Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 20.10.2006

Kuten sanottu, aika on hyvin katoavaista. Muutama päivä tässä meni, ennen kuin pysyin istumaan ja kirjoittelemaan.
Keskiviikko 18 päivä oli elämäni ehkäpä raskain päivä.
Minun pitkä-aikainen elämän kumppanini, uskollisin ja rakkain olento nukkuin rauhassa pois.
Aamu oli todella kaunis. Pidin aamun mahdollisimman normaalina, jotta poika ei alkanut ihmettelemään, että mitä nyt tapahtuu.
Lähtö oli rauhallinen ja kaunis. Minä olin pojan vieressä koko ajan loppuun asti. Toivon, että minun läsnä oloni sai sen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Että ei tarvise lähteä yksin matkaan.
Minä kuvittelin aina, että en pystyisi olemaan edes paikalla silloin, mutta viimein totesin, että haluan olla. Haluan kuitenkin olla vierellä varmistamassa, että kaikki on koko ajan hyvin.
Pitkään jatkuneet jalkaongelmat vain lisääntyivät ja viimeinen pisara oli se, että Poika ei mennainnut enää nousta karsinasta aamulla ylös. Niiden aamujen jälkeen Poika oli täysin omissa maailmoissaan. Sydäntä raastavaa sekin oli katsoa.
Päätös soittaa eläinlääkärille oli kuitenkin vaikea eikä puhelu ollut helppo.
Viimeisenä aamunakin pohdin vielä, että pitäisikö sittenkin sanoa, että ei. Vielä ei ole tämän hevosen aika. Mutta uskon, että päätös oli kuitenkin oikea.
Olisinko minä voinut vielä katsella, toivoa ja rukoilla, että tänään on toivottavasti hyvä päivä?
Kuinka kauan minä olisin sitä voinut tehdä?
Oliko päätös hevosen kannalta paras? Minulla on hyvin ristiriitainen oli vieläkin tämän kysymyksen kohdalla. Järki huutaa kyllä, kun sydän huutaa ei.
Ehkä minä vain yritän perustella päätöstäni itselleni.
Eikä kysymys ole siitä, ettenkö minä olisi voinut pitää Monto'sta enää. Kyllähän minä totta kai olisin voinut ja olisin halunnut. En olisi voinut sitä kouluun mukaan ottaa, mutta kyllä Päivi sen olisi tallissa pitänyt ja Jenni olisi ihan varmasti hoidellut sen mielellään. Minä olisin nähnyt pojan aina viikonloppuisin ja lomalla.
Kyllä minä tätäkin vaihtoehtoa pohdin.
Mutta miten sen elämä olisi edennyt? Kuinka kipeämmäksi se olisi tullut päivä päivältä?
Vai olisiko sitten tullut taas monia hyviä päivä ja sitten taas tullut paljon huonoja?
Kysymyksiä, joihin en saa vastausta mutta uskon, että huonommaksi olisi sen elämä mennyt koko ajan. Lääkkeet kun eivät enää tehonneet, kipuilua pystyi ainoastaa lievittämään.
Minun suruuni ei valitettavasti ole lääkettä. Jos joku keksisi lääkkeen menetyksen tunteeseen, itseinhoon ja sydänsuruun, minä ostaisin samantien monta purkkia sellaista lääkettä.
Minä en enää keksinyt muuta lääkettä hevoselleni.
Jos joku olisi pystynyt parantamaan minun 14 vuoden aikaisen elämän kumppanini, totta kai minä olisin tarttunut tilaisuuteen.
Muutaman viime päivät ovat olleet hyvin raskaita, mutta toivottavasti aika tekee tehtävänsä.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan. Minä olen yrittänyt muistella hauskoja ja hyviä aikoja, hassuja tapauksia.
Niko on ollut minulle paras tuki ja tarjonnut olkapään ja lämpimän sylin, kun kyyneleet ovat tulvineet. Ehkä nekin ehtyyvät joskus kokonaan.
Kiitokset olen toivottavasti lausunut jo monelle monesti, sillä teistä kaikista on ollut minulle ja pojalle monesti suuri apu.
Annetaan ajan kulua, kyllä aurinko taas vielä paistaa...

Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta?

"Mä olen pahoillani kaikesta
Mua turha pahalla on muistella
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella
Mutta mitään älä tunnusta
Älä kerro edes vauvasta
Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä
Mitä koettu on yhdessä"

Jotenkin tuolla on hyvä aloittaa tällä kertaa. Jotenkin viime aikoina olen niin monta kertaa palannut vanhoihin muistoihin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin niitä ei kukaan minulta voi viedä mihinkään.
Ehkäpä kaiken laukaisi maakuntamatkailulla otettu kuva, jota ei välttämättä kenenkään tarvitse edes ymmärtää.

On tosiaan aivan oikein sanottu; kukaan ei kuitenkaan ymmärrä vaikka kuinka selittäisi, että mitä todella koettiin yhdessä. Niin paljon hyvää. Miksi muistella pahoja vaikka ne eivät koskaan mihinkään unohdukaan. Ehken aika kultaa muistot tässäkin asiassa. Muistaa vain, että kuinka hyvin toimivaa aikaa se oli. Kuinka tuntui, että vakka oli kantensa löytänyt. Joku joskus ihmetteli, että voiko onnesta itkeä; helposti voi. Kuinkahan monesti kyynelehdin vain sen takia, että oli niin hyvä olo, että melkein jo sattui.

Tuon yhden kuvan ottamisen jälkeen päätin, että mm. aito ja alkuperäinen vihreä pönttö on vielä kuvattava seuraavan kerran kun käyn etelässä.

Viime aikoina seuranneena jonkin verran muiden elämää; meillä ei koskaan tapeltu tiskivuoroista; tiskit tehtiin yhdessä. Yhdessä sotkettiin, yhdessä siivottiin. Se toimi pitkään monessa muussakin asiassa.
Minä sain pitää keittiön täysin itselläni mutta toki apua sain, jos niin pyysin.
Monet riidat olivat täysin mitättömistä asioista; pikku jutuista.
Kissa on alistunut jo saunassa käydessä minun heittelemiin puroihin. Tosin siinä meni jonkin aikaa, ennen kuin kissa ne hyväksyi. On surullista huomata vasta paljon jälkeen päin, kuinka paljon tuo eläin kiintyi kuitenkin loppujen lopuksi...
Kaipaan joskus suunnattomasti sitä, että nauroin sängyllä tai sohvalla kaksinkerroin ja pelkäsin tippuvani, kuinka minut otettiin kiinni ja todettiin, että et sinä mihinkään siitä tipu.

Kuinka monta kertaa totesin jotain tavaraa etsiessäni, että jonain päivänä vielä kadotan itsenikin. Minut luvattiin silloin etsiä. Noh, se päivä kun sitten koitti...
No se on toinen tarina aivan täydelleen.

Kuinka hauskaa olikaan yhtäkkiä hyökätä varpaiden tai sormien kimppuun ja mennä niiden perässä ympäri sänkyä, koskaan niitä kiinni saamatta.
Muistan, kuinka joskus meinasin kiljua, että elä vaihda viisua, tuo oli just hyvä! Ja muuten viimeksi eilen näin sen kuplan, josta oikeastaan melkein kokonaan juttu lähti.

On jotenkin omituista ajatella, että kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka paljon aikaa on mennyt. Mikä elämä on nyt. Minä toteutin kaikki unelmat yksin. Jää vaan kysymys, että olivatko ne sittenkin vain minun unelmia vai meidän unelmia. Koskaan tähänkään saa vastausta.

