Pieni kiitos ja muutama sana arvostuksesta

Vietin toissa yön suhteellisen unettomana. Jäin jostain syystä pohtimaan mennyttä vuotta. Monesta asiasta minun silmäni avautuivat vasta nyt ja moni asia tuntuu nyt paljon järkeen käyvemmältä. Meinasin saman yön nimissä tehdä Tekoja. Jätin kuitenkin ne tekemättä, päättäen ajatuksen: nainen, joka olin, olisi tehnyt sen saman tien. Olisi noussut sängystä ja laittanut koneen uudestaan päälle. Nainen, joka olen, ei koskaan noussut sängystä. Huokaisin vain, käänsin kylkeä ja nukahdin vihdoin.
Siitä huolimatta, olen kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, että vihdoin ymmärsin monet asiat viimeisen vuoden ajalta. Vihdoinkin osasin oikeasti asettua toisen asemaan ja pohtia asioita toiselta kantilta.

Monesta viime aikojen muutoksista olen kiitollinen kahdelle ihmiselle. Kumpikin on tehnyt monet asiat täysin tietämättään mutta silti, olen kiitollinen.
Jäin samaisena yönä pohtimaan tämän asian tiimoilta elämän pieniä tärkeitä asioita: Niitä, jotka ovat sinänsä hyvinkin arkisia, mutta niitä osaa kuitenkin arvostaa. Toisille se on vain aamuinen kahvikuppi, hetken hiljaisuus ja lehti, pieni hetki päivästä, joka on omistettu vain itselleen. Toiset taas arvostavat vain uusia, omalla tavallaan ihmeellisiä asioita elämässään: paita, puhelin, housut... Joskus vain vastaantulevan, tuntemattoman ihmisen hymy riittää valaisemaan päivän. Jokainen kuitenkin etsii tietoisesti tai tietämättään jokaisesta päivästä oman valonsa, sen auringon pilkahduksen, joka antaa oman mielekkyyden juuri siihen päivään.

Minä olen oppinut paljonkin arvostamaan näitä kahta ihmistä, vaikka he kumpikin ovat omalla tavallaan arkipäivää ja ovatkin kuin yö ja päivä. Kumpikin on antanut minulle oman tilan ja ajan. Antaneet minun olla vain minä. Yhtään vähempää tai yhtään enempää. Minun ei ole tarvinnut olla koko ajan yrittää olla edes hieman parempi kuin mitä olen. Kumpikaan ei ole vaatinut minulta mitään, olettanut minun olevan täydellinen.
Enemmän arvostan nykyään ihmisissä näitä asioita, kuin kauniita sanoja tai suhteellisen suoraa ehdottelua. Joskus on hyvä olla vain ihan pienistäkin asioista jokaisessa päivässä tyytyväinen.

Unelmista ja muutoksista

Aloitin jo tekstiä jokaisen omasta elämänkerrasta. Miten luultavasti jokainen joskus pohtii, millainen on oma elämä ollut, millainen kirja omasta elämästä tulisi, jos sellaisen kirjoittaisi. Ehdinpä tässä jo pienen kappaleen verran pohtimaan ihmisen mielen koukeroita. Sitä, kuinka jokainen voi huijata itseään valehtelemalla itselleen. Vakuuttamalla itselleen, että miten joku asia on. Kuinka kauan sellaista voi tehdä? Kuinka pitkään voi kailottaa, niin että alkaa oikeasti jo itsekin uskomaan itselleen luomaansa valheeseen.

Ajatukset vain keikahtivat kuitenkin unelmiin, millaisia unelmat ovat ja miten ne muuttuvat.
Lapsena unelmat ovat hyvinkin yksinkertaisia; leluja, mukavempi iso/pikkusisko/veli. Teininä vanhempien poissaolo, samanlaiset vaatteet kuin koulun kauneimmalla/komeimmalla tytöllä/pojalla, saada sen lempiartistin uusin levy. Kun ikää alkaa tulemaan, alkaa haaveilemaan jonkun kanssa rakennettavasta yhteisestä pesästä, perheestä, lapsista. Tavallisia unelmia, tavallisista elämää. Unelmat kuitenkin kantavat meitä päivästä toiseen. Jokaisella on jonkinlaisia unelmia, pieniä haaveita omasta näkökulmasta nähtynä, paremmasta elämästä.

