hänelle perille mutta aina voin toivoa. Kuitenkin olen löytänyt monesta asiasta uusia ulottuvuuksia kaiken sen jälkeen ja tätä yhtä ihmistä saan kiittää minulle kalleimmasta asiasta, pienestä ihmeestä, jota tuskin muuten olisi äkkiä tullut tapahtumaan. Kiitos siis sinulle tästä.

Atreyu - Right side of the bed

Pakko on myöntää, että kaksi yötä sitten ne muutamat tunnit, mitä tuli nukuttua, nukuin parhaiten yli vuoteen. Aamulla oli väsynyt, kyllä mutta silti omituisen levännyt olo. Pakko on myös myöntää, että olen kaivannut sitä tunnetta hyvin paljon, sitä rauhallisuutta, turvallisuutta. Sitä, että voi oikeasti luottaa eikä tarvitse nukkua koiran unta, pohtien, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olla koko ajan valppaana, vahtimassa selustaansa. Sinänsä hieman yö sotki kyllä ajatuksia vaikka realistisesti ajatellen, ei pitäisi. Tässäkin asiassa on faktat tiedossa.
Huvittaa vaan, että missä vaiheessa minusta on tullut realisti, pessimisti ja kyyninen? Minä, joka olen osannut rakentaa komeita pilvilinnoja torneineen kaikkineen. Jotenkin kaipaan omalla tavallani sitä puolta takaisin. Haaveiluja iltaisin sängyssä, aamulla herätä hymyillen.
Ehkä jonain päivänä taas.

Vaikka muuten olenkin sitten osannut taas sotkea elämäni niin hienoksi umpisolmuksi, tehnyt siitä kunnon oikeaoppisen labyrintin, josta en oikein osaa löytää ulos pääsyä. Ristiriitaisuudet, jotka repivät minua niin moneen eri suuntaan. Jotenkin olen onnistunut saamaan eteeni risteyksiä enemmän kuin pitkään aikaan.

Joskus kaipaan hyvin paljon sitä aikaa, että äiti kertoi aina, mitä missäkin tilanteessa piti tehdä; laita nämä vaatteet päälle, nyt kyllä käyt pyytämässä naapurin tytöltä anteeksi. Kuinka helppoa ja vaivatonta silloin elämä onkaan. Jotenkin kaipaan taas jotain ihmistä, joka voisi sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä ovat oikeat ratkaisut. Valitettavasti vaan joudun jokaisen niitä tekemään aivan itse ja seisomaan niiden takana. Ei sillä, aina olen seisonut ratkaisujeni takana. Olivat ne sitten olleet oikeita tai vääriä. Vastuuni olen teoistani kantanut.

Minulla on ollut aina ollut periaatteena, että vaikka muuten mitä tapahtuisi, niin koskaan en jätä itseäni pulaan. Aina pitää olla taka-ovi, jota voi poistua estraadilta. Vaikka välillä se poistuminen on ollutkin hieman dramatisoitu, mutta yleensä silloinkin ne ovat olleet laskelmoituja ratkaisuja. Jotenkin nyt vain tuntuu siltä, että olen onnistunut saattamaan itseni sellaiseen tilanteeseen, että en vain löydä sitä taka-ovea.

Pohdin tässä erään ihmisen lauselmaa: mitä vikaa on itsetuhoisessa elämässä? Ehkä alkaa aurinko todellakin paistamaan risukasaa, sillä vakavasti pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tämä lusmuilu joka asiassa. Sitä kun on kohta tehnyt jo yli vuoden. Kaipa tämä aika on vain ollut jonkin asteista etsikko aikaa: kuka tämä uusi ihminen on, joka minusta on tullut. Ihminen, joka ei luota, peittää oman epävarmuutensa sillä, että pyrkii poistamaan kaikki liian lähelle tulevat mahdollisimman nopeasti menneisyyteen. Itsesuojelua, kenties. Pelkoa, että taas lätkitään päin naamaa märällä rätillä tuskin koskaan saa enää poistettua. Tai sitä, että pelkää olevansa vaivaksi tai riesa jollekin. Ennemmin pyrkii pysymään omissa oloissaan ja odottaa, että jos joku haluaa palata minulle asiaan ennemmin kuin tunkea nokkaansa vahingossa väärään paikkaan.
Kai tämä on vain elämää.

Heh, tästä tulikin sitten hieman toisenlainen avautuminen kuin mikä oli alkuperäinen ajatus mutta eipä sillä, jotenkin teki hyvää hieman purkaa ajatuksiaan. Vaikkakin hieman ehkä tuli paljastettua asioita enemmän kuin olisi ehkä soveliasta.
Toisaalta: deal with it.

Uuden vuoden alku

Koskaan ennen ei ole tarvinnut kahta kertaa pohtia, että mistä aloitan ja kuinka sanani järjestän. Noh, kerta se on toki ensimmäinenkin.

