Yöllisiä tarinoita

Minua on jo pitkään pohdituttanut hyvinkin monet asiat. Aikaa vaan ei ole ollut kirjoitella. Elämä kun on viime aikoina ollut hyvinkin kiireistä. Nyt tuli vaan tunne, että nyt on pakko päästä hieman pohtimaan elämää.

Taannoin keskustelin erään ihmisen kanssa menneistä. Joidenkin asioiden kohdalla tuli hänelle kyyneleet silmiin. Jotenkin olen hyvin kateellinen hänelle. En edes muista, milloin olen itkenyt viimeksi kunnolla. Tai muistan, mutta siitä on aikaa jo aika paljon. Muutaman kerran toki olen onnistunut tarpeeksi väsyneenä saamaan kyyneleet silmiin, kun on hieman "ärsytetty" mutta kuitenkin. Olisi hyvinkin vapauttavaa, jos osaisin itkeä vielä. Tosin, pidänpähän lupaukseni; "ei kyyneltäkään. Ei kyyneltäkään". Kummankin lupaukseni olen pitänyt tähän asti ja aion pitääkin ne. Olen siinä suhteessa ollut aika ylpeä itsestäni. Kerran ainoastaan olen unohtanut, kuinka käyttäytyä. Voisin toki perustella sitä monellakin seikalla mutta ne eivät ole mitenkään hyväksyttäviä perusteluita.
Tämän samaisen ihmisen kuullen möläytin tänään lauseen, jonka olen monesti jo sanonut aikaisemmin. Hieman jäin pohtimaan, että olisiko minun pitänyt kuitenkin perustella sitä lausetta paremmin? Toisaalta taas, on aivan sama, miten hän sen tulkitsee. On outo huomata, kuinka on muuttunut tavallaan välinpitämättömäksi kaikkia muita asioita kohtaan, kuin niitä jotka vaikuttavat välittömästi omaan elämään. Tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia. Toisaalta taas, kun on useiden vuosien ajan omistanut elämänsä toiselle ihmiselle ja unohtanut melkein kokonaan itsensä, niin ehkä sen, että on oman elämänsä päätähti, on vain unohtanut. Heh, hyvä lause, voisin onnitella tuosta itseäni. Mutta kuinka muutenkaan sen voisin ilmaista?
Jospa pohdin tässä asiaa sen verran, että monesti lauseet on vain vertauskuvia, eivät kirjaimellisia. On vain kuuliasta kiinni, että kuinka sen lauseen sitten haluaa ymmärtää ja tulkita. Kaikkea ei toki voi kirjaimellisesti tulkita.

Näissä samoissa yhteyksissä taas tuli mieleen aihe valkoiset valheet. Asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin. Huomasin taas vain, että ne ovat asia, jonka ympärillä todellakin melkein kaikki sosiaalinen elämä pyörii: mikä on fiksua kertoa toiselle, mikä ei. Onko kuitenkin parempi kertoa hieman muunneltu totuus, jos tietää, ettei se kuitenkaan ketään satuta tai asiaa sen enempää muuta mutta tietää, että saa toiselle paremman mielen? Niin. Kuten sanottu, asiaa olen pohtinut aikaisemminkin. Kuten myös sitä, että mikä on kenenkin "oikea totuus".

Tässä taannoin pohdin, että nyt olisi keksittävä uusi värssy: "jonain päivänä kadotan vielä ihtenikin"-tilalle. Sen kun on jo tehnyt, niin mitä nyt voin todeta?

Jouduin tässä myös toteamaan, että elämä ei ole yllätyksellinen. Joudun vihdoinkin taipumaan Narrin käsitykseen maailmasta: historia toistaa itseään kerta toisensa jälkeen, kaikki pyörii suurta ympyrää, kunnes tulee joku, joka katkaisee sen ympyrän ja vie historian paremmille tai huonommille urille. Pitkään olin vastahankaan tätä ajatusmallia mutta jouduin huomaamaan, että Narri on aivan oikeassa. Kuka on aikamme Valkoinen Profeetta vai onko hän on epäonnistunut? Jokseenkin kuitenkin asia tulee nähtäväksi myöhemmin.
Minusta on jotenkin omituista, kun olen yrittänyt kahtoa tulevaisuuteen. Tavalla, jos toisellakin, on tulevaisuus vain suuri musta jatkumo. Ennen osasi hieman raottaa tulevaisuuden verhoa, tiesin sydämessäni, tai vaistolla, että mitä on tulossa, mutta nyt. Ehkäpä tämä on taas vain vaihe, askel eteen päin. Toisaalta taas, monet asiat menneisyydestä hieman aiheuttaa edelleen pään vaivaa. Suurin kysymys: "miksi ... ?" jää kaikki kuitenkin auki ja vaille vastausta.
Tulevaisuus ehkä vain tulee, ilman suurempia yllätyksiä. Kuten sanottu, kaikki menee ympyrää.

