Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 20.10.2006

Kuten sanottu, aika on hyvin katoavaista. Muutama päivä tässä meni, ennen kuin pysyin istumaan ja kirjoittelemaan.
Keskiviikko 18 päivä oli elämäni ehkäpä raskain päivä.
Minun pitkä-aikainen elämän kumppanini, uskollisin ja rakkain olento nukkuin rauhassa pois.
Aamu oli todella kaunis. Pidin aamun mahdollisimman normaalina, jotta poika ei alkanut ihmettelemään, että mitä nyt tapahtuu.
Lähtö oli rauhallinen ja kaunis. Minä olin pojan vieressä koko ajan loppuun asti. Toivon, että minun läsnä oloni sai sen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Että ei tarvise lähteä yksin matkaan.
Minä kuvittelin aina, että en pystyisi olemaan edes paikalla silloin, mutta viimein totesin, että haluan olla. Haluan kuitenkin olla vierellä varmistamassa, että kaikki on koko ajan hyvin.
Pitkään jatkuneet jalkaongelmat vain lisääntyivät ja viimeinen pisara oli se, että Poika ei mennainnut enää nousta karsinasta aamulla ylös. Niiden aamujen jälkeen Poika oli täysin omissa maailmoissaan. Sydäntä raastavaa sekin oli katsoa.
Päätös soittaa eläinlääkärille oli kuitenkin vaikea eikä puhelu ollut helppo.
Viimeisenä aamunakin pohdin vielä, että pitäisikö sittenkin sanoa, että ei. Vielä ei ole tämän hevosen aika. Mutta uskon, että päätös oli kuitenkin oikea.
Olisinko minä voinut vielä katsella, toivoa ja rukoilla, että tänään on toivottavasti hyvä päivä?
Kuinka kauan minä olisin sitä voinut tehdä?
Oliko päätös hevosen kannalta paras? Minulla on hyvin ristiriitainen oli vieläkin tämän kysymyksen kohdalla. Järki huutaa kyllä, kun sydän huutaa ei.
Ehkä minä vain yritän perustella päätöstäni itselleni.
Eikä kysymys ole siitä, ettenkö minä olisi voinut pitää Monto'sta enää. Kyllähän minä totta kai olisin voinut ja olisin halunnut. En olisi voinut sitä kouluun mukaan ottaa, mutta kyllä Päivi sen olisi tallissa pitänyt ja Jenni olisi ihan varmasti hoidellut sen mielellään. Minä olisin nähnyt pojan aina viikonloppuisin ja lomalla.
Kyllä minä tätäkin vaihtoehtoa pohdin.
Mutta miten sen elämä olisi edennyt? Kuinka kipeämmäksi se olisi tullut päivä päivältä?
Vai olisiko sitten tullut taas monia hyviä päivä ja sitten taas tullut paljon huonoja?
Kysymyksiä, joihin en saa vastausta mutta uskon, että huonommaksi olisi sen elämä mennyt koko ajan. Lääkkeet kun eivät enää tehonneet, kipuilua pystyi ainoastaa lievittämään.
Minun suruuni ei valitettavasti ole lääkettä. Jos joku keksisi lääkkeen menetyksen tunteeseen, itseinhoon ja sydänsuruun, minä ostaisin samantien monta purkkia sellaista lääkettä.
Minä en enää keksinyt muuta lääkettä hevoselleni.
Jos joku olisi pystynyt parantamaan minun 14 vuoden aikaisen elämän kumppanini, totta kai minä olisin tarttunut tilaisuuteen.
Muutaman viime päivät ovat olleet hyvin raskaita, mutta toivottavasti aika tekee tehtävänsä.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan. Minä olen yrittänyt muistella hauskoja ja hyviä aikoja, hassuja tapauksia.
Niko on ollut minulle paras tuki ja tarjonnut olkapään ja lämpimän sylin, kun kyyneleet ovat tulvineet. Ehkä nekin ehtyyvät joskus kokonaan.
Kiitokset olen toivottavasti lausunut jo monelle monesti, sillä teistä kaikista on ollut minulle ja pojalle monesti suuri apu.
Annetaan ajan kulua, kyllä aurinko taas vielä paistaa...