Eilen oli monta hyvää tuntia aikaa pohtia viime viikon loppupuolta ajan kanssa.
Siitä on yli vuosi aikaa, kun viimeksi olen
* Herännyt ja hymyillyt.
* Olen rehellisesti nukahtanut sylikkäin toisen ihmisen kanssa.
* Joku ihminen on saanut minut nauramaan aidosti ja rehellisesti
* Olen nukahtanut tuntien oloni turvalliseksi
* Monen päivän ajan ei vituttanut 24/7
* Olen tuntenut aitoa ikävää, ei sellaista lohdutonta ja surullista vaan ikävää, kun ei voi olla siellä, missä haluaisi todellakin olla

Jokseenkin tuntui vain omituiselta ja pelottavan hyvältä. Mihin uskon tällä hetkellä asioiden etenevän; tuskin mihinkään. Kuitenkin kiitos taas opiston, kaikki jäi liian auki liian lyhyessä ajassa. Kuinka monesti olen tätä asiaa manatessani kuullut lauseen; onhan sitä aikaa sitten opiston jälkeenkin. Joskus vaan elämä on tässä ja nyt. Enkä voi pyytää ketään odottamaan minua niin pitkään, kuin tätä on vielä jäljellä. Loppusuora toki jo häämöttää mutta silti... Onhan se kuitenkin hauska unelmoidan ja ajatella, kun vaan muistaa, että sellaisiksi ne ajatukset kuitenkin jäävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Mutta silti, olen hyvin kiitollinen tälle ihmiselle niistä muutamastakin päivästä, jotka sain kainalossa olla. Ne muutamat päivät osoittivat sen, että kuitenkaan kaikki tunteet eivät ole kuolleet, tai sitten; olen olen oppinut tuntemaan taas uudestaan. Ilmeisesti se vaan vaati paljon aikaa ja oikean hetken.

Alku, osa 5

Luikin käytävää pitkin saunan jälkeen omaan huoneeseeni. Ovi jäi vahingossa raollee. Yhteishyvä päätti sitten samassa hetkessä olla menossa vessaan, kun jäin rasvaamaan jalkojani. "Tarviisitko apua?" "Ei, en nyt tällä kertaa, ehkä pärjään ihan itse".
Sain vaatteet nopeasti päälleni ja lähdin yläkertaan keittelemään teetä.

"En millään tahtoisi lähteä kotona käymään. Taas tiedä, missä kunnossa se isä on."
"Minä lähden sinun kanssasi."
"Se nyt ei ole kovin fiksu ajatus..."
"Minä en tahdo, että lähdet sinne yksin."
Istuin pojan sylissä ja murehdin tulevaa lapsuuden kodissa käyntiä.
"No, jos nyt sitten tahdot ja oot varma..."
"Olen"
Seuraavana aamuna pakkasin autoon omien tavaroideni lisäksi myös pojan tavarat.
Harvoin 350km matka on mennyt niinkin nopeasti ja hauskasti. Poika onnistui naurattamaan minua, niin että kyyneleet valuivat silmistä. Tänäkin päivänä väkisinkin virnistän nähdessäni vihreitä pönttöjä.
"En minä tämän isompi ole" Poika naurahti äidilleni, esitellessäni heidät toisilleen.
Pojalla kun oli kuitenkin mittaa sen 188 eikä poikaa voinut mitenkään pieneksi sanoa, joten hieman väkisinkin naurahdin lausahdukselle.
Yritin palloilla äidin ja pojan välissä. Vanhemmat kun kuitenkin koko ajan vertasivat poikaa K:oon, joka oli ollut täysin erilainen luonne. Yritin sanoa, että minä teen itse valintani mutta sanani eivät paljoa vaakakupissa painaneet. Vanhempani eivät pitäneet pojasta ensi silmäyksestä lähtien.
Reissu meni kuitenkin kohtuullisesti, minun palloilleissa pojan ja vanhempieni välillä pyrkien säilyttämään kaikilla hyvän mielen ja rauhan talossa.
Jos olin tuolloin tiennyt, että väsyn siihen vasta vuosien päästä, olisin nauranut makeasti.
Kuopioon takaisin päästyämme, oli pojan ovessa häätömääräys.

"Ootko kuullu jo?" Hilima kysyi takan äärestä
"Luultavasti en, mitäs niin?"
"Tämä talo on myynnissä ja meidän pittää muuttaa tästä luultavastikin aika äkkiä pois"
"Aijaa. No, ei kai siinä sitten auta kuin alkaa kahtelemaan kämppää ihtelleen"
"No, mites teillä yläkerran pojan kanssa?"
"En minä tiedä... Toisaalta onhan meillä ollut ihan hauskaa ja viihdyn todellakin sen kanssa mutmut..."
"Ei siis oo antanut vieläkään?"
"Juuei ole"
"Jos ei kohta ala mittään tapahtumaan, niin jätä jo se"
"Vakavasti ajatellutkin sitä. Kun nyt tietäisi, että mikä tämä suhde on sitten virallisesti"
"Seksi on kuitenkin osa parisuhdetta"
"Niinpä. Niinhän se on"