Väsynyttä tekstiä, ajatusten virtaa taasen kerran. Kunhan kirjoittelen jäsentelemättä kaiken, mikä päässä pyörii suurina kysymysmerkkeinä. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut taas niin paljon asioita, jotka aiheuttavat hieman pohdintoja. Ei ressiä tai vastaavaa, vaan pohdintaa.

Mutta nyt menee silmät kiinni. Yritän jatkaa taa seuraavan kerran tästä. Tai edes hieman jäsennellä tätä...

Psykedeliaa

Kun huomaa, että elämä alkaa muuttumaan ja vanhan alkaa pikku hiljaa unohtamaan, alkaa väkisinkin pelottamaan. Miten voisi tutusta ja turvallisesta päästää irti, miten se voisi olla mitenkään edes soveliasta? Muutos on monesti pelottavampi kun sen alkaa sisäistämään kuin silloin kun se tapahtuu. Kuukausien päästä, kun huomaa että on hellittänyt edes hieman, tulee väkisinkin mieleen, että onko oikein unohtaa vieläkään.
Julmempaa on repiä silloin tällöin rupia haavojen päältä, jotka ovat edes jollain tavalla sulkeutuneet. Menneisyys on kuitenkin jollain tavalla joskus kohdattava, että pystyy siirtymään eteen päin. Se tie vaan on hyvin kivikkoinen ja mutkainen. Mutkia on kuitenkin hankala alkaa suoristamaan.
Joskus haluaa kuitenkin vaalia hetkiä, jotka olivat joskus tärkeitä. Asioita, jotka ovat vieläkin tärkeitä. Joitain, jotka haluaa pitää vain itsellään.
Välinpitämättömyys tulee väkisinkin hellittämisen jälkeen, tunne, ettei oikeastaan enää tunne mitään. Onko se vain suoja sisintä vastaan vai salaliitto unohtamisen tiellä?
Tunne, että on hyvin huono ihminen seuraa väkisinkin näiden asioiden tajuamista. Jollain tavalla viallinen, jollain tavalla vääristynyt, kun päästää irti.
Mikään ei kuitenkaan unohdu virallisesti, asiat vain painuvat unohduksen virtaan, jonka lainevalla pinnalla ne joskus kuitenkin yltyvät vaahtopäiksi.
Asiat, jotka ovat tapahtuneet, eivät koskaan tule tapahtumattomiksi. Miten siis voi jatkaa eteen päin vaikka päivät kuitenkin seuraavat toisiaan? Aurinko nousee kuitenkin joka aamu laskeakseen taas illalla.
On asia eriksee virallisesti yrittämällä yrittää unohtaa kuin pikku hiljaa asiat painuvat sammaleen alle. Yleensä yrittämällä yrittäminen ei onnistu. Mutta entä sitten, jos sisällää hiljaa kapinoi kaikkea muutosta vastaan pitäen kiinni asioista, joista tuntuu olevan hyvä pitää kiinni?

Pelkään vain nyt, että kun tälle tielle on lähtenyt, niin tuleeko se risteys jossain vaiheessa vastaan, josta kääntyy tie hyvin moneen suuntaan. Mihin siitä sitten osaa kääntyä, mikä on oikea tie. Silti pieni hiljainen ääni sisällä kuiskii, ettei sitä risteystä tule, kunhan vain toivon sitä. Todellisuudessa tiedän, että tämä tie on suora loppuun asti. Miksi sitten kuitenkin pelon siemen itää sisällä? Aika näyttää ainoastaan. Joskus vain vihaan sitä, että aika mataa silloin, kun se saisi kiiruhtaa. Tiedän, että joudun elämään jokaisen päivän kerrallaan, yksitellen. Vuodet eivät kuitenkaan vieri niin kuin niiden haluaisi vierivän.

