Teinivampyyritarinoita

Sinäänsä pohdin, että olikohan minun kuitenkaan kovin fiksua lukea nuita teinivampyyritarinoita. Loppuunsa voin hyvin pitkälle samaistua Bellaan, tiedän todellakin sen tunteen, kun kun tuntuu, että rintaan repeytyy suuri haava.
Minun Edwardini vain ei tehnyt kuin lyhyen takaisin tulemisen, hetken tunsin itseni taas kokonaiseksi, rauhalliseksi ja ehjäksi.
Vaikkakin minun Edwardini ei ehken ole satujen prinssi koskaan ollut ja tiedän, ettei sitä Edwardia enää ole olemassa, johon joskus rakastuin.
Toisin kuin Bella, minä keskityin vaan vihaamaan kaikkia ja kaikkea, joka hiemankin muistutti asiasta välttelyn oheella. Mitä vihaisempaa, sen parempaa.
Taannoin pohdin, että pitäisikö sittenkin taas varata aika hullulle kissanaiselle mutta totesin taas, että siitä ei olisi taaskaan vastaavaa hyötyä. Aivan turhaan kävisin avautumassa ihmisella asioista, joista hän en todellakaan tiedä mitään, joille hän ei voi mitään, joita ei voi koskaan muuttaa mihinkään suuntaan.
Pohdin myöskin, että pohtikohan Edward koskaan oikeesti sitä, että miltä minusta tuntuu hänen palaamisensa ja taas lähtemisensä. Aloittaa kaikki taas alusta, alkaa taas kuromaan haavoja umpeen, jotka olivat vasta juuri ja juuri vereslihalle parantuneet. Tällä kertaa vaan en saanut romahtaa, en antanut sitä mahdollisuutta itselleni mutta tällä kertaa petin vain yhden lupaukseni ja itkin kaikki itkut kahden vuoden ajalta. Se puhdisti suunnattomasti ja antoi toiveen pilkahduksen joskus jostain paremmasta ajasta.
Vaikka mene ja tiedä, onko meille kaikille jossain olemassa oma Edward, joku, jota ilman ei osaa elää kuin puolittaista elämää.
Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka tiedänkin, että mikä on todellisuus, odotan kuitenkin joka päivä edelleen näkeväni hänen tulevan alas portaita.
Ja aivan kuin Bella, kuulen hänen naurunsa aina välillä vieläkin, joskus tunnen lämpimän suudelman niskassani. Tiedän kuitenkin kaiken olevan vain ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.
Mutta tiedän myöskin, että luultavasti menee vielä vuosia, ennen kuin minä olen lopullisesti unohtanut, kunnes voin jostain etsiä oman Parisini, Romeota kun en voi enää saada luokseni.

Toto - Mad about you

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, niin tekee myös ymmärtämys. Vaikka jokseenkin, kyllähän se tiedän, että olisi pitänyt luovuttaa jo aikoja sitten. Vaikka nyt sitten kun tein sen tietoisesti, mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa lävähtää taas tiskirätti päin naamaa. Jotenkin ei enää vaan jaksaisi.
Olisi ehkä jo aikoja sitten pitänyt luovuttaa myöskin yrittää olla ihminen ja tunteva olento äitiyden oheessa. Noh, joten nyt sen tajuan, että on paljon parempi vaan siirtää itsensä syrjään ja vaan keskittyä olemaan äiti.
Jotenkin oon taas vaan niin väsynyt. Ja kuitenkin kysyn miljoonannetta kertaa, että miksi en vaan osaa luovuttaa, miksi en pääse unohduksen suloiseen satamaan, miksi ei vaan osaa päästää irti. Olisi niin ihanaa olla taas kokonainen.
Mutta myöskin se ymmärrys, sen lopullisuuden käsittäminen koskee sieluun hyvin paljon ja tuntuu, että oksettaa ja sydämestä taas sieppaa.
Huoh. Pitäisi ehkä vaan oikeesti erakoitua eikä vaan uhkailla sillä. Sillä taas saisi suojeltua itseäni siltä märältä rätiltä.
Ja oikeesti, luulin jo olevani paljon pidemmällä; olen kuitenkin jo ainakin kolmesti kuunnellut ihan hyvällä mielellä otsikon. Tulipas hauska lause :p
Tää on taas vaan niin tätä.

Kolmas Nainen - Lautalla

Luovutan. Nyt mä luovutan. Tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekään. Lattialla, pölyssä makaan. Me ollaan niin kuin oltaisi ihan unohduttu tähän, pysähdytty paikoilleen. Hei, auta vielä vähän, unohdutaan tähän, jäädään paikoilleen.