Minulla on aina ollut loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertaiset unelmat ja haaveet. Joskus, kun on saanut palan onnea, palan unelmaa, on siihen takertunut kynsin ja hampain kiinni. Uskonut, ettei se voi koskaan muuttua. Usko pysvyyteen, siihen, että huomennakin asiat ovat samanlaisia, yhtä hyvin.
Kun unelmista tuleekin totta, niistä tulee arkipäiväisiä asioita, joiden ei enää muista olleen joskus suurin toive eikä huomaa edes sen toteutuneen ennen kuin joskus aikojen päästä, kun alkaa pohtimaan asioita taakse päin.

Elämän muuttuessa, joutuu hitaasti sopeutumaan uuteen ja erilaiseen. Vaikka muutos tulisi yössä tai hitaasti päivä päivältä, siihen sopeutuminen kestää oman aikansa kuitenkin. Nyt kun kaiken menneen jälkeen, elämä on alkanut tasaantumaan, on taas alkanut se kuuluisa harmaa arki, huomaa taas olevansa uuden, vaikkakin pienen ja lyhyt aikaisen muutoksen edessä.
Ennen minua ei niinkään muutokset pelottaneet. Monet uudet asiat, tapahtumat olivat vain hauska piristys muuten tavalliseen, tylsään arkeen.
Ehkäpä mennyt on vain opettanut, että jos saa pienen palan onnea, niin siitä on oltava onnellinen. Pysyvyydeksi, elämän tasaisuudeksi sitä kutsua myös voisi.

Muuton jälkeisten hässäköiden jälkeen, olen alkanut olemaan tyytyväinen elämään. Päivääkään en ole katunut, että muutin kerralla elämääni kuitenkin aika paljonkin. Joka päivä vaan on enemmän tullut varmaksi siitä, että tämä oli todellakin oikea ratkaisu enkä olisi sitä voinut tehdä parempaan hetkeen ollenkaan. Ajoitus oli aivan täysin oikea. Toki tässä hetkessä voisin taas alkaa jossittelemaan, mutta jätän jossittelun omaan arvoonsa.

Vaikka tiedän, että tämä uusi, mahdollinen ja vain hetkellinen muutos ei olisi kuin vain hetki, jokaisella solulla kapinoin sitä vastaan. Kuitenkin ne haaveet, joiden takia tämä muutos on tulossa, kuuluvat vanhaan elämään. Siihen, jonka hautasin keväällä. En halusi taas joutua kasvokkain uudestaan kaiken sen kanssa. Onko minusta siihen, nyt jo? Kohtaamaan kaikki vanhan elämän muistot?

Joskus ajattelin; eihän se ole kuin hetki elämästä. Paljonko kaksi vuotta on 80:stä vuodesta? Eihän se ole kuin pieni, katoava hetki. Jokseenkin, elämä on kuitenkin opettanut, että jokaisesta pienestäkin hetkestä on nautittava. Mikään hetki elämästä ei ole vain pieni, ohi kiitävä hetki. Koskaan ei pidä ajatella, että kuinka pieni hetki joku on koko elämästä.

Vai onko kaikki tämä kapina vain vieläkin toipumisaikaa kaikesta menneestä? Haluaa hetken rauhaa ja vakautta, tavallista elämää? Ei, eihän tämä ole entisen elämän veroista enkä voi sanoa rehellisesti, että parempaa. Enkä kiistä, ettenkö kaipaisi entistä elämääni. Asioita, joita olen taas joutunut pohtimaan parina viime päivänä.

Tiedän sen kuitenkin, ettei tämä muutos tapahdu yössä, eikä kahdessa. Vielä huomenna saan tulla päiväunille omaan sänkyyn, selkä selkää vasten kissan kanssa.

Tästä onkin hyvä vetää huono aasin silta takaisin omaelämänkertaan. Minulla on pieni ja yksinkertainen unelma: haluaisin pystyä päättämään omaelämänkertani samoihin sanoihin kuin Lordi Kultainen-sarja päättyy: Olen onnellinen.