Ainoastaan, toistaiseksi elämä on vain tää hetki. En jaksa kuitenkaan vielä murehtia, että mitä syksyllä tapahtuu tai talvella. Millaista elämä on silloin. Huomisen tiedän ja olen siitä tyytyväinen. Taas kerran, aika näyttää.

Pakollinen lisäys, joka on ihan pakko kirjoittaa. Voi sille mitään, että se hihityttää toisaalta. Mutta vakaasti olen sitä mieltä, että jos on jotain halunnut, sen on saanut, niin silloin ei pidä valittaa mistään. Pitää pohtia ennen kuin tekee, että onko se hyvä liike vai ei. Mutta jos tajuaa tehneensä virheen, niin sen voi kokeilla korjata. Kunhan vaan ottaa tarpeeksi suuren ruuvimeisselin. Hah. Pakko oli.

Sielunkumppanuudesta

Darrassa on aina liikaa aikaa ajatella. Totesin tämän asian jo viikko sitten ja totean sen uudestaan. Pitäisi kuulemma huolestua, jos ottaa kuninkaan käymään kylässä useamminkin mutta sen aika taitaa tulla vasta paljon myöhemmin.

Pohdin viikko sitten jo sielunkumppanuutta. Onko mahdollista, että yksi sielu olisi jaettu kahtia ja ne puolikkaat vetät toisiaan puoleensa aina? Jos tuntee toisen paremmin kuin itsensä, niin onko se sielunkumppanuutta vai vaaditaanko siihen paljon enemmän vai vähemmän? Onko sielunkumppani sellainen, joka seisoo aina rinnalla tapahtui mitä tahansa vai voiko toinen kuitenkin lähteä omille tutkimusmatkoilleen joksikin aikaa palatakseen toisen puolikkaansa luo?

Kun kaksi ihmistä tuntee olonsa kotoisaksi toisen luona, onko se sielunkumppanuutta vai vain hyvää ystävyyttä? Missä sitten menee se näkymätön raja sielunkumppanuuden, kumppanuuden ja ystävyyden erottamisessa? Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia, parhaat korvaamattomia. Rakkaus on ikuinen, mutta onko sielunkumppanuudessa kyse rakkaudesta vai yhteenkuuluvuudesta? Toisten ihmisten kanssa on ystäviä läpi elämän, toisten elämässä vain käväisee ja lähtee jatkamaan matkaa eteen päin. Toisia kaipaa enemmän heidän lähdettyä kuin toisia.

Joskus tunsin oloni hyvin kotoisaksi yhden ihmisen lähettyvillä ja tunsin, että tässä on toinen puoli minusta. Vai kultasiko aika sitten muistot? Jotkut uskovat, että sielunkumppanit etsiytyvät jokaisessa elämässä toistensa läheisyyteen, jotta löytävät toisensa aina uudelleen ja uudelleen. Uskon sielunvaellukseen enemmän kuin taivaaseen tai helvettiin. Kiertääkö siis aina kaksi sielua yhdessä aina uudelleen ja uudelleen? Pystyykö sielun toinen puoli kuitenkin eroamaan yhden elämän aikana toisesta ja alkaa kertämään yksin? Mitä tälläiselle sielulle tapahtuu sitten? Kiertääkö tälläinen sielu aikansa löytämättä enää kumppania elämästä toiseen, ennen kuin kuolee kokonaan vai voiko vanha sielu löytää nuoremman sielun uudeksi kumppaniksi ja jatkaa yhdessä kiertoa?

Jos näin on, niin miten toisen puolikkaansa tunnistaa vai tietääkö asian vain alitajuisesti? Laulun mukaan pitää laittaa neilikka rintaan, mutta jos jokaisella on neilikka rinnassa, niin miten sitten voi erottaa sen yhden kaikkien joukosta? Pitääkö vain kokeilla kerta toisensa jälkeen kepillä jäätä?