Pieniä arkisia juttuja; kissa sai tänään rotan; viimeksi narun päässä se oli lintu. Toisella orava. Joo, se oli söpö KUOLLUT orava :D
Kulta, herää, subaru on pöllitty. Joo, minä lähden viemään sinut töihin.
Oli muuten ikävimpiä herätyksiä top 10ssä.
Kuinka helliä olikaan ne herätykset, kun toinen herätti eikä herätyskello.
Kuinka suloista olikaan nukkua matka mökiltä kotiin pää sylissä aika ikävässä kohmelossa.
Unohtamatta muinaista etelän keikkaa, kun takapenkiltä ja edestä kuuluu melkein yhdestä suusta; joo, sulla on tosi kaunis tuo lauluääni muuten, mut se vaan pilaantuu ulos tullessaan. Kiitti pojat. Niin minäkin teitä.

Muistoja, muistoja ilman alkua, ilman loppua. Niitähän nämä vain ovat. Jostain syystä vaan viime aikoina tulleet aika elävästi mieleen monia pikku juttuja.
Niitä vaan on joskus ikävä niitä hetkiä. Hyvinkin paljon.
Toisen laulun mukaan; mä kaipaa sua toisinaan tässä tyhjässä talossa... Joskus vain hieman enemmän kuin eilen.

Juha Tapio - Mitä silmät ei nää

Monena päivänä jo pohtinut, että pitäis taas istua ihan rauhassa koneen kanssa alas. Hieman olisi tehnyt mieli istua jo ulkona, mutta tuuli on niin kamala, että sinne jäätyy hyvinkin pian.

Raskausviikkoja on nyt 23, sunnuntaina kääntyy sitten 24 viikolle. Karpalon liikkeet tuntee jo ihan selkeesti joka päivä ja tuo lapsi on oppinut nyt rummuttamaan myös suolistoa mahanahan sijaan. Ihan jees, kun tuo vasen kylki alkaa aina välillä olemaan oikeesti kipee siitä rummutuksesta. Silleen valita, oikein hyvä asia on, että lapsi on hyvin eläväinen ja liikkeistä tietää, että kaikki on hyvin ja kunnossa. Massu alkaa olemaan aika näkyvä jo ja hieman tiellä. Tosin toista kertaa en ole polttanut sitä mihinkään, ainakaan vielä. Hieman meinaa olla eittämättä hahmoitusongelmia aina välillä, kun mittasuhteet on käyneet oudoiksi.
Olen tosiaan oppinut sanomaan jo, että lapsi. Ei enää pentu tai varsa. Kuten meinasin ensimmäisessä ultrassa tokaista, että siis terve varsa tulossa... Taannoin tallilla näin kuukauden ikäisen muksun ja tuijotin sitä hetken, että oikeesti. Onks mulle tulossa tuollainen? Apua. Mitä sille pitää tehdä???? Pakkohan se on myöntää, että välillä olen oikeesti kauhuissani. Varsan kanssa oikeasti osaisin toimia, mutta ihmisen lapsen... Kuulemma oma lapsi opettaa. Lapsi parka siis. En siis sillä todellakaan juttele, että katuisin päätöstäni. En todellakaan. Eilen hihittelin sohvalla istuessani ja kahtelin masua kuinka nahka väpätti potkujen mukaan.
Rakenneultrassa todettiin, että terve lapsi on tulossa kaikin puolin ainakin tähän mennessä tehtyjen kokeiden myötä ja mitä rakenneultra näytti. Oikein hyvä niin.

Mutta samalla kun raskaus etenee, huomannut myöskin, kuinka mielialat vaihtelee. Laskin itseni tuntemaan jotain tammikuussa yhden yön verran. Tein saman virheen uudelleen muutamaa kuukautta myöhemmin. Huomasin taas vain paukuttavani päätäni seinään, toivovani mahdottomia. Onneksi ne hetket vain jäivät hetkiksi. Onneksi taas välimatka teki tehtävänsä ja yhteydenpitokin loppui. Kuinka väärin itse tein, kuinka väärin hän teki. Jotkut asiat pitäisi vaan jättää hautaan ja unohtaa ne sinne.