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, minun oli tarkoitus kertoa minun tarinani. Kertoa menneistä ajoista, tapahtumista. Minun versioni asioista, sellaisena kuin minä ne näin ja koin. Juttu alkoikin hieman rönsyilemään, kirjoittaminen tukahtui. Joskus pitäisi yrittää taas jatkaa. Miten sitten osaa jatkaa sitä tarinaa siitä mihin se aikanaan jäi? Muistot tulevat jatkumona, ne pitäisi kirjoittaa samantien, kun muistaa. Osaisi vaan vielä jäsentää ne omille ajoilleen, oikeille paikoilleen.
Päivät kun muutenkin ovat jatkumo, taas tasaisen harmaata arkea. Myönnän, sitä kaipasinkin paljon tuossa puoli vuotta sitten pahimmissa elämän myllerryksissä. Tosin tätä juuri yritin vastaan tapella siihen kyllästyttyäni tuossa parisen vuotta sitten.

Yritin pohtia tässä kohdin, että mitä olen oppinut menneistä ajoista. Poistettuani monta riviä turhaa tekstiä totesin, että ehkäpä asian voisin tiivistää lyhyesti: olen kasvanut ihmisenä, oppinut paljon uusia asioita itsestäni. Loput taitavat olla päiväkirja kamista loppujen lopuksi. Turhaa vinkumista, joka kuitenkin on jonnekin purettava.

Olen pohtinut hyvin monia elämänosaaluieta tämän blogin kirjoittamisen aikana. Välillä pysähtyy pohtimaan, että olenko jo vuodattanut kaiken niin, että alan taas kirjoittamaan samoista asioista vai onko ihmisen elämä kuitenkin suhteellisen pienistä osaalueista riippuvaista?

Tänään kuulin radiosta jonkun turhan päiväisen rallatuksen (kiitos sen bunkkerin, jossa ei kuulu kuin kaksi surkeaa radiokanavaa) mutta yksi rivi kyseisessä rallatuksessa pisti pohtimaan asioita. Lause meni kuta kuinkin, että "jokainen tarvitsee jonkun rinnalleen". Olen tainnut tätäkin aihetta pohtia jo aikaisemmin vaikka kuinka monta kertaa. Ainakin niin monta, että kukaan ei enää jaksa lukea tai kiinnostua. Mutta kuitenkin. Toisella laulussa sanotaan: "jotkut elää niin yksin, että heidät täytyisi kukittaa", onko yksin maailmasta selviytyminen siis samanlaista kuin suuren urheilusaavutuksen tekeminen? Jotkut valitsevat yksin olemisen olosuhteiden pakosta, toiset ajautuvat, osa taas ei muusta edes tiedä. Onko kuitenkin nyky-yhteiskunnassa, jossa melkein puolet avioliitoista päätyy eroon, kuitenkin vielä jotain parisuhdeideologiaa?
Onko ihminen saalistajana kuitenkin sen verran laumaeläin, joka tarvitsee lauman ympärilleen?
Onko hakemalla haettu rakkaus kuitenkaan loppujen lopuksi aitoa, ennemmin kuin sellainen rakkaus, joka vain tupsahtaa elämään?
Kuitenkin netti ja lehdet ovat täynnä seuranhakuilmoituksia. En kiistä, etteikö sitäkin kautta voisi löytää sen oikean tänä päivänä, kun tietotekniikka vallitsee jokapäiväistä elämää. Mutta miten sellaisen suhteen käy, kun tavallinen arki sitten jokus koittaa? Onko tälläiset suhteet vain itsensä pettämistä vai ihmisen, joka ei osaa olla yksin, suuri avunhuuto? Mene ja tiedä.
Omakohtaista kokemusta vain on sen verran, että yleensä lopputulos on ollut lähinnä surkuhupaisaa muisteltavaa.
Yksin ollessaan joutuu kuuntelemaan vain itseään, joskus se voi olla jopa pelottavaa.

Nyt palaa ruoka pohjaan. Lähden sen pelastamiseen.

Kaipauksesta

Mitä on kaipaus? Kaihertava tunne sydämessä, ontto olo sielussa. Tyhjyys, joka jonka oppii joskus olemaan huomiomatta mutta ei pysty unohtamaan.
Jonkun asian puuttuminen tavallisena päivänä, nimetön kuiskaus tuulessa. Hiljaisuus siellä, missä ennen raikui nauru.
Mitä on unohdus? Tavallisten asioiden toisella tavalla tekemistä, vaikeneminen asioista, joista ennemmin haluaisi huutaa koko keuhkojen voimalla.
Mitä on rakkaus? Katse silmissä, tunne kun kädet kiertyvät ympärille, hellä suudelma niskassa.
Tunne, kun katsoo toista, sydämessä läikkyy niin, että se tekee melkein kipeää. Pakahduttava tunne, tämä on oikein.
Mitä on toivo? Halua uskoa, että asiat asettuisivat takaisin omille tutuille urilleen. Uskoa, että joskus vielä asiat olisivat toisin.