Viime yönä pitkästä aikaa keskustelin toisen ihmisen kanssa suhteellisen vapautuneesti. Jokseenkin pieni ääni sisällä sanoi uudelleen ja uudelleen; tämä ei ole oikein. Onko se vain menneisyyden syytä vai siitä, että sielu sanoo: tämä ei ole minua varten?

Jossittelusta

Jos olisin tehnyt toisin. Jos olisi asiat menneet toisin.
Jossittelu on hauskaa joskus, asia mitä jokainen joskus harrastaa. Toisinaan siitä tulee asia, jota tekee päivittäin.
Jokainen valinta, mitä teemme vaikuttaa jokaiseen tulevaan päiväämme.
Kun aiempaa elämäänsä alkaa pohtimaan ja joka kerta kun sanoo sanan jos, se avaa monia risteyksiä, monia uusia teitä, mitä olisi voinut kulkea. Jokainen tie olisi johtanut erilaiseen loppu tulokseen, erilaiseen nykyhetkeen. Tai loppujen lopuksi, jokainen tie olisi johtanut samaan loppu tulokseen, eri ajassa vain. Koskaan ei voi tietää, miten olisi voinut käydä, muuten kuin omissa ajatuksissaan. Jokaisesta jos-sanasta voi loihtia mieleensä erilaisen elämän, toisenlaisen kuin mikä se on tällä hetkellä. Jossittelulla tosin ei saa mitään tehtyä tekemättömäksi, voi vain pohtia, että jos nyt teen näin tai näin, niin miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Tulevaisuuteen katsoessa, voi aina sanoa jos. Silloin avaa itselleen monia uusia mahdollisuuksia, erilaisia tulevaisuuksia. Millainen sitten onkin jokainen tuleva huomen, se onkin sitten eri asia.

Ajatusten virtaa

Isäni sai minut pohtimaan vanhaa lausetta: teit isäis astumaan. On omituista, kuinka jokainen lapsi vannoo, että ei koskaan tee niin kuin vanhempansa ja kuitenkin jokaisesta näkee enemmin tai myöhemmin, että millaisia vanhemmat ovat. Vanha sanonta: näytä minulle isäsi, kerron millainen on poikasi, pitää valitettavasti paikkansa.
Olen aina vannonut, että en koskaan tule käyttäytymään kuin äitini. Isäni tuhahti, että minussa on paljon äitini luonnetta. Jouduin pohtimaan tätä asiaa hetken ja valittavasti huomasin sen todeksi.
Kuinka siis voi olla käyttäytymättä kuin vanhempansa? Yksilönä ja ihmisenä, onko se vain oma valinta vai asia, jota joutuu koko ajan pohtimaan, ettei tee samalla tavalla kuin vanhempansa.
Huomasin, että omaan äitini ajatuksen: sitä rankaiset, mitä rakastat. Luulo siitä, että tosirakkaus kestää mitä tahansa. On kuitenkin julmaa huomata, ettei asia niin ole ja taas on yksi asia lisää, mitä voin lisätä itsesyytösteni listalle. Asian tunnustaminen on vielä vaikeampaa.
Johan Eput aikanaan totesi tämä saman asian "tuhansien murheellisten laulujen maassa". En ole koskaan pahemmin analysoinut ko. lyriikoita tarkemmin mutta huomasin siihen olevan aihetta.

Viime yönä kävin muutenkin elämääni läpi ja huomasin paljon sellaisia asioita, joita tekee aina kun jotain vastoin käymisiä tulee. Nyt tosin en ole sortunut kirjoittamaan ja purkamaan syvimpiä tuntojani paperille. Ehkä siinä kuitenkin on se, että tiedän ettei siitä ole vastaavaa hyötyä. Tai ainakin niin uskon. Elämä ainoastaan tässä hetkessä on pidemmän päälle rasittavaa sekin. Mitä sitä sitten pitäsi tehdä? Elämä näin ei kuitenkaan ole hauskaa...