Viime viikonloppuna jouduin sitten taas vastaamaan kysymykseen: onksun ikävä? Väistin kysymyksen. Jäin pohtimaan kysymystä itsekseni ja totesin vastauksena olevan, että kyllä. Varsinkin sen jälkeen, kun laskin itseni tuntemaan jotain hetkellisesti. Kyllä minun on ikävä. Välillä hyvinkin suuri. Varsinkin nyt Karpalon myötä, kaipaan joinain päivinä vielä enemmän. Tosin, kaipaus on muuttanut muotoaan. Se ei enää ole sellaista pohjatonta, ääntöntä huutoa. Se on samanlaista, kuin kauan sitten menetetyn kaipaaminen. Oppinut jo elämää ilman, mutta muistelee lämmöllä.

Monena päivänä käynyt mielessä, että minun tekisi mieleni jatkaa tarinaa siitä, mihin jäin kun aloin kirjoittamaan meidän tarinaa. Kirjoittaa sormien- ja varpaiden metsästyksestä, miksi virnistin kun pohdin hetken, että jos antaisikin Karpalolle nimeksi Marjatta.
Eräs tässä pohti, että voiko itkeä onnesta. Hyvinkin helposti voi. Muista kuinka muutaman kerran itkin koko rakastelun ajan vain sen takia, että minun oli niin järjettömän hyvä olla. Tosin toinen hieman pelästyi, että mitä teki väärin mutta todellakaan mikään ei mennyt silloin pieleen.
Kertoa kaikki, vuodattaa koko seitsemän vuotta ulos. Tokihan aika kultaa muistot. Ajan kuuluukin tehdä niin. Jotenkin vain en osaisi kertoa ensimmäisestä riidasta. Viimeisestä puhumattakaan. Kaikkein uskomattominta tässä hommassa on se, että kaikesta siitä on kulunut vasta puolitoista vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan julmetun pitkältä ajalta, toisaalta taas. Kuinka lyhyt aika se onkaan kaikesta.
Mutta jotenkin vain en enää osaa jatkaa sen tarinan kirjoittamista. Jotenkin se vain tuntuu väärältä, kielletyltä, mitä ei enää saisi tehdä.
Kuitenkin välillä huomaan hyräileväni otsikon sanoja: "Helpompaa tää kaikki olla
vois,jos meitä vielä kaksi täällä ois. Jakamassa kaiken, kokemassa ihmeen, joka laajaan maailmaan pian nousee kehdostaan."

Sonata Arctica - Tallulah

Tästä aiheesta minun on pitänytkin jo pitkään kirjoitella. Taas kun kerta toisensa jälkeen törmäsin samaan asiaan. Tunsin itse taas julmaksi, kun jouduin selittämään jälleen kerran, miksi en tahdo parisuhdetta minkään asteista. Ei sillä, ettenkö tahtoisi tarjota Karpalolle tasapainoisen ja täyteläisen perhe-elämän mutta minun on pakko pohtia, että millä kustannuksilla. Vaikka nyt kaikessa ajattelinkin ensimmäisenä lastani, jonka haluan kasvattaa ennemmin rauhallisuuden ja rakkauden keskellä kuin repivässä ja riitaisessa ympäristössä.

Kerran pohdimme erään ihmisen kanssa, millainen elämä olisi voinut olla, jos vanhemmat olisivatkin olleet erilaisia. Joskus on käynyt ajatus mielessä, millainen elämä minulla olisi ollut, jos vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan ehdoitta. Keskustelu kumppanini pohti, millaista olisi ollut, jos hän olisi ollut toivottu lapsi.
Tämä hyvin kauan aikaa sitten käyty keskustelu nousi taas mieleeni siinä vaiheessa, kun selitin, eitä parisuhteelle. Kuitenkin vaikka Karpaloa todellakaan ei ollut suunniteltu tai kummemmin odotettu, varsinkin kun raskauden mahdollisuus oli täysin olematon, haluan ennemmin kasvattaa lapseni yksin toivottuna ja rakastettuna.