Huono päivä... Asiat jotka vaan aina välillä käy mielessä painuen taas unohduksen virtaan, joka hiljaa virtaa elämän joen vierellä.

Yöllisiä tarinoita

Minua on jo pitkään pohdituttanut hyvinkin monet asiat. Aikaa vaan ei ole ollut kirjoitella. Elämä kun on viime aikoina ollut hyvinkin kiireistä. Nyt tuli vaan tunne, että nyt on pakko päästä hieman pohtimaan elämää.

Taannoin keskustelin erään ihmisen kanssa menneistä. Joidenkin asioiden kohdalla tuli hänelle kyyneleet silmiin. Jotenkin olen hyvin kateellinen hänelle. En edes muista, milloin olen itkenyt viimeksi kunnolla. Tai muistan, mutta siitä on aikaa jo aika paljon. Muutaman kerran toki olen onnistunut tarpeeksi väsyneenä saamaan kyyneleet silmiin, kun on hieman "ärsytetty" mutta kuitenkin. Olisi hyvinkin vapauttavaa, jos osaisin itkeä vielä. Tosin, pidänpähän lupaukseni; "ei kyyneltäkään. Ei kyyneltäkään". Kummankin lupaukseni olen pitänyt tähän asti ja aion pitääkin ne. Olen siinä suhteessa ollut aika ylpeä itsestäni. Kerran ainoastaan olen unohtanut, kuinka käyttäytyä. Voisin toki perustella sitä monellakin seikalla mutta ne eivät ole mitenkään hyväksyttäviä perusteluita.
Tämän samaisen ihmisen kuullen möläytin tänään lauseen, jonka olen monesti jo sanonut aikaisemmin. Hieman jäin pohtimaan, että olisiko minun pitänyt kuitenkin perustella sitä lausetta paremmin? Toisaalta taas, on aivan sama, miten hän sen tulkitsee. On outo huomata, kuinka on muuttunut tavallaan välinpitämättömäksi kaikkia muita asioita kohtaan, kuin niitä jotka vaikuttavat välittömästi omaan elämään. Tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia. Toisaalta taas, kun on useiden vuosien ajan omistanut elämänsä toiselle ihmiselle ja unohtanut melkein kokonaan itsensä, niin ehkä sen, että on oman elämänsä päätähti, on vain unohtanut. Heh, hyvä lause, voisin onnitella tuosta itseäni. Mutta kuinka muutenkaan sen voisin ilmaista?
Jospa pohdin tässä asiaa sen verran, että monesti lauseet on vain vertauskuvia, eivät kirjaimellisia. On vain kuuliasta kiinni, että kuinka sen lauseen sitten haluaa ymmärtää ja tulkita. Kaikkea ei toki voi kirjaimellisesti tulkita.

Näissä samoissa yhteyksissä taas tuli mieleen aihe valkoiset valheet. Asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin. Huomasin taas vain, että ne ovat asia, jonka ympärillä todellakin melkein kaikki sosiaalinen elämä pyörii: mikä on fiksua kertoa toiselle, mikä ei. Onko kuitenkin parempi kertoa hieman muunneltu totuus, jos tietää, ettei se kuitenkaan ketään satuta tai asiaa sen enempää muuta mutta tietää, että saa toiselle paremman mielen? Niin. Kuten sanottu, asiaa olen pohtinut aikaisemminkin. Kuten myös sitä, että mikä on kenenkin "oikea totuus".

Tässä taannoin pohdin, että nyt olisi keksittävä uusi värssy: "jonain päivänä kadotan vielä ihtenikin"-tilalle. Sen kun on jo tehnyt, niin mitä nyt voin todeta?