Mainitsin talon myynnistä porukoille. Paria viikkoa myöhemmin lähdimme kahtelemaan kämppiä. Poika lähti mukaan. Jotenkin siinä vaiheessa oli jo itsestään selvää asiasta sen kummemmin keskustelematta, että poika muuttaa minun kanssani yhteen, kunhan sopiva kämppä löydetään.
Emme saaneet sitä kaksiota Puijonlaaksosta, johon rakastuin ensi silmäyksellä mutta muutimme sitten ennen uutta vuotta Julkulaan, rivariin jossa oli kaksi pientä huonetta, keittiö ja sauna.
Muutto meni kohtuullisen hyvin. Vaikkakin se hieman venähti iltaan, ihmettelimme, miten kahdella ihmisellä voi yhdessä huoneessa olla niinkin paljon tavaraa. Viimeisen kuorman purun jälkeen laitoimme sängyn kasaan, jotta pääsimme nukkumaan.
Aamulla nousin istumaan ja pohdin useamman minuutin ajan, miten pääsen vessaan. Sängystä vessaan pääsy oli meinaan pienen akrobaatti esityksen takana.
Hitaasti kuitenkin alkoi tavarat löytämään paikkansa. Saimme pojan siskolta kaksi vanhaa sohvaa ja muutaman nojatuoli, olohuoneeseen pöydän vanhemmiltani, keittiön pöytä oli minun vanha pöytäni lammin ajoilta, sänky oli pojan eli kalustus muistutti kirpparia mutta siitä asunnosta tuli meille kuitenkin koti.
Vuosi vaihtui sinä vuonna ystävien seurassa vaikkakin reissu päättyi hieman lyhyeen mutta hauskaa kuitenkin oli.

Viimeisestä kahdesta viikosta ja sananen rakkaudesta

Viimeinen kaksi viikkonen avasi hieman jo arpeutuneet, melkein parantuneet haavat. Joskus niin kai oli tapahduttava, kun aikaa on tarpeeksi kulunut. Pystyy käsittelemään asioita aivan eri tavalla, kun on saanut kaikkeen paljon jo etäisyyttä.
Harkitsin hieman, että olisin kirjoittanut asian tiimoilta avoimen kirjeen mutta jätän sen nyt kuitenkin tekemättä. Jokseenkin se saattaisi muutamalle ihmiselle selventää asioita mutta ihan kaikkea kuitenkaan ala julkisesti märssyämään.
Tänään kuitenkin yksi ihminen sai yhdellä lauseella minut pohtimaan, että kuinka onnellisessa asemassa olenkaan kuitenkin loppujen lopuksi ollut?
Olen saanut rakastaa sydämeni kyllyydestä; kokea sellaisen rakkauden, joka oli kaiken kattava tunne, tärkein asia maailmassa. Loppujen lopuksi, se tunne tuskin koskaan lopullisesti katoaa. Se vain siirtyy hitaasti historian hiljaiseen suhinaan.
Sellaisen uudelleen kokeminen tuskin on mahdollista enkä tiedä pystyisinkö siihen jonkun toisen kanssa kuitenkaan koskaan. Aina olisi kuitenkin se, että ei osaisi luottaa siihen, että toinen todellakin pysyy rinnalla. Kuinka väärin se olisi, jos joutuisi valehtelemaan toiselle, mitä oikeasti tuntee.

Uskon, että jokaiselle meille on olemassa vain se yksi suuri rakkaus. Kun sen menettää, niin mikään tai kukaan ei voi astua sen tilalle. Korvata toisen paikkaa.
Silläpä; ehkä yksin oleminen ei olekaan niin pahasta kuitenkaan.

Haavojen arvet vaalenevat kuitenkin, eivät katoa kuitenkaan koskaan. Parhaiten ehkä tästä kaikesta kuvaa Sonatan Brokenin sanat:

I was raised from a broken seed, I grew up to be an unwanted weed.
Ever faster the time exceeds me, little harder again to remember...you.

Held a torch for you, when lightning struck me, once again, hope I died for the last time.
Only one I have a thing greater than you, little light on the sky every night.

Morning dew on the field, where I met you.
I was frozen a year, couldn't get through.
Got a sign, not a scar, on my shoulder, I am not quite the man you take me for...

Fell in love with the weakness within me.
Tried to force me the Ring and own me.
Guess you found what you'd think would oblige me, little version of me to consume you...

I'd give my everything to you, follow you through the garden of oblivion.
If only I could tell you everything, the little things you'll never dare to ask me...

Do you really know me?
Show me that you care and have a cry.
How do you see me?... as the one?
Can you see my blood when I'm bleeding.
How can you love this exile, and how could I desire you.
When my pain is my pain and yours is too...

Seven lives of a man, passed before me.
Seven graves, one for every love I've had.
Only once I have broken my so called heart.
Only one made me see why they cry.

Will I learn how to be one of you someday?
Will I still feel the eyes that behold me.
Will I hear what you think, when you see me?
Will it tear me apart if you feel for me...

On this deadwinter's night. Darkness becomes this child.
Bless this night with a tear. For I have none I fear...

Little broken , always been, a part of you belongs to me.
You were never mine to love, but this all has made it easy for me...

Burning feathers, not an angel, Heaven's closed , Hell's sold out.
So I walk on the earth, behind the curtains, hidden from everyone,
until I find a new life to ruin again