Jälkiviisautta - taas

Oikeesti, mikä siinä on, että keksii kaikki parhaudet vasta päivien päästä, kun joku keskustelu on käyty. Johtunee tosin tällä kertaa ehken siitä, että pieniä yksityiskohtia selvisi vasta paljon myöhemmin.
Kiukuttaa oikeesti, kun olisin voinut todeta, että voisi minutkin jättää rauhaan, sen takia siellä olin, kun joku idiotisti alkaa haukkumaan syyttömiä ihmisiä sekä senkin olisin vointu todeta, että kylläkyllä, naamioin autoni batmobileksi ja olemme lennelleet ympäri kuopiota.
Tässä vaiheessa ei voi vieläkään lakata hämmästelemästä sitä, että miksi ihmeessä ei tosiaan minua voi jättää sitten rauhaa. Mikä helkkarin idiotistmi siinä on, että pitää sitten vaikeuttaa elämää varsinkin kun siihen liittyy pieni ihminen, joka on täysin syytön tähän kaikkeen.
Onneksi kuitenkin välissä on vielä toistaiseksi viranomaiset. Tosin alan oikeasti odottamaan innolla jo ensimmäistä tapaamista. Siitä tulee kyllä oikeesti jo legendaarinen.
Sinäänsä harmillista, että se ajoi itsensä tähän tilanteeseen. Kävi jo mielessä, että olisin voinut harkita vakavasti, että olisi selvitetty asioita rauhassa kahden kesken, ilman viranomaisia. Puolensa kuitenkin kaikella mutta tämän jälkeen... Tajuaakohan se idiotismi, että se on ikuisesti oikeesti fyysisesti mahdotonta, että voitais millään tasolla olla missään väleissä. Surullista sinäänsä, että en pysty pitämään yhtä lupausta, jonka tuolle pienelle ihmiselle annoin.
Täytyy vain toivoa, että edes sitten yksi jotain elämän olomuotoa muistuttava olento olisi sitten tyytyväinen.
Tiedän rienaavani, mutta se voi olla paljon mahdollista, että muutaman kerran jälkeen saadaan olla jo taas sitten rauhassa.
Toisaalta taas naurattaa taas ihan suunnattomasti koko tilanne. Jos itse on itsensä hirteen vetänyt, niin miksi sitten siitä pitää itkeä. Turha rypistää, kun on kakat housussa.
Mutta tulevaisuutta oikeesti todellakin mielenkiinnolla odotellessa. Tämä ei jäänyt todellakaan tähän.
Teki tässä mieli jo avautua sille muuten ihan urakalla, samalla kun muutenkin harrastin avautumista, mutta jätin väliin kuitenkin. Jälkeen päin ajateltuna; erittäin hyvä niin.

Sonata Arctica - Broken

Oikeesti en käsitä miksi, mutta oon vaan jääny pyörittelemään muutamaa lausetta mielessäni viime päivinä. Johtunee varmaan erään lausahduksesta; ei se tule kauaa kestämään. Jos yksikin sana siitä, mitä minulle on sanottu, on totta, niin ei, ei niin tule kestämään.
Jotenkin vaan hieman jaksan epäillä taas kerran, hyvin pitkälle jutellut vaan lämpimikseen, sen mitä halusinkin kuulla.
Jonkin verran olen oikeesti viimeisen viikon aikana normaalia enemmän vihannut ja inhonnut omaa typeryyttäni; olis taas kerran pitänyt kuitenkin ajatella oikeesti ihteensä, olisi pitänyt tyytyä vähempään. Kerrankin.
Noh, nyt se on oikeesti myöhäistä eikä siihen tule koskaan enää muutosta.
Vaikka elämä on hassu ja kummallinen juttu, harvasta muusta kuin tästä asiasta olen ollut näin varma. Toisaalta taas on kummallista se, että ei osaa lopettaa odottamista.
Ehkä sitten taas parin vuoden päästä. Kaikki työ kun valui viemäriin, pakko taas aloittaa alusta.
Osaa jonkin verran vituttaa oikeesti. *huoh* Jotenkin ei vaan jaksaisi vaikka tietää, että se on pakko tehdä. Taas. Että taas voi jatkaa eteen päin.
Tällä kertaa vaan kun en pääse juoksemaan karkuun niin paljon kuin kintuistani pääsen.

Vappudarramasentelua

Eilinen takia ymmärsin taas hieman asioita, joita olen ihmetellyt.
Sinäänsä en osannut olla yllättyny mistään kohtaa.
Surettaa vaan oikeesti kuitenkin hirveesti se, että viimeisenkin pakopaikan olemassa olo loppuu tähän. Kaikki ne kauniit, lyhyet hetket.
Toisaalta tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa lupa hetken olla taas hauras. Pelkään vain kuollakseni, että jos annan kerrankin siihen luvan itselleni, en koskaan enää sieltä nouse.
Kunpa olisikin olemassa dollhouse, voisin milloin vain allekirjoittaa paperit. Kuinka suloista se olisikaan. Kuinka helpottavaa.
Varsinkin nyt, toivoisin todellakin, että vaan voisi pyyhkiä kuin taulun osan elämästään pois.
Tiedän, että huomenna kaikki on taas valoisampaa, tää darra ei oikeesti auta yhtään tähän masenteluun. Tuntuu vaan kaikki taas miljoona kertaa pahemmalta.
Aivan kuin eiliset jotenkin vaikuttaisi loppuunsa yhtään mitenkään mihinkään. Aivan kuin joku asia nyt muuttuisi aivan täysin toisenlaiseksi.
Vaikka sen tietää, se surettaa silti ihan järkyttävästi.
Voin tästä eteen päin enää vain muistella niitä pieniä paon hetkiä, pieniä hengähdystaukoja arjesta. Pieniä hetkiä, kun sai vielä tuntea olevansa rakastettu. Se yhteys on katkennut ja tiedän sen.
Huomista odotellessa.

Unista

Eilen illalla tuli sängyssä mieleen, että kuinka paljon on kuitenkin unohtunut tarinoita menneiltä vuosilta. Tuli mieleen, se kuinka kävimme ostamassa tuon peiton, kun ensimmäisen kerran oltiin turengissa käymässä. Kuinka äiti teki meille ekan pussilakanan siihen.
Olihan poika silloinkin mukana, kun kävin hakemassa hevoseni pois Tikkakoskesta.
Unohtamatta sitä, kun tempasin pikku-civicin ojaan tallilta lähtiessä.

Toisaalta on surullista, että pikku hiljaa haalistuuvat ja unohtuuvat. Vaikkakin aika on todellakin kullannut muistot monessa kohtaa eikä kaikki todellakaan ollut niin ruusuilla tanssimista, kuin nyt saattaa äkkiseltään muistaa.