Jouduin tässä myös toteamaan, että elämä ei ole yllätyksellinen. Joudun vihdoinkin taipumaan Narrin käsitykseen maailmasta: historia toistaa itseään kerta toisensa jälkeen, kaikki pyörii suurta ympyrää, kunnes tulee joku, joka katkaisee sen ympyrän ja vie historian paremmille tai huonommille urille. Pitkään olin vastahankaan tätä ajatusmallia mutta jouduin huomaamaan, että Narri on aivan oikeassa. Kuka on aikamme Valkoinen Profeetta vai onko hän on epäonnistunut? Jokseenkin kuitenkin asia tulee nähtäväksi myöhemmin.
Minusta on jotenkin omituista, kun olen yrittänyt kahtoa tulevaisuuteen. Tavalla, jos toisellakin, on tulevaisuus vain suuri musta jatkumo. Ennen osasi hieman raottaa tulevaisuuden verhoa, tiesin sydämessäni, tai vaistolla, että mitä on tulossa, mutta nyt. Ehkäpä tämä on taas vain vaihe, askel eteen päin. Toisaalta taas, monet asiat menneisyydestä hieman aiheuttaa edelleen pään vaivaa. Suurin kysymys: "miksi ... ?" jää kaikki kuitenkin auki ja vaille vastausta.
Tulevaisuus ehkä vain tulee, ilman suurempia yllätyksiä. Kuten sanottu, kaikki menee ympyrää.

Väsynyttä tekstiä, ajatusten virtaa taasen kerran. Kunhan kirjoittelen jäsentelemättä kaiken, mikä päässä pyörii suurina kysymysmerkkeinä. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut taas niin paljon asioita, jotka aiheuttavat hieman pohdintoja. Ei ressiä tai vastaavaa, vaan pohdintaa.

Mutta nyt menee silmät kiinni. Yritän jatkaa taa seuraavan kerran tästä. Tai edes hieman jäsennellä tätä...

Psykedeliaa

Kun huomaa, että elämä alkaa muuttumaan ja vanhan alkaa pikku hiljaa unohtamaan, alkaa väkisinkin pelottamaan. Miten voisi tutusta ja turvallisesta päästää irti, miten se voisi olla mitenkään edes soveliasta? Muutos on monesti pelottavampi kun sen alkaa sisäistämään kuin silloin kun se tapahtuu. Kuukausien päästä, kun huomaa että on hellittänyt edes hieman, tulee väkisinkin mieleen, että onko oikein unohtaa vieläkään.
Julmempaa on repiä silloin tällöin rupia haavojen päältä, jotka ovat edes jollain tavalla sulkeutuneet. Menneisyys on kuitenkin jollain tavalla joskus kohdattava, että pystyy siirtymään eteen päin. Se tie vaan on hyvin kivikkoinen ja mutkainen. Mutkia on kuitenkin hankala alkaa suoristamaan.
Joskus haluaa kuitenkin vaalia hetkiä, jotka olivat joskus tärkeitä. Asioita, jotka ovat vieläkin tärkeitä. Joitain, jotka haluaa pitää vain itsellään.
Välinpitämättömyys tulee väkisinkin hellittämisen jälkeen, tunne, ettei oikeastaan enää tunne mitään. Onko se vain suoja sisintä vastaan vai salaliitto unohtamisen tiellä?
Tunne, että on hyvin huono ihminen seuraa väkisinkin näiden asioiden tajuamista. Jollain tavalla viallinen, jollain tavalla vääristynyt, kun päästää irti.
Mikään ei kuitenkaan unohdu virallisesti, asiat vain painuvat unohduksen virtaan, jonka lainevalla pinnalla ne joskus kuitenkin yltyvät vaahtopäiksi.
Asiat, jotka ovat tapahtuneet, eivät koskaan tule tapahtumattomiksi. Miten siis voi jatkaa eteen päin vaikka päivät kuitenkin seuraavat toisiaan? Aurinko nousee kuitenkin joka aamu laskeakseen taas illalla.
On asia eriksee virallisesti yrittämällä yrittää unohtaa kuin pikku hiljaa asiat painuvat sammaleen alle. Yleensä yrittämällä yrittäminen ei onnistu. Mutta entä sitten, jos sisällää hiljaa kapinoi kaikkea muutosta vastaan pitäen kiinni asioista, joista tuntuu olevan hyvä pitää kiinni?

Pelkään vain nyt, että kun tälle tielle on lähtenyt, niin tuleeko se risteys jossain vaiheessa vastaan, josta kääntyy tie hyvin moneen suuntaan. Mihin siitä sitten osaa kääntyä, mikä on oikea tie. Silti pieni hiljainen ääni sisällä kuiskii, ettei sitä risteystä tule, kunhan vain toivon sitä. Todellisuudessa tiedän, että tämä tie on suora loppuun asti. Miksi sitten kuitenkin pelon siemen itää sisällä? Aika näyttää ainoastaan. Joskus vain vihaan sitä, että aika mataa silloin, kun se saisi kiiruhtaa. Tiedän, että joudun elämään jokaisen päivän kerrallaan, yksitellen. Vuodet eivät kuitenkaan vieri niin kuin niiden haluaisi vierivän.

