Sielunkumppanuudesta

Darrassa on aina liikaa aikaa ajatella. Totesin tämän asian jo viikko sitten ja totean sen uudestaan. Pitäisi kuulemma huolestua, jos ottaa kuninkaan käymään kylässä useamminkin mutta sen aika taitaa tulla vasta paljon myöhemmin.

Pohdin viikko sitten jo sielunkumppanuutta. Onko mahdollista, että yksi sielu olisi jaettu kahtia ja ne puolikkaat vetät toisiaan puoleensa aina? Jos tuntee toisen paremmin kuin itsensä, niin onko se sielunkumppanuutta vai vaaditaanko siihen paljon enemmän vai vähemmän? Onko sielunkumppani sellainen, joka seisoo aina rinnalla tapahtui mitä tahansa vai voiko toinen kuitenkin lähteä omille tutkimusmatkoilleen joksikin aikaa palatakseen toisen puolikkaansa luo?

Kun kaksi ihmistä tuntee olonsa kotoisaksi toisen luona, onko se sielunkumppanuutta vai vain hyvää ystävyyttä? Missä sitten menee se näkymätön raja sielunkumppanuuden, kumppanuuden ja ystävyyden erottamisessa? Hyvät ystävät ovat kultaakin kalliimpia, parhaat korvaamattomia. Rakkaus on ikuinen, mutta onko sielunkumppanuudessa kyse rakkaudesta vai yhteenkuuluvuudesta? Toisten ihmisten kanssa on ystäviä läpi elämän, toisten elämässä vain käväisee ja lähtee jatkamaan matkaa eteen päin. Toisia kaipaa enemmän heidän lähdettyä kuin toisia.

Joskus tunsin oloni hyvin kotoisaksi yhden ihmisen lähettyvillä ja tunsin, että tässä on toinen puoli minusta. Vai kultasiko aika sitten muistot? Jotkut uskovat, että sielunkumppanit etsiytyvät jokaisessa elämässä toistensa läheisyyteen, jotta löytävät toisensa aina uudelleen ja uudelleen. Uskon sielunvaellukseen enemmän kuin taivaaseen tai helvettiin. Kiertääkö siis aina kaksi sielua yhdessä aina uudelleen ja uudelleen? Pystyykö sielun toinen puoli kuitenkin eroamaan yhden elämän aikana toisesta ja alkaa kertämään yksin? Mitä tälläiselle sielulle tapahtuu sitten? Kiertääkö tälläinen sielu aikansa löytämättä enää kumppania elämästä toiseen, ennen kuin kuolee kokonaan vai voiko vanha sielu löytää nuoremman sielun uudeksi kumppaniksi ja jatkaa yhdessä kiertoa?

Jos näin on, niin miten toisen puolikkaansa tunnistaa vai tietääkö asian vain alitajuisesti? Laulun mukaan pitää laittaa neilikka rintaan, mutta jos jokaisella on neilikka rinnassa, niin miten sitten voi erottaa sen yhden kaikkien joukosta? Pitääkö vain kokeilla kerta toisensa jälkeen kepillä jäätä?

Viime yönä pitkästä aikaa keskustelin toisen ihmisen kanssa suhteellisen vapautuneesti. Jokseenkin pieni ääni sisällä sanoi uudelleen ja uudelleen; tämä ei ole oikein. Onko se vain menneisyyden syytä vai siitä, että sielu sanoo: tämä ei ole minua varten?

Jossittelusta

Jos olisin tehnyt toisin. Jos olisi asiat menneet toisin.
Jossittelu on hauskaa joskus, asia mitä jokainen joskus harrastaa. Toisinaan siitä tulee asia, jota tekee päivittäin.
Jokainen valinta, mitä teemme vaikuttaa jokaiseen tulevaan päiväämme.
Kun aiempaa elämäänsä alkaa pohtimaan ja joka kerta kun sanoo sanan jos, se avaa monia risteyksiä, monia uusia teitä, mitä olisi voinut kulkea. Jokainen tie olisi johtanut erilaiseen loppu tulokseen, erilaiseen nykyhetkeen. Tai loppujen lopuksi, jokainen tie olisi johtanut samaan loppu tulokseen, eri ajassa vain. Koskaan ei voi tietää, miten olisi voinut käydä, muuten kuin omissa ajatuksissaan. Jokaisesta jos-sanasta voi loihtia mieleensä erilaisen elämän, toisenlaisen kuin mikä se on tällä hetkellä. Jossittelulla tosin ei saa mitään tehtyä tekemättömäksi, voi vain pohtia, että jos nyt teen näin tai näin, niin miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Tulevaisuuteen katsoessa, voi aina sanoa jos. Silloin avaa itselleen monia uusia mahdollisuuksia, erilaisia tulevaisuuksia. Millainen sitten onkin jokainen tuleva huomen, se onkin sitten eri asia.