Tänään saunassa pohdin; millainen ihminen koskaan jaksaisi tai kestäisi minun kanssani elämistä yhtään pidempään kuin satunnaisten tapaamisten merkeissä. Kuitenkin vaikka olenkin jo pää-asiallisesti päästänyt menneestä irti, tullut asian kanssa sinuiksi ns. Silti käy mielessä, kuinka paljon vertaisi uutta ja vanhaa. Varsinkaan, jos sydän ei olisi mukana. On hankala selittää omalla historialla ihmiselle, joka ei ole kokenut edes puolia siitä, mitä itse on käynyt läpi, otsikon biisin sanoja. Varsinkaan niin, että tulisi ymmärretyksi oikein.
Mutta ennemmin olen sitten se paljon puhuttu jääkuningatar kuin käymässä uudestaan samaa läpi, minkä on kerran jo kokenut. Lisäksi, tein lupauksen, jonka ole pitänyt. Ja tulen pitämään.

Karpalon tulo elämään... En silti koe rikkovani tuota lupausta. Pitkästä aikaa tunnen elämän olevan rehellisesti vakaata ja pysyvää. Jotain, minkä katoamista tai loppumista ei tarvitse pelätä. Huomisen tietää, että se on kutakuinkin sellainen, kuin millaiseksi sen on suunnitellut.
Juuri tätä olen kaivannut jo pitkään. Kerran pohdin ihmisten omia elämänkertoja, nyt voisin itsekin lopettaa omani: olen onnellinen.

Ja vihaan tämän lisäämistä tämän loppuun siitä samaisesta syystä: vihaan itseni selittelemistä. Mutta. Tiedän, että saan selitellä tämän tekstin Karpalon isälle, joka ei kuitenkaan taas ymmärrä tämän tekstin virallista pointtia. Sitä ideaa mistä tämä kokonaisuudessaan lähti. Sitä mitä ajan tällä tekstillä takaa.

Sinkkuus vs. Parisuhde ja summasummaarum

Viime yö meinasi taas jäädä hieman unettomaksi. Turhan monia asioita jäin pyörittelemään mielessäni.
Kun yksinelämiseen on alkanut tottumaan, huomaa oikeasti, kuinka paljon helpompia monet arkipäiväiset asiat ovat, varsinkin kun kahtelee tuttuja pariskuntia vierestä. Jokapäiväinen keskustelu syömisestä, siivoomisesta, tiskikoneen tyhjentämisestä; yksin ollessaan voi syyttää vain ja ainoastaan ihteään, jos jotain jää tekemättä tai tekee homman vasenta lonkkaa heilauttamalla.
Toisaalta taas tässä kipeänä ollessani; kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos olisi toinen, joka voisi käydä kaupassa, ei tarvitsisi itse sinne raahautua, joku joka toisi lisää juotavaa, peittoa, lämmintä kauratyynyä.
Kummassakin on puolensa, niin yksinelämisessä kuin parisuhteessa.

En voi myöskään väittää, etteikö koskaan tuleva elämänmuutos minua ole hirvittänyt tai etten ole kysellyt itseltäni, että kuinka selviän jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta taas toivotan sen hyvinkin tervetulleena; kuitenkin omalla tavallani alan kaipaamaan taas ääntä tähän taloon, elämää, jotakin, joka rytmittää jokaisen arkisen päivän.