Ainoastaan, toistaiseksi elämä on vain tää hetki. En jaksa kuitenkaan vielä murehtia, että mitä syksyllä tapahtuu tai talvella. Millaista elämä on silloin. Huomisen tiedän ja olen siitä tyytyväinen. Taas kerran, aika näyttää.

Pakollinen lisäys, joka on ihan pakko kirjoittaa. Voi sille mitään, että se hihityttää toisaalta. Mutta vakaasti olen sitä mieltä, että jos on jotain halunnut, sen on saanut, niin silloin ei pidä valittaa mistään. Pitää pohtia ennen kuin tekee, että onko se hyvä liike vai ei. Mutta jos tajuaa tehneensä virheen, niin sen voi kokeilla korjata. Kunhan vaan ottaa tarpeeksi suuren ruuvimeisselin. Hah. Pakko oli.

Sielunkumppanuudesta

Darrassa on aina liikaa aikaa ajatella. Totesin tämän asian jo viikko sitten ja totean sen uudestaan. Pitäisi kuulemma huolestua, jos ottaa kuninkaan käymään kylässä useamminkin mutta sen aika taitaa tulla vasta paljon myöhemmin.

Pohdin viikko sitten jo sielunkumppanuutta. Onko mahdollista, että yksi sielu olisi jaettu kahtia ja ne puolikkaat vetät toisiaan puoleensa aina? Jos tuntee toisen paremmin kuin itsensä, niin onko se sielunkumppanuutta vai vaaditaanko siihen paljon enemmän vai vähemmän? Onko sielunkumppani sellainen, joka seisoo aina rinnalla tapahtui mitä tahansa vai voiko toinen kuitenkin lähteä omille tutkimusmatkoilleen joksikin aikaa palatakseen toisen puolikkaansa luo?

Kun kaksi ihmistä tuntee olonsa kotoisaksi toisen luona, onko se sielunkumppanuutta vai vain hyvää ystävyyttä? Missä sitten menee se näkymätön raja sielunkumppanuuden, kumppanuuden ja ystävyyden erottamisessa? Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia, parhaat korvaamattomia. Rakkaus on ikuinen, mutta onko sielunkumppanuudessa kyse rakkaudesta vai yhteenkuuluvuudesta? Toisten ihmisten kanssa on ystäviä läpi elämän, toisten elämässä vain käväisee ja lähtee jatkamaan matkaa eteen päin. Toisia kaipaa enemmän heidän lähdettyä kuin toisia.

Joskus tunsin oloni hyvin kotoisaksi yhden ihmisen lähettyvillä ja tunsin, että tässä on toinen puoli minusta. Vai kultasiko aika sitten muistot? Jotkut uskovat, että sielunkumppanit etsiytyvät jokaisessa elämässä toistensa läheisyyteen, jotta löytävät toisensa aina uudelleen ja uudelleen. Uskon sielunvaellukseen enemmän kuin taivaaseen tai helvettiin. Kiertääkö siis aina kaksi sielua yhdessä aina uudelleen ja uudelleen? Pystyykö sielun toinen puoli kuitenkin eroamaan yhden elämän aikana toisesta ja alkaa kertämään yksin? Mitä tälläiselle sielulle tapahtuu sitten? Kiertääkö tälläinen sielu aikansa löytämättä enää kumppania elämästä toiseen, ennen kuin kuolee kokonaan vai voiko vanha sielu löytää nuoremman sielun uudeksi kumppaniksi ja jatkaa yhdessä kiertoa?

Jos näin on, niin miten toisen puolikkaansa tunnistaa vai tietääkö asian vain alitajuisesti? Laulun mukaan pitää laittaa neilikka rintaan, mutta jos jokaisella on neilikka rinnassa, niin miten sitten voi erottaa sen yhden kaikkien joukosta? Pitääkö vain kokeilla kerta toisensa jälkeen kepillä jäätä?

Viime yönä pitkästä aikaa keskustelin toisen ihmisen kanssa suhteellisen vapautuneesti. Jokseenkin pieni ääni sisällä sanoi uudelleen ja uudelleen; tämä ei ole oikein. Onko se vain menneisyyden syytä vai siitä, että sielu sanoo: tämä ei ole minua varten?