Kuitenkin on kummallista, että vaikka en osaa todellakaan lucid-unia vaikka kuinka tahtoisinkin, kuitenkin viime yönä taas poika pomppi unissani. Koskaan hänestä näkemäni unet eivät ole olleet pahoja tai mitenkään ahdistavia.
Kaunein hänestä näkemäni uni, oli aikanaan sairaalassa nukutuksen aikana. Poika seisoi sänkyni vierellä ja piti minua kädestä sanoen, että elä kulta itke, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Hoitajat vain eivät uskoneet, että uni oli todella hyvä ja kaunis, kun herättyäni väkisinkin aloin itkemään.
Jotenkin toisaalta on lohdullista, että öisin saan pienen hetken olla vielä hänen lähellään. Omalla tavallaan se tuo turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta.

On kuitenkin muistettava ja ymmärrettävä, missä menee unen ja todellisuuden rajat. Ei pidä todellakaan mennä tästä kenenkään ymmärtämään, että todellisuuden tajuni olisi alkanut hämärtymään tai uskoisin uniini täysillä. Toki uskon edelleen tietyn verran uniini mutta osaan erottaa "oikeasti merkitykselliset" unet puhtaasta alitajunnan tuotteesta.
Eikä pidä käsittää nyt mitenkään tätä liian pilkun tarkasti tai analysoida sen kummemmin. Kunhan taas vain puran viime aikaisia pohdintoja päästäni pois.

Sinäänä vain on kummallista, että näen unia pojasta vain silloin, kun en edes virallisesti mitenkään provosoi niitä. Ja yleensä ottaen, vaikka toki ajattelenkin häntä melkeinpä päivittäin, en kuitenkaan näe hänestä unia kuin korkeintaan kerran kuussa, jos edes silloinkaan. Paitsi tässä kuussa olen nähnyt hänestä unta jo kahdesti. Jotenkin tämä seikka vaan häiritsee suunnattomasti.

Tiedän sen kuitenkin taas unieni perusteella, että jotain ... uskoakseni hyvää on tapahtumassa. Kuten tavallista, en osaa kertoa, että kenelle, milloin, miten ja miksi mutta tiedän, että jotain hyvää on tulevaisuudessa edessä. Jotenkin se on lohdullinen ajatus peilattuna viime aikaisiin tapahtumiin.

Minun piti listata tapahtumia, jotka olen unohtanut mutta jäinpä sitten pohtimaankin uniani. Noh, toisaalta, listaa voin taas jatkaa, kunhan muistan taas seuraavat unohtuneet tapahtumat.

Vuonna 2001

Poika alkoi puhumaan kissan hommaamisesta. Pojalla kun oli entisessä asunnossamme ollut kissa, josta sitten joutui luopumaan, koska vuokranantajat eivät tykänneet kissan olemassa olosta. Jonkin ajan puhumisen jälkeen lämpenin vihdoin ajatukselle, että Venla muuttaisi meille.
Pojan soitettua ihmiselle, jolle kissan oli antanut, hän sai kuulla, että kissa oli jo saanut uuden kodin. Harmittelimme hieman asiaa, koska olimme jo kumpikin niin asennoituneita siihen, että meille tulisi pieni, karvainen lapsi. Olihan meillä nyt tilaakin ihan enemmältikin.
Asia jäi kuitenkin siltä erää siihen.

Pojan kanssa yhteen muutettuamme ei elämää voinut sanoa tylsäksi enää.
Eräänä päivänä istuimme hyvän ystäväni kanssa keittiön pöydän ääressä tekemässä koulutehtäviä, vilkaisin vahingossa ikkunasta ulos.
"Jessus, että on muuten söpö poika, kukahan se on?" Hetken hiljaisuus. "Mitä vittua??? Miksi se meille tulee???" Kahteen emäntään tuli siinä vaiheessa aika paljon vauhtia, ennen kuin pääsin ovelle asti. Poikaa nauratti meidän sählääminen, totesi vaan ovelle mennessä, että "Dzl sieltä vaan on tulossa."
Loin "tästävieläpuhutaanmyöhemmin"-katseen poikaan.
Tapasin myöhemmin vielä tämän söpöläisen muutamaankin otteeseen toimittaessani hänelle tavaraa sekä poikien pikku joulujen aikaan. Tavaraa kun vein hänelle, niin pidin pienen jurmutuksen, koska jouduin käymään tallivaatteet päällä hänen luonaan.
Poikaa nauratti suunnattomasti minun jurmutukseni.

Keväällä, vapun tietämillä, lähdimme pitkästä aikaa yhdessä ulos. Päätimme lähteä tuttavapariskunnan luo hieman ottamaan miestä väkevämpää ja vain pitämään hauskaa.
Minulla oli pieni salmiakkikossupullo mukana ja pojalla taisi olla vain olutta.
Päästyämme paikan päälle, olivat muut jo aloittaneet aliaksen pelaamisen. Menimme kuitenkin mukaan peliin ja naukkailimme siinä samalla. Saimme nopeasti muita kiinni, peliä kun oli hyvin helppo pelata pojan kanssa. "Mikä sulla on kipeenä?" "Polvi", "Mistä mä tykkään hirveesti?" "Musta?" :D "joo-o, ihan oikein!" :D
Peli meni erittäin hyvin siihen asti, kunnes poika yritti selittää minulle sanaa "kahva". "Mikä tuo tuossa ovessa on?" "Karmi? Valkonen? Lista?"
Jokseenkin, peli oli siinä vaiheessa jo aika pelattu.
Piakkoin teimmekin sitten lähtöä ulos. Ulos päästyäni kävin tutustumassa läheisimpään ojaan, jonka jälkeen pyysin poikaa viemään minut kotiin.

Kesällä kyllästyin vihdoinkin keittiössämme sijainneisiin peileihin. Kävimme hakemassa maalia, kiskoin peilit nautinnollisesti irti seinistä ja aloitin keittiön maalaamisen. Pojalla oli hauskaa kotiin tullessaan, kun minulla oli jalkapohjatkin maalissa. Minulla nyt vain sattui olemaan iso pensseli ja paljon maalia. Keittiöstä tuli kuitenkin ihan hieno.

Kesän tullen pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään pojan vanhempien mökillä, josta olin kuullut paljon jo tarinoita.
Paikka oli todellakin aivan upea, mökki mäen päällä, sauna suvasveden rannalla alempana. Rakastuin paikkaan ensi silmäykseltä suunnattomasti.
Vietimme tuona kesänä enemmänkin aikaa mökillä. Tulin pojan vanhempien kanssa hyvin toimeen, joten senkään puoleen ei ollut ongelmia.
Parhaita hetkiä olivat ne, kun saunasta lähdimme vilvoittelemaan portaalle. Oli ihanaa painaa päänsä pojan olkapäätä vasten ja kahtella auringon laskemista järven taakse.
En ehkä koskaan unohda sitä mökin tuoksua illalla; se oli yhdistelmä hirren ominasta tuoksua, tulen ja itikkakarkotteiden hajua. Jotenkin kaikken parhaiten mieleen on piirtyneet kuitenkin ne hetken kun kävimme nukkumaan ja kuiskuttelimme hetken vielä peiton alla ennen nukahtamista.