Ajatusten virtaa

Isäni sai minut pohtimaan vanhaa lausetta: teit isäis astumaan. On omituista, kuinka jokainen lapsi vannoo, että ei koskaan tee niin kuin vanhempansa ja kuitenkin jokaisesta näkee enemmin tai myöhemmin, että millaisia vanhemmat ovat. Vanha sanonta: näytä minulle isäsi, kerron millainen on poikasi, pitää valitettavasti paikkansa.
Olen aina vannonut, että en koskaan tule käyttäytymään kuin äitini. Isäni tuhahti, että minussa on paljon äitini luonnetta. Jouduin pohtimaan tätä asiaa hetken ja valittavasti huomasin sen todeksi.
Kuinka siis voi olla käyttäytymättä kuin vanhempansa? Yksilönä ja ihmisenä, onko se vain oma valinta vai asia, jota joutuu koko ajan pohtimaan, ettei tee samalla tavalla kuin vanhempansa.
Huomasin, että omaan äitini ajatuksen: sitä rankaiset, mitä rakastat. Luulo siitä, että tosirakkaus kestää mitä tahansa. On kuitenkin julmaa huomata, ettei asia niin ole ja taas on yksi asia lisää, mitä voin lisätä itsesyytösteni listalle. Asian tunnustaminen on vielä vaikeampaa.
Johan Eput aikanaan totesi tämä saman asian "tuhansien murheellisten laulujen maassa". En ole koskaan pahemmin analysoinut ko. lyriikoita tarkemmin mutta huomasin siihen olevan aihetta.

Viime yönä kävin muutenkin elämääni läpi ja huomasin paljon sellaisia asioita, joita tekee aina kun jotain vastoin käymisiä tulee. Nyt tosin en ole sortunut kirjoittamaan ja purkamaan syvimpiä tuntojani paperille. Ehkä siinä kuitenkin on se, että tiedän ettei siitä ole vastaavaa hyötyä. Tai ainakin niin uskon. Elämä ainoastaan tässä hetkessä on pidemmän päälle rasittavaa sekin. Mitä sitä sitten pitäsi tehdä? Elämä näin ei kuitenkaan ole hauskaa...

Eilen tajusin vasta, että kuinka vähän aikaa on mennyt ja kuinka paljon on tapahtunut. Aika on ihmeellinen asia, jos sitä alkaa pohtimaan. Tätä asiaa olen toki pohtinut jo aikaisemminkin.
Kuten olen myös pohtinut sitä, että milloin on suremisen aika ja milloin se on hyvä lopettaa. Luulisi tässä vaiheessa kivun jo helpottuneen, mutta ottaen ajan kulun huomioon, en enää ihmettelekään, että miksi vieläkin tuntuu pahalta. Olo on toki turvallisempi nyt kuin pitkään aikaa mutta kipua ilmeisesti voi juosta karkuun vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi...

Kävin viime yönä läpi taas kaikki itsesyytökseni. Jotenkin itsesääli ja itsensä syyttäminen on narsistista mutta kuinka muutenkaan voisi itseään haukkua, kun ei ole ketään muutakaan, joka haukkuisi... Mutta juu, kuten sanottu. Ajatusten virtaa...

Muistelua

Yritin selittää tämän kuvan yhteyttä tekstiin monella eri tavalla, mutta puhukoon kuva puolestaan. Ajattelin lisätä tähän runon, mutta kaikki ne tuntuivat vääriltä. Puhukoon kuva puolestaan.





Muuton alkaessa olemaan hyvin lähellä, valtaa kuitenkin pieni haikeus kaikesta huolimatta. Tänään viimeisiä kamoja pakatessa kävin läpi aika monta muistoa ja tunnetta. Tämän asunnon keittiössä kerran tuijotin raskaustestiä pohtien, että mitenkäs nyt. Kahdesti olen joutunut keräämään tämän asunnon lattialta itseni ja nostamaan taas jaloilleni.