Eilen tajusin vasta, että kuinka vähän aikaa on mennyt ja kuinka paljon on tapahtunut. Aika on ihmeellinen asia, jos sitä alkaa pohtimaan. Tätä asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin.
Kuten olen myös pohtinut sitä, että milloin on suremisen aika ja milloin se on hyvä lopettaa. Luulisi tässä vaiheessa kivun jo helpottuneen, mutta ottaen ajan kulun huomioon, en enää ihmettelekään, että miksi vieläkin tuntuu pahalta. Olo on toki turvallisempi nyt kuin pitkään aikaa mutta kipua ilmeisesti voi juosta karkuun vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi...

Kävin viime yönä läpi taas kaikki itsesyytökseni. Jotenkin itsesääli ja itsensä syyttäminen on narsistista mutta kuinka muutenkaan voisi itseään haukkua, kun ei ole ketään muutakaan, joka haukkuisi... Mutta juu, kuten sanottu. Ajatusten virtaa...

Muistelua

Yritin selittää tämän kuvan yhteyttä tekstiin monella eri tavalla, mutta puhukoon kuva puolestaan. Ajattelin lisätä tähän runon, mutta kaikki ne tuntuivat vääriltä. Puhukoon kuva puolestaan.





Muuton alkaessa olemaan hyvin lähellä, valtaa kuitenkin pieni haikeus kaikesta huolimatta. Tänään viimeisiä kamoja pakatessa kävin läpi aika monta muistoa ja tunnetta. Tämän asunnon keittiössä kerran tuijotin raskaustestiä pohtien, että mitenkäs nyt. Kahdesti olen joutunut keräämään tämän asunnon lattialta itseni ja nostamaan taas jaloilleni.


Tässä asunnossa olin onnellinen, kun söpö poika nukkui taas minun sängyssäni. Tästä asunnosta lähdin kerran hakemaan sitä töistä, kun taivaalta tuli melkein nyrkin kokoisia rakeita.
Muuttaessani tähän asuntoon, tästä tuli minulle oma turvapaikka ja pesä pahaa maailmaa kohtaan. Avasin yhdelle ihmiselle sen ovet ja olin onnellinen muutamia vuosia. Muutamista riidoista huolimatta arki oli ihanan tavallista, suurin ongelma oli, että mitä sitä tänään söisi.
Tänne oli aina ihana tulla, kun tiesi, että siellä odottaa joku, jonka kainaloon haluaa päästä ja tehdä sinne illalla pesä.
Paljon hyviä kuin myös pahoja muistoja jää tänne. Olisinko oppinut elämään täällä ilman häntä? Tuskin. En jäänyt edes ottamaan asiasta selvää.
Nämä seinät ovat nähneet monia nauruja, vielä enemmän kyyneliä. Nämä seinät ovat kuulleet kaikki kauniit sanat, kaikki viimeiset sanat.
Kuinka pitkään muistot seuraavat, kuinka pitkään mennyt on aina mielessä?

Milloin on oikea aika lopettaa sureminen? Milloin on oikea aika päästää irti? Milloin on oikea aika aloittaa alusta, lopettaa vanhan vaaliminen?

Nyt kun olen muuttoa jo pitkään odottanut innolla, tietäen että siitä alkaa kaikki uusi, haluisin kuitenkin takertua vielä hetkeksi vanhaan. Vaikka yöt ovatkin pyörimistä, odottamista, joko ovi käy, pohtimista, että mitä kello on, miksi mies ei ole tullut jo kotiin? Vaistomaisesti kotiin tullessa kahtoo ylös ja tarkistaa, että onko valot talossa, ollaanko siellä kotona.

Vielä tämän illan ajan kaikki muistot ovat läsnä. Vielä tänään kaipaan. Huomisesta en tiedä.

Seksistä

Maailma on muuttunut paljon viimeisen 15 vuoden aikana. Muistelin tänään viimeksi, kuinka erilaiset seurustelutava olivat silloin kun olin 15 tai alle. Nykyyhteiskunta perustuu seksille ja miten sillä saadaan markkinoitua tavaraa enemmän.
Telkkarin kun avaa, niin silmille tulee mm. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset, L-koodi... Kaikki nämä sarjat perustuvat hyvin pitkälle roolihahmojen seksielämään tai sen puutteeseen. Onko romantiikka kokonaan kuollut vai onko siitä tullut teinityttöjen unelma ainoastaan?
Bussien kyljissä on puolialastomia naisia, mainostorneissa puolialastomia miehiä. Onko enää mitään aihetta, mitä ei voisi markkinoida seksillä?