En myöskään voi kiistää, etteikö joskus kävisi vanhat mielessä muistoina, hetkinä, jolloin alkaa hymyilemään huomaamattaan. Asiaan liittyen olenkin pohtinut kahta asiaa. Taannoin eräs jutteli asiasta minulle ja totesi, että sen perusteella, mitä oli kuullut, niin ei näin. Haluaisin vain tietää, mikä sitten olisi ollut silloin se oikein. Minä en nähnyt mitään omituista siinä elämässä; se oli toisenlaista elämää kuin nyt. Sen mitä heidän elämäänsä olen kahtellut vierestä, voisin sanoa samaa: ei nuin. Ei kukaan voi kertoa toiselle, että kuinka jonkun pitäisi elää elämänsä; mikä on oikea tyyli, mikä väärä.
Toinen asia, joka oikeastaan voisi myös summasummaarum tämän tekstin idean: jokin aika sitten olisin antanut puoli valtakuntaa siitä, että olisin saanut tietää, kuka minua puukotti selkään vain siksi, että olisin voinut olla ilkeä naamatusten tälle henkilölle. Nyt taas uudessa valossa, toisessa tilanteessa; tahtoisin päästä kiittämään itse henkilökohtaisesti tätä henkilöä hyvinkin monesta asiasta. Epäilen, että näin tuskin saan niitä kiitoksia hänelle perille mutta aina voin toivoa. Kuitenkin olen löytänyt monesta asiasta uusia ulottuvuuksia kaiken sen jälkeen ja tätä yhtä ihmistä saan kiittää minulle kalleimmasta asiasta, pienestä ihmeestä, jota tuskin muuten olisi äkkiä tullut tapahtumaan. Kiitos siis sinulle tästä.

Atreyu - Right side of the bed

Pakko on myöntää, että kaksi yötä sitten ne muutamat tunnit, mitä tuli nukuttua, nukuin parhaiten yli vuoteen. Aamulla oli väsynyt, kyllä mutta silti omituisen levännyt olo. Pakko on myös myöntää, että olen kaivannut sitä tunnetta hyvin paljon, sitä rauhallisuutta, turvallisuutta. Sitä, että voi oikeasti luottaa eikä tarvitse nukkua koiran unta, pohtien, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olla koko ajan valppaana, vahtimassa selustaansa. Sinänsä hieman yö sotki kyllä ajatuksia vaikka realistisesti ajatellen, ei pitäisi. Tässäkin asiassa on faktat tiedossa.
Huvittaa vaan, että missä vaiheessa minusta on tullut realisti, pessimisti ja kyyninen? Minä, joka olen osannut rakentaa komeita pilvilinnoja torneineen kaikkineen. Jotenkin kaipaan omalla tavallani sitä puolta takaisin. Haaveiluja iltaisin sängyssä, aamulla herätä hymyillen.
Ehkä jonain päivänä taas.

Vaikka muuten olenkin sitten osannut taas sotkea elämäni niin hienoksi umpisolmuksi, tehnyt siitä kunnon oikeaoppisen labyrintin, josta en oikein osaa löytää ulos pääsyä. Ristiriitaisuudet, jotka repivät minua niin moneen eri suuntaan. Jotenkin olen onnistunut saamaan eteeni risteyksiä enemmän kuin pitkään aikaan.

Joskus kaipaan hyvin paljon sitä aikaa, että äiti kertoi aina, mitä missäkin tilanteessa piti tehdä; laita nämä vaatteet päälle, nyt kyllä käyt pyytämässä naapurin tytöltä anteeksi. Kuinka helppoa ja vaivatonta silloin elämä onkaan. Jotenkin kaipaan taas jotain ihmistä, joka voisi sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä ovat oikeat ratkaisut. Valitettavasti vaan joudun jokaisen niitä tekemään aivan itse ja seisomaan niiden takana. Ei sillä, aina olen seisonut ratkaisujeni takana. Olivat ne sitten olleet oikeita tai vääriä. Vastuuni olen teoistani kantanut.