Tässä asunnossa olin onnellinen, kun söpö poika nukkui taas minun sängyssäni. Tästä asunnosta lähdin kerran hakemaan sitä töistä, kun taivaalta tuli melkein nyrkin kokoisia rakeita.
Muuttaessani tähän asuntoon, tästä tuli minulle oma turvapaikka ja pesä pahaa maailmaa kohtaan. Avasin yhdelle ihmiselle sen ovet ja olin onnellinen muutamia vuosia. Muutamista riidoista huolimatta arki oli ihanan tavallista, suurin ongelma oli, että mitä sitä tänään söisi.
Tänne oli aina ihana tulla, kun tiesi, että siellä odottaa joku, jonka kainaloon haluaa päästä ja tehdä sinne illalla pesä.
Paljon hyviä kuin myös pahoja muistoja jää tänne. Olisinko oppinut elämään täällä ilman häntä? Tuskin. En jäänyt edes ottamaan asiasta selvää.
Nämä seinät ovat nähneet monia nauruja, vielä enemmän kyyneliä. Nämä seinät ovat kuulleet kaikki kauniit sanat, kaikki viimeiset sanat.
Kuinka pitkään muistot seuraavat, kuinka pitkään mennyt on aina mielessä?

Milloin on oikea aika lopettaa sureminen? Milloin on oikea aika päästää irti? Milloin on oikea aika aloittaa alusta, lopettaa vanhan vaaliminen?

Nyt kun olen muuttoa jo pitkään odottanut innolla, tietäen että siitä alkaa kaikki uusi, haluisin kuitenkin takertua vielä hetkeksi vanhaan. Vaikka yöt ovatkin pyörimistä, odottamista, joko ovi käy, pohtimista, että mitä kello on, miksi mies ei ole tullut jo kotiin? Vaistomaisesti kotiin tullessa kahtoo ylös ja tarkistaa, että onko valot talossa, ollaanko siellä kotona.

Vielä tämän illan ajan kaikki muistot ovat läsnä. Vielä tänään kaipaan. Huomisesta en tiedä.

Seksistä

Maailma on muuttunut paljon viimeisen 15 vuoden aikana. Muistelin tänään viimeksi, kuinka erilaiset seurustelutava olivat silloin kun olin 15 tai alle. Nykyyhteiskunta perustuu seksille ja miten sillä saadaan markkinoitua tavaraa enemmän.
Telkkarin kun avaa, niin silmille tulee mm. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset, L-koodi... Kaikki nämä sarjat perustuvat hyvin pitkälle roolihahmojen seksielämään tai sen puutteeseen. Onko romantiikka kokonaan kuollut vai onko siitä tullut teinityttöjen unelma ainoastaan?
Bussien kyljissä on puolialastomia naisia, mainostorneissa puolialastomia miehiä. Onko enää mitään aihetta, mitä ei voisi markkinoida seksillä?

Ennen jos joku kehtasi kysyä, että mennäänkö meille vai teille kapakkaillan päätteeksi, oli kysymys lähinnä törkeä ja tökerö. Sille naureskeltiin kaveripiirissä vielä pitkään. Nykyään, jos ei saa tätä kysymystä, on epäonnistunut, ruma, epähaluttava... Määrääkö siis seksi sen, millainen olet todella ihmisenä?

Suhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Ollaan yhdessä kuukausi, kaksi. Joskus vuosi, pari. Viimeistään kun täyttää kolme- tai viisikymmentä, niin on laitettava puoliso vaihtoon ja vaihdettava parempaan, uudempaan malliin. Parisuhteen hakeminen on kuin autokaupassa kävisi. Haluan nuoren, hyväkuntoisen ja esittelykelpoisen kumppanin itselleni. Mielellään ei ole montaakaan omistajaa takana, hyvin huollettu.
Kuinka kaupallista voidaankaan tehdä parisuhteesta ja ihmisistä?
Vai onko kaikki vain nykyyhteiskunnan luomaa illuusiota?