Ennen jos joku kehtasi kysyä, että mennäänkö meille vai teille kapakkaillan päätteeksi, oli kysymys lähinnä törkeä ja tökerö. Sille naureskeltiin kaveripiirissä vielä pitkään. Nykyään, jos ei saa tätä kysymystä, on epäonnistunut, ruma, epähaluttava... Määrääkö siis seksi sen, millainen olet todella ihmisenä?

Suhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Ollaan yhdessä kuukausi, kaksi. Joskus vuosi, pari. Viimeistään kun täyttää kolme- tai viisikymmentä, niin on laitettava puoliso vaihtoon ja vaihdettava parempaan, uudempaan malliin. Parisuhteen hakeminen on kuin autokaupassa kävisi. Haluan nuoren, hyväkuntoisen ja esittelykelpoisen kumppanin itselleni. Mielellään ei ole montaakaan omistajaa takana, hyvin huollettu.
Kuinka kaupallista voidaankaan tehdä parisuhteesta ja ihmisistä?
Vai onko kaikki vain nykyyhteiskunnan luomaa illuusiota?

Jokainen meistä varmasti haluaa kuitenkin vakautta elämälleen ja kumppanin, jonka vierestä aamulla herätä. Tapella aamulehdestä ja siitä, että miksi sukat ovat taas lattialla. Kuitenkin jokaisessa parisuhteessa on kuitenkin ne samat perusongelmat, jotka ei kuitenkaan vaihtamalla parane. Aikataulut, toisen tavat ja niin edelleen. Onko siis satunnaisista seksisuhteista tullut parisuhteen paras osa, josta on poistettu kaikki ikävimmät osuudet? Fuckbuddy on korvannut aviomiehen/vaimon. Hyvää seksiä on tunnetusti hyvin helppo saada. Millaisen ihmisen pitää olla, että jaksaa henkisesti vuodesta toiseen jakaa elämänsä vain fuckbuddyn kanssa?

Syrjähypyistä ja puhtaista seksisuhteista on tullut eniten lehtiä myyvä aihe. Milloin on Aitolehteä, Ileä, Vanhasta... Seksin loputtua olemasta tabu aihe, ihmisiä jaksaa kiinnostaa, miten muut harrastavat seksiä ja kuinka piristää omaa suhdettaan. Kuinka suurta osaa seksin on siis parisuhteessa näyteltävä? Suurta osaa vai vain yksi normaali osa normaalia suhdetta?

Jotkut asiat kuitekin pysyvät samana, vaikka kuinka Sinkkuelämä toisella tavalla yrittää sanoa: naiset ovat huoria, jos on monta miestä ollut sängyssä, miehet miesten miehiä. Normaalilla ihmisellä on jonkun tutkimuksen mukaan noin 10 seksisuhdetta elämänsä aikana. Herää vain kysymys, milloin tämä tutkimus olikaan tehty? Ei tarvisitse kovinkaan ihmeellistä gallupkyselyä tehdä kadulla, kun tämän voi todistaa jo vanhentuneeksi tutkimukseksi.
Mikä on siis normaali määrä nykyaikana?

Seksi on aina seksiä, jos siihen ei sekoita rakkautta. Ruumiin tarpeiden tyydyttämistä, mutta miten sitten voi tyydyttää rakkauden tarpeen pelkissä seksisuhteissa?
Seksi on kuitenkin aina huonoimmillaankin parempaa rakastamansa ihmisen kanssa kuin hyvä seksi ihmisen, josta ei voisi vähempää kiinnostua muuten.

Nämä tulivat vaan mieleen tänään bussia odotellessani ja kahtellessani jonkun vaateliikkeen mainosta. Aihe ei kuitenkaan ole ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiksi voisi ajatella.

Mielenkiintoisin keskustelu aiheesta käytiin eräällä kanavalla muinoin. Pää-pohdinnan aihe oli, että tuleeko takaisin neitsyeksi, jos on tarpeeksi pitkään harrastamatta seksiä? Kerron hamassa tulevaisuudessa tutkimustuloksen. Puoli vuotta on kohta täynnä. :)