Tuona kesänä juhannuksen vietimme kuitenkin Rauhalahdessa tuttavapariskunnan kanssa mutta jatkan siitä sitten, kun taas saan inspiraation repiä näitä asioita auki

Blogit muuttuu salasanallisiksi 14.4 alkaen

Muuttelen huomisesta alkaen blogit piiloon, jotka tahtoo lukee, niin voi sähköpostilla tai irkissä kysellä sitä.

Avoimen kirjeen tynkä

Sen verran on tästä päivästä avauduttava, että tahtoisinpa kysyä kahdelta ihmiseltä henkilökohtaisesti, että onkohan kummallakaan enää käynyt mielessä, että minäkin satun olemaan tunteva ihminen ja minullakin sattuu olemaan kuitenkin vielä jotain tunteita. Tosin tiedän toki sen, ettei kumpikaan välitä mutta minua vaan kiinnostaa suunnattomasti. Tahtoisin myös suunnattomasti tietää, että kenelle tässä nyt sitten tällä kertaa paistellaan makkaraa mieleisekseen. Kaikki sai käsittääkseni tahtonsa läpi, joten olen myös sitä mieltä, että alkaa olemaan oikeesti jo niin naurettava soppa. Hippasen on nyt liikaa kokkeja ollut tässä jupakassa. Loppuunsa jokainen tähän soppaan nokkansa ja kauhansa laittanut voisi hetken pohtia keskenään, että loppuunsa mikä juttu kuuluu ja kenellekin. Ja voisi hieman myös pohtia, että kannattaako soppaa enää hämmentää. Se on hautunut jo niiiiiin pitkään.
Alan oikeesti jo toivomaan todellakin, että antaisitte asioiden jo olla, niin kuin ne ovat. Harvaa asiaa kun enää voi toiseksi muuttaa, enää tästä ei sellaista saa, että kaikki solmut saataisiin avattua ja köysi olisi taas suora.
Lopuksi pakko sanoa vain, että toivon, että kaikilla on nyt hyvä mieli. Toivottavasti kaikki olette saaneet just sen mitä olette hakeet ja toivoneet saavanne, toivottavasti nyt kaikki nukutte yönne oikein hyvin ja sikeesti.
Olen toki imarreltu, että saan näin paljon "keskustelua" aikaiseksi pelkällä olemassa olollani ja saan näin monia ihmisiä yhdistettyä.
Ja seuraava joka meinaa avautua minulle asioista, niin toki voisi ensin pohtia, että teenkö minä sillä tietoiskulla jotain vai en, kuuluuko se asia minulle vai ei, satuttaako se minua kuinka paljon. Naurettavaa pelleilyä väittää välittävänsä, jos teot puhuvat vastaan.
Siinäpä teille pohdinnan aihetta hetkeksi.

Teinivampyyritarinoita

Sinäänsä pohdin, että olikohan minun kuitenkaan kovin fiksua lukea nuita teinivampyyritarinoita. Loppuunsa voin hyvin pitkälle samaistua Bellaan, tiedän todellakin sen tunteen, kun kun tuntuu, että rintaan repeytyy suuri haava.
Minun Edwardini vain ei tehnyt kuin lyhyen takaisin tulemisen, hetken tunsin itseni taas kokonaiseksi, rauhalliseksi ja ehjäksi.
Vaikkakin minun Edwardini ei ehken ole satujen prinssi koskaan ollut ja tiedän, ettei sitä Edwardia enää ole olemassa, johon joskus rakastuin.
Toisin kuin Bella, minä keskityin vaan vihaamaan kaikkia ja kaikkea, joka hiemankin muistutti asiasta välttelyn oheella. Mitä vihaisempaa, sen parempaa.
Taannoin pohdin, että pitäisikö sittenkin taas varata aika hullulle kissanaiselle mutta totesin taas, että siitä ei olisi taaskaan vastaavaa hyötyä. Aivan turhaan kävisin avautumassa ihmisella asioista, joista hän en todellakaan tiedä mitään, joille hän ei voi mitään, joita ei voi koskaan muuttaa mihinkään suuntaan.
Pohdin myöskin, että pohtikohan Edward koskaan oikeesti sitä, että miltä minusta tuntuu hänen palaamisensa ja taas lähtemisensä. Aloittaa kaikki taas alusta, alkaa taas kuromaan haavoja umpeen, jotka olivat vasta juuri ja juuri vereslihalle parantuneet. Tällä kertaa vaan en saanut romahtaa, en antanut sitä mahdollisuutta itselleni mutta tällä kertaa petin vain yhden lupaukseni ja itkin kaikki itkut kahden vuoden ajalta. Se puhdisti suunnattomasti ja antoi toiveen pilkahduksen joskus jostain paremmasta ajasta.
Vaikka mene ja tiedä, onko meille kaikille jossain olemassa oma Edward, joku, jota ilman ei osaa elää kuin puolittaista elämää.
Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka tiedänkin, että mikä on todellisuus, odotan kuitenkin joka päivä edelleen näkeväni hänen tulevan alas portaita.
Ja aivan kuin Bella, kuulen hänen naurunsa aina välillä vieläkin, joskus tunnen lämpimän suudelman niskassani. Tiedän kuitenkin kaiken olevan vain ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.
Mutta tiedän myöskin, että luultavasti menee vielä vuosia, ennen kuin minä olen lopullisesti unohtanut, kunnes voin jostain etsiä oman Parisini, Romeota kun en voi enää saada luokseni.

Toto - Mad about you

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tekee myös ymmärtämys. Vaikka jokseenkin, kyllähän se tiedän, että olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Vaikka nyt sitten kun tein sen tietoisesti, mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa lävähtää taas tiskirätti päin naamaa. Jotenkin ei enää vaan jaksaisi.
Olisi ehkä jo aikoja sitten pitänyt luovuttaa myöskin yrittää olla ihminen ja tunteva olento äitiyden oheessa. Noh, joten nyt sen tajuan, että on paljon parempi vaan siirtää itsensä syrjään ja vaan keskittyä olemaan äiti.
Jotenkin oon taas vaan niin väsynyt. Ja kuitenkin kysyn miljoonannetta kertaa, että miksi en vaan osaa luovuttaa, miksi en pääse unohduksen suloiseen satamaan, miksi ei vaan osaa päästää irti. Olisi niin ihanaa olla taas kokonainen.
Mutta myöskin se ymmärrys, sen lopullisuuden käsittäminen koskee sieluun hyvin paljon ja tuntuu, että oksettaa ja sydämestä taas sieppaa.
Huoh. Pitäisi ehkä vaan oikeesti erakoitua eikä vaan uhkailla sillä. Sillä taas saisi suojeltua itseäni siltä märältä rätiltä.
Ja oikeesti, luulin jo olevani paljon pidemmällä; olen kuitenkin jo ainakin kolmesti kuunnellut ihan hyvällä mielellä otsikon. Tulipas hauska lause :p
Tää on taas vaan niin tätä.