Jokainen meistä varmasti haluaa kuitenkin vakautta elämälleen ja kumppanin, jonka vierestä aamulla herätä. Tapella aamulehdestä ja siitä, että miksi sukat ovat taas lattialla. Kuitenkin jokaisessa parisuhteessa on kuitenkin ne samat perusongelmat, jotka ei kuitenkaan vaihtamalla parane. Aikataulut, toisen tavat ja niin edelleen. Onko siis satunnaisista seksisuhteista tullut parisuhteen paras osa, josta on poistettu kaikki ikävimmät osuudet? Fuckbuddy on korvannut aviomiehen/vaimon. Hyvää seksiä on tunnetusti hyvin helppo saada. Millaisen ihmisen pitää olla, että jaksaa henkisesti vuodesta toiseen jakaa elämänsä vain fuckbuddyn kanssa?

Syrjähypyistä ja puhtaista seksisuhteista on tullut eniten lehtiä myyvä aihe. Milloin on Aitolehteä, Ileä, Vanhasta... Seksin loputtua olemasta tabu aihe, ihmisiä jaksaa kiinnostaa, miten muut harrastavat seksiä ja kuinka piristää omaa suhdettaan. Kuinka suurta osaa seksin on siis parisuhteessa näyteltävä? Suurta osaa vai vain yksi normaali osa normaalia suhdetta?

Jotkut asiat kuitekin pysyvät samana, vaikka kuinka Sinkkuelämä toisella tavalla yrittää sanoa: naiset ovat huoria, jos on monta miestä ollut sängyssä, miehet miesten miehiä. Normaalilla ihmisellä on jonkun tutkimuksen mukaan noin 10 seksisuhdetta elämänsä aikana. Herää vain kysymys, milloin tämä tutkimus olikaan tehty? Ei tarvisitse kovinkaan ihmeellistä gallupkyselyä tehdä kadulla, kun tämän voi todistaa jo vanhentuneeksi tutkimukseksi.
Mikä on siis normaali määrä nykyaikana?

Seksi on aina seksiä, jos siihen ei sekoita rakkautta. Ruumiin tarpeiden tyydyttämistä, mutta miten sitten voi tyydyttää rakkauden tarpeen pelkissä seksisuhteissa?
Seksi on kuitenkin aina huonoimmillaankin parempaa rakastamansa ihmisen kanssa kuin hyvä seksi ihmisen, josta ei voisi vähempää kiinnostua muuten.

Nämä tulivat vaan mieleen tänään bussia odotellessani ja kahtellessani jonkun vaateliikkeen mainosta. Aihe ei kuitenkaan ole ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiksi voisi ajatella.

Mielenkiintoisin keskustelu aiheesta käytiin eräällä kanavalla muinoin. Pää-pohdinnan aihe oli, että tuleeko takaisin neitsyeksi, jos on tarpeeksi pitkään harrastamatta seksiä? Kerron hamassa tulevaisuudessa tutkimustuloksen. Puoli vuotta on kohta täynnä. :)

Tulevaisuudesta

En väitä, etteikö minua muutaman kerran ole mietityttänyt tulevaisuus. En sano, etteikö omalla tavallaan hirvitä tämä hyppy tyhjyyteen ja uuden aloittaminen. Omalla tavallaan on hyvin helppoa takertua menneeseen ja elää sen kautta jokaista päivää. Uskotella asioita itselleen. Muutaman kerran on käynyt mielessä, että olenko tehnyt nyt fiksusti ja oikein. Olisiko sittenkin ollut parempi tehdä asiat toisella tavalla?
Nyt on turha enää alkaa jossittelemaan. Sen aika on mennyt jo aikoja sitten. Nyt se on sitten menoa. Tervetuloa uusi elämä, joka on toivottavasti erilainen kuin vanha.
On vain kuunneltava, mitä sydän sanoo. Mikä tuntuu itsestä hyvältä. Mikä on parasta minulle. Vain minulle. On kuitenkin outoa ajatella vain itseään, joka ei todellakaan aina onnistu kaikkien vuosien jälkeen, kun olen laittanut toisen ihmisen tarpeet ja onnellisuuden itseni edelle. Tunnen vieläkin pistoja sydämessäni aina silloin tällöin ja samainen asia aiheuttaa sitten järjetöntä käytöstä. Sellaista, mitä minä en koskaan ennen oli tehnyt. Noh, en tässä yhteydessä avaa tätä asiaa enempää. Suurin osa kyllä tietää, mistä on kyse. Edelleen, en voi käsittää itseäni... En ehkä pääse siitä edes vanhainkodissa yli... :D