Minulla on ollut aina ollut periaatteena, että vaikka muuten mitä tapahtuisi, niin koskaan en jätä itseäni pulaan. Aina pitää olla taka-ovi, jota voi poistua estraadilta. Vaikka välillä se poistuminen on ollutkin hieman dramatisoitu, mutta yleensä silloinkin ne ovat olleet laskelmoituja ratkaisuja. Jotenkin nyt vain tuntuu siltä, että olen onnistunut saattamaan itseni sellaiseen tilanteeseen, että en vain löydä sitä taka-ovea.

Pohdin tässä erään ihmisen lauselmaa: mitä vikaa on itsetuhoisessa elämässä? Ehkä alkaa aurinko todellakin paistamaan risukasaa, sillä vakavasti pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tämä lusmuilu joka asiassa. Sitä kun on kohta tehnyt jo yli vuoden. Kaipa tämä aika on vain ollut jonkin asteista etsikko aikaa: kuka tämä uusi ihminen on, joka minusta on tullut. Ihminen, joka ei luota, peittää oman epävarmuutensa sillä, että pyrkii poistamaan kaikki liian lähelle tulevat mahdollisimman nopeasti menneisyyteen. Itsesuojelua, kenties. Pelkoa, että taas lätkitään päin naamaa märällä rätillä tuskin koskaan saa enää poistettua. Tai sitä, että pelkää olevansa vaivaksi tai riesa jollekin. Ennemmin pyrkii pysymään omissa oloissaan ja odottaa, että jos joku haluaa palata minulle asiaan ennemmin kuin tunkea nokkaansa vahingossa väärään paikkaan.
Kai tämä on vain elämää.

Heh, tästä tulikin sitten hieman toisenlainen avautuminen kuin mikä oli alkuperäinen ajatus mutta eipä sillä, jotenkin teki hyvää hieman purkaa ajatuksiaan. Vaikkakin hieman ehkä tuli paljastettua asioita enemmän kuin olisi ehkä soveliasta.
Toisaalta: deal with it.

Uuden vuoden alku

Koskaan ennen ei ole tarvinnut kahta kertaa pohtia, että mistä aloitan ja kuinka sanani järjestän. Noh, kerta se on toki ensimmäinenkin.

Eilen oli monta hyvää tuntia aikaa pohtia viime viikon loppupuolta ajan kanssa.
Siitä on yli vuosi aikaa, kun viimeksi olen
* Herännyt ja hymyillyt.
* Olen rehellisesti nukahtanut sylikkäin toisen ihmisen kanssa.
* Joku ihminen on saanut minut nauramaan aidosti ja rehellisesti
* Olen nukahtanut tuntien oloni turvalliseksi
* Monen päivän ajan ei vituttanut 24/7
* Olen tuntenut aitoa ikävää, ei sellaista lohdutonta ja surullista vaan ikävää, kun ei voi olla siellä, missä haluaisi todellakin olla

Jokseenkin tuntui vain omituiselta ja pelottavan hyvältä. Mihin uskon tällä hetkellä asioiden etenevän; tuskin mihinkään. Kuitenkin kiitos taas opiston, kaikki jäi liian auki liian lyhyessä ajassa. Kuinka monesti olen tätä asiaa manatessani kuullut lauseen; onhan sitä aikaa sitten opiston jälkeenkin. Joskus vaan elämä on tässä ja nyt. Enkä voi pyytää ketään odottamaan minua niin pitkään, kuin tätä on vielä jäljellä. Loppusuora toki jo häämöttää mutta silti... Onhan se kuitenkin hauska unelmoidan ja ajatella, kun vaan muistaa, että sellaisiksi ne ajatukset kuitenkin jäävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Mutta silti, olen hyvin kiitollinen tälle ihmiselle niistä muutamastakin päivästä, jotka sain kainalossa olla. Ne muutamat päivät osoittivat sen, että kuitenkaan kaikki tunteet eivät ole kuolleet, tai sitten; olen olen oppinut tuntemaan taas uudestaan. Ilmeisesti se vaan vaati paljon aikaa ja oikean hetken.