Kolmas Nainen - Lautalla

Luovutan. Nyt mä luovutan. Tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekään. Lattialla, pölyssä makaan. Me ollaan niin kuin oltaisi ihan unohduttu tähän, pysähdytty paikoilleen. Hei, auta vielä vähän, unohdutaan tähän, jäädään paikoilleen.


On jotenki surullista, että huomaa sydämen luopuvan, siitä minkä tietää jo todeksi. Vaikka kuinka yritän vielä hetken ripustautua, hetken vielä varastaa itselleni, huomaan kuitenkin ettei siitä enää tule mitään. On surullista, että aika parantaa haavat; omalla tavallaan. Enää ei onnistu paeta turvaan edes unien valtakunnassa.
Eikä provosointikaan enää auta.
Jotenkin on surullista luopua kokonaan vaikka sen tietää, niin on tehtävä. Olen aina inhonnut lopullisuutta.
Vaikka silti eilen viimeksi kävi mielessä, että entä jos vaan kohtalot ovatkin kietoutuneet yhteen.

Yhtä paljon tänään kaipasin, Yhtä paljon tänään kuin eilenkin, Yhden löysin yhden kadotin.

Joskus on hankalaa erottaa roolejaan äitinä ja omana persoonana. Joskus tuntuu, että on oma persoona vaan haudattava ja oltava äiti. Tiedän sen, etten voi enää itsenäni kadottaa; sen olen kerran jo tehnyt. Jotenkin vain sopeutuminen vie aikaa ennen kuin osaa taas kaiken yhdistää. On päiviä, jolloin tahtoisi vain jäädä peiton alle; vain murehtia omaa elämäänsä. Tietäen kuitenkin, ettei siitä mitään saisi.
Joskus tekisi mieli huutaa suureen ääneen taas kaikki, mitä kantaa sisällään.

Yksi ainoo katse jota et ymmärrä kuitenkaan, kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä, siitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä. Ja siitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä,kun oon vapaa kaikesta mitä kannan mukana. Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, sitä mihin päässyt oon ilman sinun apua?

Mutta tiedän senkin, ettei siitäkään ole vastaavaa hyötyä. Ei ole järkeä, kun se, kenen ne sanat pitäisi kuulla, ei kuitenkaan kuuntele.

Sinä olet pelkkä kivinen kirja, joka tyhjistä sanoista tunnetaan
valhe kantaa ja kipu tuudittaa. Toimet sanoja todemmin puhuvat.

Toto - The road goes on

Siirtelin täältä mein perhe-elämään liittyvät kirjoitukset tuonne http://niksunelamaa.blogspot.com/ osoitteeseen yhtä kirjoitusta lukuunottamatta. Saan jatkaa tätä sillä ajatuksella, mikä tässä alunperin olikin; siis vaan vuodattaa ajatuksen virta jonnekin, loppuunsa sanomatta mitään ja loppuunsa kertoen kaiken.
Jotenkin tuntu vaan helpommalta erottaa oma, yksityinen elämä perhe-elämästä.
Vaikka välillä taas tuntuu, ettei sitä omaa elämää juurikaan ole mutta silti.

Jotenkin taas vaan on sellainen eniten vituttaa kaikki-olo. Jäi oikeesti omalla tavallaan vaivaamaan viime perjantai. Toisaalta sitä kaikkea kaipaa aika helkkarin paljon mutta toisaalta taas ei. Joskus sitä kaipaisi vaan illalla sen hetken olla toisen lähellä. Tosin on kummallista; tahtoisin oikeesti tietää mitä kaikkea mun otikossa lukee pienellä präntillä, mitä en ite nää. Miksi oikeesti ei yhden ihmisen jälkeen ole toista löytynyt, jonka kanssa voi keskustella melkeinpä kaikesta, jolla ei liiku päässä vaan perse ja tissit.

Ääh, ehkä pitäisi vaan lähteä nukkumaan. Kirjoitan taas rivin ja poistan sen.
Taas toivoisin olevani mies; siinä suhteessa, että osaisi elää vaan oikeasti siinä hetkessä mikä on juuri nyt käsillä, tarvitsi murehtia menneitä, pohtia tulevaisuutta. Asiat olisivat huomattavan paljon yksinkertaisempia, ei tarvitsisi pohtia kaikkea kantilta, jos toiselta, murehtia kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.
Ja loppuunsa, koskaan en tahtonut kuin rakkautta. Tulla rakastetuksi. Noh, aika aikansa kutakin siinäkin asiassa.

Toto - Bottom of your soul

Eilen illalla jäin pohtimaan, että kuinka kummallista loppuunsa minun elämäni nyt on. Kaksi vuotta sitten en koskaan nähnyt tälläistä tulevaisuutta. Aivan kuin Narri; minulla on sellainen olo, että olen poissa ajastani, aivan uudenlaisessa tulevaisuudessa, kuin mitä koskaan olen nähnyt. Sen puoleen, pitkään aikaan en ole enää edes nähnyt unia. Olen nähnyt vain muutaman unen nyt toteutuvan. Huvittavaa nyt tajuta, että on nähnyt näitä hetkiä ja naureskelin nähdessäni, että ei hyvä helvetti, enhän minä koskaan nuin tekisi. Tein sitten kuitenkin.
Jos kaikella on oma tarkoituksensa, niin olen hyvin ihmeissäni, että mikä tarkoitus tällä kaikella on.
Jokseenkin, voin vain spekuloida. Ehkä ensimmäinen opetus oli, että elä luota oikeastaan kehenkään. Sinäänsä siinä hommassa huvittaa eniten se, että minä sanoin vaikka kuinka monta kertaa, että minä en enää ole lojaali kenellekään tai millekään. Noh, sitä sitten enempää lähde spekuloimaan.
Toinen opetus oli, että unelmat unelmana, menneisyys menneisyytenä, sitä ei takaisin voi saada; on päästettävä vain oikeasti irti. Vaikka niin tein jo aikoja sitten. En kai kuitenkaan koskaan voi tarpeeksi montaa kertaa pyytää anteeksi, mitä tunsin, mitä tein. Aikoja sitten ymmärsin sen jo, ettei se muuta mitään. Mutta silti, en kiellä vieläkään sitä mitä tunsin, mitä tunnen edelleen. Toivoin vain, että olin myös merkinnyt edes murto-osan siitä, mitä minulle merkitsi. En osaa olla pahoillani, että tunsin jotain niin vahvasti. Kaikesta huolimatta.
Mutta huomasin myös, että en ollut ainoastaan minä, joka kuolin kohta kaksi vuotta sitten. Myös se ihminen, joka hän oli.
Surullista sinäänsä. Se pieni hetki, jonka vielä sain... Pidän sitä suuressa arvossa. Kaikesta huolimatta.
Kuitenkin vaikka en enää näekään tulevaisuutta, en silti pääse niistä kahdesta unesta eroon; valkoisessa mekossa siltaan hirtetty nainen ja sala-ampuja katolla. Ne ovat oikeasti todella häiritseviä enkä ole vieläkään keksinyt niiden merkitystä.
Epäilen kuitenkin, että niidenkin merkitys vielä selviää jonain päivänä...