On jotenki surullista, että huomaa sydämen luopuvan, siitä minkä tietää jo todeksi. Vaikka kuinka yritän vielä hetken ripustautua, hetken vielä varastaa itselleni, huomaan kuitenkin ettei siitä enää tule mitään. On surullista, että aika parantaa haavat; omalla tavallaan. Enää ei onnistu paeta turvaan edes unien valtakunnassa.
Eikä provosointikaan enää auta.
Jotenkin on surullista luopua kokonaan vaikka sen tietää, niin on tehtävä. Olen aina inhonnut lopullisuutta.
Vaikka silti eilen viimeksi kävi mielessä, että entä jos vaan kohtalot ovatkin kietoutuneet yhteen.

Yhtä paljon tänään kaipasin, Yhtä paljon tänään kuin eilenkin, Yhden löysin yhden kadotin.

Joskus on hankalaa erottaa roolejaan äitinä ja omana persoonana. Joskus tuntuu, että on oma persoona vaan haudattava ja oltava äiti. Tiedän sen, etten voi enää itsenäni kadottaa; sen olen kerran jo tehnyt. Jotenkin vain sopeutuminen vie aikaa ennen kuin osaa taas kaiken yhdistää. On päiviä, jolloin tahtoisi vain jäädä peiton alle; vain murehtia omaa elämäänsä. Tietäen kuitenkin, ettei siitä mitään saisi.
Joskus tekisi mieli huutaa suureen ääneen taas kaikki, mitä kantaa sisällään.

Yksi ainoo katse jota et ymmärrä kuitenkaan, kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä, siitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä. Ja siitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä,kun oon vapaa kaikesta mitä kannan mukana. Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, sitä mihin päässyt oon ilman sinun apua?

Mutta tiedän senkin, ettei siitäkään ole vastaavaa hyötyä. Ei ole järkeä, kun se, kenen ne sanat pitäisi kuulla, ei kuitenkaan kuuntele.

Sinä olet pelkkä kivinen kirja, joka tyhjistä sanoista tunnetaan
valhe kantaa ja kipu tuudittaa. Toimet sanoja todemmin puhuvat.

Toto - The road goes on

Siirtelin täältä mein perhe-elämään liittyvät kirjoitukset tuonne http://niksunelamaa.blogspot.com/ osoitteeseen yhtä kirjoitusta lukuunottamatta. Saan jatkaa tätä sillä ajatuksella, mikä tässä alunperin olikin; siis vaan vuodattaa ajatuksen virta jonnekin, loppuunsa sanomatta mitään ja loppuunsa kertoen kaiken.
Jotenkin tuntu vaan helpommalta erottaa oma, yksityinen elämä perhe-elämästä.
Vaikka välillä taas tuntuu, ettei sitä omaa elämää juurikaan ole mutta silti.

Jotenkin taas vaan on sellainen eniten vituttaa kaikki-olo. Jäi oikeesti omalla tavallaan vaivaamaan viime perjantai. Toisaalta sitä kaikkea kaipaa aika helkkarin paljon mutta toisaalta taas ei. Joskus sitä kaipaisi vaan illalla sen hetken olla toisen lähellä. Tosin on kummallista; tahtoisin oikeesti tietää mitä kaikkea mun otikossa lukee pienellä präntillä, mitä en ite nää. Miksi oikeesti ei yhden ihmisen jälkeen ole toista löytynyt, jonka kanssa voi keskustella melkeinpä kaikesta, jolla ei liiku päässä vaan perse ja tissit.

Ääh, ehkä pitäisi vaan lähteä nukkumaan. Kirjoitan taas rivin ja poistan sen.
Taas toivoisin olevani mies; siinä suhteessa, että osaisi elää vaan oikeasti siinä hetkessä mikä on juuri nyt käsillä, tarvitsi murehtia menneitä, pohtia tulevaisuutta. Asiat olisivat huomattavan paljon yksinkertaisempia, ei tarvitsisi pohtia kaikkea kantilta, jos toiselta, murehtia kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.
Ja loppuunsa, koskaan en tahtonut kuin rakkautta. Tulla rakastetuksi. Noh, aika aikansa kutakin siinäkin asiassa.