Jep, hieman ajatusten virtaa taas tai oikeastaan pitkästä aikaa. Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen vain valuttanut ajatuksia. Ja kuitenkin olen pyöritellyt näitä jo pitkään, jospa ne nyt loppuisivat olemasta päässä.
Vituttaa vaan, että meistä kolmesta; luultavasti minä olen ainoa, jota nämä asiat häiritsevät ja pahasti. No, mun oma henkilökohtainen helvetti... Saan vaivata ihan rauhassa rumaa kuuppaani näillä asioilla vaikka kuinka pitkään.

Viimeisimmästä

Tässä aikani sitä pohtineena, eniten siinä vituttaa se, että kuinka helposti unohdin taas kaiken, kuinka nopeesti sitä oli taas hetken onnellinen.
Ja se, että lupaukset 1/2 mennyt. Tosin pakko myöntää, että teki ihan helkkarin hyvää ja se jotenkin kyllä puhdisti. Mutta koko jupakka auttoi kuitenkin muistamaan, että miksi annoin toisen lupauksen ja siitä aion pitää kiinni.
Sinäänsä pisteet kotiin rehellisyydestä. Kerrankin. Tuon sanan sitten saa ymmärtää just niin kuin tahtoo. Mutta se, että hieman toisenlainen taktikointi, niin juttu olis mennyt läpi. Tosin hyvinkin kieroutunutta siitä olisi tullut mutta loppuunsa en varmaan olisi välittänyt. Niin paljon olisin tahtonut sitä.
Tässä kohtaa auttaa ajatus, että jos oikeasti olisi tahtonut ja ollut ikävä, niin kaikki olisi järjestynyt. Noh, toisaalta hyvä näin.
Kuten sanottu, tein tietoisia valintoja kohta vuosi sitten. Ja nyt ajatellen. En ollenkaan vääriä. Loppuunsa. Hyvä näin. Tiedänpähän nyt totuuden eikä tarvi enää arvuutella. Tai pohtia. Saa taas vaipua sinne muistojen suloiseen arkkuun, josta se hetkeksi löytyi. Niin kuin olen monesti jo todennut; niitä ei kukaan vie minulta.
Mutta myöskin koko juttu auttoi muistamaan, että miksi annoin lupaukseni ja miksi olen sen pitänyt. Vielä vähemmän nyt ymmärrän, että miksi minun pitäisi valehdella itselleni ja jollekin muulle. Vielä varmemmin tiedän nyt, ettei kukaan pysty ottaa paikkaa, korvaamaan. Joten hyvä näin, ennemmin olen uskollinen sydämelleni ja pidän omantuntoni puhtaana.

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 17.6.2009

Bongasin eräästä päiväkirjasta ajatuksen; jos et saa jotain ihmistä ajatuksistasi, niin ehkä hänen kuulukin olla siellä. Jospa vain antaisinkin hänen olla ajatuksissani; sitten olisi taas kaksi ihmistä, jotka saavat hymyilemään vaikka mikä olisi tilanne.

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 29.3.2008

Musiikki on asia, jota ilman ei voi elää. Tärkeintä musiikissa on miltä se kuulostaa ja ehdottomasti sanat. Valitettavasti nämä kaikki biisit eivät ole järjestyksessä eikä luultavasti ole osuneet ihan oikeaan vuoteen, mutta tässä ne ovat. Minun elämäni sävelet listana, vihdoinkin.
(Päivittelen tätä aina kun muistan jonkun unohtuneen... :) Pahoittelen myös kirjoitus ja/tai biisien nimivirheitä.)
Kesä 2000:
Popeda - Pitkä Kuuma Kesä
Vengaboys - Boom boom boom
Eiffel 65 - Blue
Yö - Kuuhullu
Laiskat Auringossa - Pölyä
Cue - Crazy
Aknestik - Ainoastaan, toistaiseksi
Eiffel 65 feat. Kim Lucas - All I really want
Syksy 2000:
Nylon Beat - Rakastuin mä luuseriin
Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt
Miljoonasade - Silmitön talvi
Miljoonasade - Tulkoon rakkaus
Wet Wet Wet - Love is a all around
Suurlähettiläät - Kuka pysäyttäisi kellot
Offspring - Why you don't get a job?
Vuosi 2001:
Toto - Mad about you
Sunscreem - Secrets, White skies
Vuosi 2002:
Leevi&Leavings: Sopivasti lihava, Matkamuistoja, Toteemipaalu, Rakkauden työkalu, Vakosamettihousuinen mies
Jätkät - Rytmimuna
Mopo karkailee...
Toto - Melanie
Sunsceem - Exodus
Yö - Vie mut minne vaan
Vuosi 2003:
Suurlähettiläät - Pitääks sun aina
Egotrippi - Koivuniemen herra
Kwan - Unconditional love
Vuosi 2004:
Pepe Willberg - Aamu, Elämältä kaiken sain
Vuosi 2005:
Kevät:
Uniklubi - Rakkautta ja piikkilankaa
Flipsyde - Happy birthday
Madonna - This used to be my playgroud
Apulanta - Pahempi toistaan
Ace of bace - Don't turn around
Christian Walz - Wonderchild
Irina - Vahva
Within temptations - Angels, Memories
@Junkmail - Koskaan ikinä
Offsping - Selfesteem
Project Pitchfork - Timekiller
Disturbed - Stricken
Enigma - Why...?
Poets of the fall - Illusion&Dream
Good Charlotte - I just wanna live
Him - Bury me deep inside your heart
Firevision - Truth
Yö - Ihmisen poika
Apulanta - Tyhjää seinää, Koneeseen kadonnut
Stella - Aamun kuiskaus
Syksy:
Aknestik - Maailma naisia puolillaan
Suurlähettiläät - Laske valot vaakaan
Toto - Afraid of love
PMMP - Oo siellä jossain mun, Joutsenet
Vuosi 2006:
Roxette - Almost unreal, Milk, toast&honey
Miljoonasade - Meitä jyrätään
Toto - Home of the brave
Pate Mustajärvi & Sakari Kuosmanen - Sydän syrjällään
Neumann - Naiselleni
Vuosi 2008:
Kolmas Nainen - Kartat mua
Ace of base - Every time it rains
Irina - Pokka
Stella - Piste
Dido - Life for rent
Him - Join me
RHCP - Under the bridge
Him - Resurrection
Dingo - Jokainen aamu
Hausmylly - Älä sano huomisesta nyt
Toto - Bottom of your soul
Dido - White flag
Aurora - The day it rained forever
Hausmylly - Sä jäät
Dido - Thank you
Toni - Haaveillen
Robyn - Be mine!
Cher - If I could turn back time
Irina - Vahva
Toto - I will remember
Dingo - Perjantai
Disturbed - Stupify, Breath, Forsaken
Enigma - Gravity of love
Sunrise avenue - Failytail gone bad
Sonata Arctica - Paid in full