Toto - Bottom of your soul

Eilen illalla jäin pohtimaan, että kuinka kummallista loppuunsa minun elämäni nyt on. Kaksi vuotta sitten en koskaan nähnyt tälläistä tulevaisuutta. Aivan kuin Narri; minulla on sellainen olo, että olen poissa ajastani, aivan uudenlaisessa tulevaisuudessa, kuin mitä koskaan olen nähnyt. Sen puoleen, pitkään aikaan en ole enää edes nähnyt unia. Olen nähnyt vain muutaman unen nyt toteutuvan. Huvittavaa nyt tajuta, että on nähnyt näitä hetkiä ja naureskelin nähdessäni, että ei hyvä helvetti, enhän minä koskaan nuin tekisi. Tein sitten kuitenkin.
Jos kaikella on oma tarkoituksensa, niin olen hyvin ihmeissäni, että mikä tarkoitus tällä kaikella on.
Jokseenkin, voin vain spekuloida. Ehkä ensimmäinen opetus oli, että elä luota oikeastaan kehenkään. Sinäänsä siinä hommassa huvittaa eniten se, että minä sanoin vaikka kuinka monta kertaa, että minä en enää ole lojaali kenellekään tai millekään. Noh, sitä sitten enempää lähde spekuloimaan.
Toinen opetus oli, että unelmat unelmana, menneisyys menneisyytenä, sitä ei takaisin voi saada; on päästettävä vain oikeasti irti. Vaikka niin tein jo aikoja sitten. En kai kuitenkaan koskaan voi tarpeeksi montaa kertaa pyytää anteeksi, mitä tunsin, mitä tein. Aikoja sitten ymmärsin sen jo, ettei se muuta mitään. Mutta silti, en kiellä vieläkään sitä mitä tunsin, mitä tunnen edelleen. Toivoin vain, että olin myös merkinnyt edes murto-osan siitä, mitä minulle merkitsi. En osaa olla pahoillani, että tunsin jotain niin vahvasti. Kaikesta huolimatta.
Mutta huomasin myös, että en ollut ainoastaan minä, joka kuolin kohta kaksi vuotta sitten. Myös se ihminen, joka hän oli.
Surullista sinäänsä. Se pieni hetki, jonka vielä sain... Pidän sitä suuressa arvossa. Kaikesta huolimatta.
Kuitenkin vaikka en enää näekään tulevaisuutta, en silti pääse niistä kahdesta unesta eroon; valkoisessa mekossa siltaan hirtetty nainen ja sala-ampuja katolla. Ne ovat oikeasti todella häiritseviä enkä ole vieläkään keksinyt niiden merkitystä.
Epäilen kuitenkin, että niidenkin merkitys vielä selviää jonain päivänä...

Jep, hieman ajatusten virtaa taas tai oikeastaan pitkästä aikaa. Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen vain valuttanut ajatuksia. Ja kuitenkin olen pyöritellyt näitä jo pitkään, jospa ne nyt loppuisivat olemasta päässä.
Vituttaa vaan, että meistä kolmesta; luultavasti minä olen ainoa, jota nämä asiat häiritsevät ja pahasti. No, mun oma henkilökohtainen helvetti... Saan vaivata ihan rauhassa rumaa kuuppaani näillä asioilla vaikka kuinka pitkään.

Viimeisimmästä

Tässä aikani sitä pohtineena, eniten siinä vituttaa se, että kuinka helposti unohdin taas kaiken, kuinka nopeesti sitä oli taas hetken onnellinen.
Ja se, että lupaukset 1/2 mennyt. Tosin pakko myöntää, että teki ihan helkkarin hyvää ja se jotenkin kyllä puhdisti. Mutta koko jupakka auttoi kuitenkin muistamaan, että miksi annoin toisen lupauksen ja siitä aion pitää kiinni.
Sinäänsä pisteet kotiin rehellisyydestä. Kerrankin. Tuon sanan sitten saa ymmärtää just niin kuin tahtoo. Mutta se, että hieman toisenlainen taktikointi, niin juttu olis mennyt läpi. Tosin hyvinkin kieroutunutta siitä olisi tullut mutta loppuunsa en varmaan olisi välittänyt. Niin paljon olisin tahtonut sitä.
Tässä kohtaa auttaa ajatus, että jos oikeasti olisi tahtonut ja ollut ikävä, niin kaikki olisi järjestynyt. Noh, toisaalta hyvä näin.
Kuten sanottu, tein tietoisia valintoja kohta vuosi sitten. Ja nyt ajatellen. En ollenkaan vääriä. Loppuunsa. Hyvä näin. Tiedänpähän nyt totuuden eikä tarvi enää arvuutella. Tai pohtia. Saa taas vaipua sinne muistojen suloiseen arkkuun, josta se hetkeksi löytyi. Niin kuin olen monesti jo todennut; niitä ei kukaan vie minulta.
Mutta myöskin koko juttu auttoi muistamaan, että miksi annoin lupaukseni ja miksi olen sen pitänyt. Vielä vähemmän nyt ymmärrän, että miksi minun pitäisi valehdella itselleni ja jollekin muulle. Vielä varmemmin tiedän nyt, ettei kukaan pysty ottaa paikkaa, korvaamaan. Joten hyvä näin, ennemmin olen uskollinen sydämelleni ja pidän omantuntoni puhtaana.

Siirtoa galleriasta; päivätty alunperin 17.6.2009

Bongasin eräästä päiväkirjasta ajatuksen; jos et saa jotain ihmistä ajatuksistasi, niin ehkä hänen kuulukin olla siellä. Jospa vain antaisinkin hänen olla ajatuksissani; sitten olisi taas kaksi ihmistä, jotka saavat hymyilemään vaikka mikä olisi tilanne.