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 5.6.2008

lainaus: Robin Hobb: Narrin Palvelija

Outoa, kuinka salaisuudesta kertomattatta jättäminen tuntuu aina luottamuksen pettämiseltä.
Olin antanut elämäni hänen käsiinsä monen monta kertaa. Hän oli lukenut kaikki päiväkirjani, vaatinut täyden selonteon matkoistani ja minä olin sen hänelle antanut. Entä mitä hän oli antanut vastineeksi? Kompia ja arvoituksia ja paloja itsestään. Ja aivan kuin jäähtyvä terva, jäähtyessään tunteeni häntä kohtaan kovettuivat. Mitä pitempään asiaa ajattelin, sitä loukatummaksi tunsin itseni. Hän oli jättänyt minut ulkopuolelle. Sydämessäni tunsin vain yhden tavan suhtautua sellaiseen. Nyt minä jättäisen hänet ulkopuolelle. Sitten nousin seisomaan ja kävelin kammioni ovelle. Suljin sen kokonaan, en kovaan mutta en myöskään välittänyt huomaisiko hän sen olleen auki. Avasin salaoven laukaisimen ja kävelin sitten huoneeni poikki sitä avaamaan. Menin sisälle sokkeloon. Toivon, että olisin voinut sulkea sen oven ja jättää sen osan elämää taakseni. Yritin kävellä pois sen luota.

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 10.8.2007

Minulla oli unelma. Pieni ja aika vaatimaton.
Minä olin noin viiden. Löysin äidin hääpuvun, joka oli minulle auttamatta liian suuri. Puin sen kuitenkin päälleni ja keikuin korkokengissä, myös äidiltä lainatuissa, peilin edessä. Kuvittelin, olevani aikuinen, pukevani päälleni juuri saman puvun, käveleväni alttarille isäni vierellä. Kohti elämäni rakkautta. Tuohon aikaan unelma ei mennyt ehkä ihan nuin pitkälle, se kuitenkin kasvoi ja sai piirteet, kun ikää tuli lisää. Kuulin kirkon kellojen kumun, tunsin riisin olkapäilläni.
Unelmassani olin onnellinen, olo oli hyvin turvallinen.
Kun ikää tuli lisää, tajusin hitaasti unelmani alkavan rapistumaan. Sen kulmasta lohkesi ensin pieni maalin palanen, sitten lähti jo pala sementtiäkin. Olen nähnyt tuon unelman romahtavan silmieni edessä kuin talon, joka asumattomuuttaan rapistuu ja viimein romahtaa.
Minulla oli tapana nähdä unia prinssistä valkoisen hevosen selässä, tulemaan minua hakemaan. Varmasti aika moni muukin pikku tyttö on nähnyt samoja unia. Unia suoraan satukirjojen sivuilta.
Unet muuttuivat vuosien saatossa. Ensin katosi ratsu, sitten katosi kuninkaalliset vaatteet. Viimeisenä katosi prinssin kasvot ennen kuin uni katosi kokonaan.
Iltaisin minulla oli tapana ennen kuin nukahdin kehitellä mielessäni tarinoita, joihin yleensä nukahdin. Joskus tarinat saattoivat kestää viikonkin verran, niin pitkään kuin minulla riitti mielikuvitusta sen jatkamiseen tai en ajanut tarinaa loppuun. Joskus tarina oli vaan yhden illan mittainen ja olin jo unohtanut koko asian ennen aamua. Minusta oli hauska illalla hampaita pestessä pohtia jo tarinan alkua, joskus tarina kehittyi jo päivällä hevosen selässä. Illalla näin sen vain kuvina silmieni edessä.
Tarinat alkoivat pikku hiljaa hiipumaan. Yritin jonkin aikaa saada ne toimimaan. Yritin vaikka minkälaista alkua mutta tarinat menivat aina umpikujaan, josta niitä ei voinut enää jatkaa. Tai sitten ne menivät surullisiksi ja valottomiksi. Ennen tarinat kertoivat elämästä vuosien jälkeen. Viimeiset tarinat olivat elämän illasta kertovia.
Unelmat ja mielikuvitustarinat katovat ilmeisesti aikuisuuden myötä. Sen jälkeen, kun ymmärtää, että sammakot eivät muutu prinsseiksi. Tai kun huomaa rakkauden, jonka on luullut kestävän ikuisuuden murenevan käsiin. Tai näkee sen vain kävelevän ovesta ulos.
Sitä luulee tulevansa joka kerta vahvemmaksi. Todellisuudessa oppii vain kovettamaan sydämensä, sulkemaan tunteensa pois päältä.
Unelmat katovat kun tajuaa, että ne kaatuvat omaan mahdottomuuteensa tai huomaa ikää kertyvän ja tajuaa olevansa samanlainen kuin 10 vuotta sitten. Eikä unelmat, jotka on suunnitellut tapahtuvaksi jo siihen päivään mennessä, ole toteutuneet.
Kyyneleet oppii kuivattamaan ennen kuin ne edes tippuvat poskille, oppii vain hymyilemään ja heiluttamaan, kun elämä kävelee ovesta ulos.
Omille vuodatuksilleen oppii vain huokaisemaan ja toteamaan; voivoi. Ja lähtee tupakille.
Elämän vuoristorataa...

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 20.10.2006

Kuten sanottu, aika on hyvin katoavaista. Muutama päivä tässä meni, ennen kuin pysyin istumaan ja kirjoittelemaan.
Keskiviikko 18 päivä oli elämäni ehkäpä raskain päivä.
Minun pitkä-aikainen elämän kumppanini, uskollisin ja rakkain olento nukkuin rauhassa pois.
Aamu oli todella kaunis. Pidin aamun mahdollisimman normaalina, jotta poika ei alkanut ihmettelemään, että mitä nyt tapahtuu.
Lähtö oli rauhallinen ja kaunis. Minä olin pojan vieressä koko ajan loppuun asti. Toivon, että minun läsnä oloni sai sen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Että ei tarvise lähteä yksin matkaan.
Minä kuvittelin aina, että en pystyisi olemaan edes paikalla silloin, mutta viimein totesin, että haluan olla. Haluan kuitenkin olla vierellä varmistamassa, että kaikki on koko ajan hyvin.
Pitkään jatkuneet jalkaongelmat vain lisääntyivät ja viimeinen pisara oli se, että Poika ei mennainnut enää nousta karsinasta aamulla ylös. Niiden aamujen jälkeen Poika oli täysin omissa maailmoissaan. Sydäntä raastavaa sekin oli katsoa.
Päätös soittaa eläinlääkärille oli kuitenkin vaikea eikä puhelu ollut helppo.
Viimeisenä aamunakin pohdin vielä, että pitäisikö sittenkin sanoa, että ei. Vielä ei ole tämän hevosen aika. Mutta uskon, että päätös oli kuitenkin oikea.
Olisinko minä voinut vielä katsella, toivoa ja rukoilla, että tänään on toivottavasti hyvä päivä?
Kuinka kauan minä olisin sitä voinut tehdä?
Oliko päätös hevosen kannalta paras? Minulla on hyvin ristiriitainen oli vieläkin tämän kysymyksen kohdalla. Järki huutaa kyllä, kun sydän huutaa ei.
Ehkä minä vain yritän perustella päätöstäni itselleni.
Eikä kysymys ole siitä, ettenkö minä olisi voinut pitää Monto'sta enää. Kyllähän minä totta kai olisin voinut ja olisin halunnut. En olisi voinut sitä kouluun mukaan ottaa, mutta kyllä Päivi sen olisi tallissa pitänyt ja Jenni olisi ihan varmasti hoidellut sen mielellään. Minä olisin nähnyt pojan aina viikonloppuisin ja lomalla.
Kyllä minä tätäkin vaihtoehtoa pohdin.
Mutta miten sen elämä olisi edennyt? Kuinka kipeämmäksi se olisi tullut päivä päivältä?
Vai olisiko sitten tullut taas monia hyviä päivä ja sitten taas tullut paljon huonoja?
Kysymyksiä, joihin en saa vastausta mutta uskon, että huonommaksi olisi sen elämä mennyt koko ajan. Lääkkeet kun eivät enää tehonneet, kipuilua pystyi ainoastaa lievittämään.
Minun suruuni ei valitettavasti ole lääkettä. Jos joku keksisi lääkkeen menetyksen tunteeseen, itseinhoon ja sydänsuruun, minä ostaisin samantien monta purkkia sellaista lääkettä.
Minä en enää keksinyt muuta lääkettä hevoselleni.
Jos joku olisi pystynyt parantamaan minun 14 vuoden aikaisen elämän kumppanini, totta kai minä olisin tarttunut tilaisuuteen.
Muutaman viime päivät ovat olleet hyvin raskaita, mutta toivottavasti aika tekee tehtävänsä.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan. Minä olen yrittänyt muistella hauskoja ja hyviä aikoja, hassuja tapauksia.
Niko on ollut minulle paras tuki ja tarjonnut olkapään ja lämpimän sylin, kun kyyneleet ovat tulvineet. Ehkä nekin ehtyyvät joskus kokonaan.
Kiitokset olen toivottavasti lausunut jo monelle monesti, sillä teistä kaikista on ollut minulle ja pojalle monesti suuri apu.
Annetaan ajan kulua, kyllä aurinko taas vielä paistaa...

Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta?

"Mä olen pahoillani kaikesta
Mua turha pahalla on muistella
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella
Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä"

Jotenkin tuolla on hyvä aloittaa tällä kertaa. Jotenkin viime aikoina olen niin monta kertaa palannut vanhoihin muistoihin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin niitä ei kukaan minulta voi viedä mihinkään.
Ehkäpä kaiken laukaisi maakuntamatkailulla otettu kuva, jota ei välttämättä kenenkään tarvitse edes ymmärtää.

On tosiaan aivan oikein sanottu; kukaan ei kuitenkaan ymmärrä vaikka kuinka selittäisi, että mitä todella koettiin yhdessä. Niin paljon hyvää. Miksi muistella pahoja vaikka ne eivät koskaan mihinkään unohdukaan. Ehken aika kultaa muistot tässäkin asiassa. Muistaa vain, että kuinka hyvin toimivaa aikaa se oli. Kuinka tuntui, että vakka oli kantensa löytänyt. Joku joskus ihmetteli, että voiko onnesta itkeä; helposti voi. Kuinkahan monesti kyynelehdin vain sen takia, että oli niin hyvä olo, että melkein jo sattui.

Tuon yhden kuvan ottamisen jälkeen päätin, että mm. aito ja alkuperäinen vihreä pönttö on vielä kuvattava seuraavan kerran kun käyn etelässä.

Viime aikoina seuranneena jonkin verran muiden elämää; meillä ei koskaan tapeltu tiskivuoroista; tiskit tehtiin yhdessä. Yhdessä sotkettiin, yhdessä siivottiin. Se toimi pitkään monessa muussakin asiassa.
Minä sain pitää keittiön täysin itselläni mutta toki apua sain, jos niin pyysin.
Monet riidat olivat täysin mitättömistä asioista; pikku jutuista.
Kissa on alistunut jo saunassa käydessä minun heittelemiin puroihin. Tosin siinä meni jonkin aikaa, ennen kuin kissa ne hyväksyi. On surullista huomata vasta paljon jälkeen päin, kuinka paljon tuo eläin kiintyi kuitenkin loppujen lopuksi...
Kaipaan joskus suunnattomasti sitä, että nauroin sängyllä tai sohvalla kaksinkerroin ja pelkäsin tippuvani, kuinka minut otettiin kiinni ja todettiin, että et sinä mihinkään siitä tipu.

Kuinka monta kertaa totesin jotain tavaraa etsiessäni, että jonain päivänä vielä kadotan itsenikin. Minut luvattiin silloin etsiä. Noh, se päivä kun sitten koitti...
No se on toinen tarina aivan täydelleen.

Kuinka hauskaa olikaan yhtäkkiä hyökätä varpaiden tai sormien kimppuun ja mennä niiden perässä ympäri sänkyä, koskaan niitä kiinni saamatta.
Muistan, kuinka joskus meinasin kiljua, että elä vaihda viisua, tuo oli just hyvä! Ja muuten viimeksi eilen näin sen kuplan, josta oikeastaan melkein kokonaan juttu lähti.

On jotenkin omituista ajatella, että kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka paljon aikaa on mennyt. Mikä elämä on nyt. Minä toteutin kaikki unelmat yksin. Jää vaan kysymys, että olivatko ne sittenkin vain minun unelmia vai meidän unelmia. Koskaan tähänkään saa vastausta.

Pieniä arkisia juttuja; kissa sai tänään rotan; viimeksi narun päässä se oli lintu. Toisella orava. Joo, se oli söpö KUOLLUT orava :D
Kulta, herää, subaru on pöllitty. Joo, minä lähden viemään sinut töihin.
Oli muuten ikävimpiä herätyksiä top 10ssä.
Kuinka helliä olikaan ne herätykset, kun toinen herätti eikä herätyskello.
Kuinka suloista olikaan nukkua matka mökiltä kotiin pää sylissä aika ikävässä kohmelossa.
Unohtamatta muinaista etelän keikkaa, kun takapenkiltä ja edestä kuuluu melkein yhdestä suusta; joo, sulla on tosi kaunis tuo lauluääni muuten, mut se vaan pilaantuu ulos tullessaan. Kiitti pojat. Niin minäkin teitä.

Muistoja, muistoja ilman alkua, ilman loppua. Niitähän nämä vain ovat. Jostain syystä vaan viime aikoina tulleet aika elävästi mieleen monia pikku juttuja.
Niitä vaan on joskus ikävä niitä hetkiä. Hyvinkin paljon.
Toisen laulun mukaan; mä kaipaa sua toisinaan tässä tyhjässä talossa... Joskus vain hieman enemmän kuin eilen.

Juha Tapio - Mitä silmät ei nää

Monena päivänä jo pohtinut, että pitäis taas istua ihan rauhassa koneen kanssa alas. Hieman olisi tehnyt mieli istua jo ulkona, mutta tuuli on niin kamala, että sinne jäätyy hyvinkin pian.

Raskausviikkoja on nyt 23, sunnuntaina kääntyy sitten 24 viikolle. Karpalon liikkeet tuntee jo ihan selkeesti joka päivä ja tuo lapsi on oppinut nyt rummuttamaan myös suolistoa mahanahan sijaan. Ihan jees, kun tuo vasen kylki alkaa aina välillä olemaan oikeesti kipee siitä rummutuksesta. Silleen valita, oikein hyvä asia on, että lapsi on hyvin eläväinen ja liikkeistä tietää, että kaikki on hyvin ja kunnossa. Massu alkaa olemaan aika näkyvä jo ja hieman tiellä. Tosin toista kertaa en ole polttanut sitä mihinkään, ainakaan vielä. Hieman meinaa olla eittämättä hahmoitusongelmia aina välillä, kun mittasuhteet on käyneet oudoiksi.
Olen tosiaan oppinut sanomaan jo, että lapsi. Ei enää pentu tai varsa. Kuten meinasin ensimmäisessä ultrassa tokaista, että siis terve varsa tulossa... Taannoin tallilla näin kuukauden ikäisen muksun ja tuijotin sitä hetken, että oikeesti. Onks mulle tulossa tuollainen? Apua. Mitä sille pitää tehdä???? Pakkohan se on myöntää, että välillä olen oikeesti kauhuissani. Varsan kanssa oikeasti osaisin toimia, mutta ihmisen lapsen... Kuulemma oma lapsi opettaa. Lapsi parka siis. En siis sillä todellakaan juttele, että katuisin päätöstäni. En todellakaan. Eilen hihittelin sohvalla istuessani ja kahtelin masua kuinka nahka väpätti potkujen mukaan.
Rakenneultrassa todettiin, että terve lapsi on tulossa kaikin puolin ainakin tähän mennessä tehtyjen kokeiden myötä ja mitä rakenneultra näytti. Oikein hyvä niin.

Mutta samalla kun raskaus etenee, huomannut myöskin, kuinka mielialat vaihtelee. Laskin itseni tuntemaan jotain tammikuussa yhden yön verran. Tein saman virheen uudelleen muutamaa kuukautta myöhemmin. Huomasin taas vain paukuttavani päätäni seinään, toivovani mahdottomia. Onneksi ne hetket vain jäivät hetkiksi. Onneksi taas välimatka teki tehtävänsä ja yhteydenpitokin loppui. Kuinka väärin itse tein, kuinka väärin hän teki. Jotkut asiat pitäisi vaan jättää hautaan ja unohtaa ne sinne.

Viime viikonloppuna jouduin sitten taas vastaamaan kysymykseen: onksun ikävä? Väistin kysymyksen. Jäin pohtimaan kysymystä itsekseni ja totesin vastauksena olevan, että kyllä. Varsinkin sen jälkeen, kun laskin itseni tuntemaan jotain hetkellisesti. Kyllä minun on ikävä. Välillä hyvinkin suuri. Varsinkin nyt Karpalon myötä, kaipaan joinain päivinä vielä enemmän. Tosin, kaipaus on muuttanut muotoaan. Se ei enää ole sellaista pohjatonta, ääntöntä huutoa. Se on samanlaista, kuin kauan sitten menetetyn kaipaaminen. Oppinut jo elämää ilman, mutta muistelee lämmöllä.

Monena päivänä käynyt mielessä, että minun tekisi mieleni jatkaa tarinaa siitä, mihin jäin kun aloin kirjoittamaan meidän tarinaa. Kirjoittaa sormien- ja varpaiden metsästyksestä, miksi virnistin kun pohdin hetken, että jos antaisikin Karpalolle nimeksi Marjatta.
Eräs tässä pohti, että voiko itkeä onnesta. Hyvinkin helposti voi. Muista kuinka muutaman kerran itkin koko rakastelun ajan vain sen takia, että minun oli niin järjettömän hyvä olla. Tosin toinen hieman pelästyi, että mitä teki väärin mutta todellakaan mikään ei mennyt silloin pieleen.
Kertoa kaikki, vuodattaa koko seitsemän vuotta ulos. Tokihan aika kultaa muistot. Ajan kuuluukin tehdä niin. Jotenkin vain en osaisi kertoa ensimmäisestä riidasta. Viimeisestä puhumattakaan. Kaikkein uskomattominta tässä hommassa on se, että kaikesta siitä on kulunut vasta puolitoista vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan julmetun pitkältä ajalta, toisaalta taas. Kuinka lyhyt aika se onkaan kaikesta.
Mutta jotenkin vain en enää osaa jatkaa sen tarinan kirjoittamista. Jotenkin se vain tuntuu väärältä, kielletyltä, mitä ei enää saisi tehdä.
Kuitenkin välillä huomaan hyräileväni otsikon sanoja: "Helpompaa tää kaikki olla
vois,jos meitä vielä kaksi täällä ois. Jakamassa kaiken, kokemassa ihmeen, joka laajaan maailmaan pian nousee kehdostaan."