Mutta kaikki ratkaisut, joita olen tehnyt viimeisen kahden kuukauden aikana ovat tuntuneet vain toinen toistaan paremmilta. Jokainen ratkaisu on antanut pienen palan sisäistä rauhaa takaisin. Tuskin koskaan enää pääsen samanlaiseen sisäiseen rauhaan ja tyytyväisyyteen, mikä oli mutta saman oloinen olo on hakusessa kuitenkin. Koskaan tuskin se suuri musta aukko sisällä täyttyy tai edes kuroutuu umpeen mutta hetkittäin olen oppinut elämään sen kanssa.
Uuden alun kohta ollessa käsillä, alan pikku hiljaa ymmärtämään kaikkien ratkaisujen hyvyyden. Tulevaisuus on auki aina mutta omanlaistaan turvaa ja rauhaa on näkyvissä.

En ole koskaan väittänyt, etteikö hirvittäisi. Kyllä, ja hieman pelottaa mutta luulen, että näin on kuitenkin parasta. 10 päivää vielä, sitten alkaa uusi elämä. Olenkin jo odottanut sitä pitkään.

Rakkaudesta ja vihasta

Huomasin jo 8 vuotta sitten, että kuinka lähekkäin viha ja rakkaus ovat toisiaan. Raja, jonka näiden kahden tunteen välille on vedettävissä on kuin veteen piirretty viiva. Yhtenä päivänä vain huomaa vihanneensa jotain ihmistä vain sen takia, että ei ole halunnut myöntää rakastavansa.
Vaatii vain paljon työtä ja potkun perseelle, ennen kuin tälläisen asian suostuu itselleen myöntämään. Aikalinja vaan voi olla hyvinkin pitkä välillä.

Viha kohdistuu yleensä toisen ihmisen käyttäytymiseen tai luonteeseen. Joskus joku hyvinkin rakas ihminen tekee jotain niin järjetöntä, ettei voi muuta kuin vihata. Se on yleensä vain hetkellistä vihaamista ja silti tietää sydämessään rakastavansa. Milloin sydän lopettaa rakastamisen ja aloittaa vihaamisen? Missä menee raja, että hyvin kaunis tunne muuttuu hyvin rumaksi tunteeksi? Vai onko silti rakkaus vahvempi, joka kaivautuu joskus myöhemmin esiin?
Kummatkin ovat hyvin vahvoja tunteita kuitenkin. Kumpi vain on vahvempi?

Miten sitten rakkaus voi muuttua vihaksi? Johtuuko se rakkauden kohteen tekemisistä, rakkauden kohteesta itsessään vai voiko rakkaus oikeasti vain hiipua tai kuolla pois? Kuinka pitkään ihmisen pitää tehdä työtä itsensä kanssa ennen kuin suostuu sen myöntämään? On sanottu, että rakkaus on vahvin ihmisen kokema tunne. Onko viha sen heikompi? Kuinka paljon pitää toista vihata, että tunne alkaa muistuttamaan rakkautta voimakkuudeltaan?

Arkinen rakkaus vaatii työtä ja suhteen vaalimista. En muista, olenko pohtinut tätä asiaa jo aikaisemminkin, mutta tämä on kuitenkin minkä tahansa suhteen perusedelletys. Yksipuolisena ei mikään ihmissuhde toimi milloinkaan.
Vihaakin pitää kuitenkin vaalia, että sitä jaksaa pitää yllä. Kuinka kauan kukaan kuitenkaan jaksaa soutaa ja huovata vihan meressä? Vihakin muuttaa kuitenkin muotoaan ajan kanssa. Kärkevin tunne katoaa pikku hiljaa ja tilalle tulee välinpitämättömyys. Onko välinpitämättömyys kuitenkaan itsessään tunne? Se kuitenkin lähtee jostain tunteesta ja päätyy unohdukseen.

Voiko kuitenkaan todellisuudessa mitään asiaa unohtaa kokonaan? Arjen pienet ilot ja surut kuitenkin muistuvat samanlaista tilannetta muistuttavassa tilanteessa mieleen. Voiko deja vu:ta muistuttavat elämän pienet asiat kuitenkin vain työntää takaalalle ja olla niistä välittämättä?
Jokaisella kuitenkin menneisyys luo tulevaisuuden. Jokainen käyttäytyy jokaisena päivänä eri tavalla kuin edellisenä päivänä samanlaisessa tilanteessa. Menneisyyttä ei kuitenkaan mikään tuo takaisin vaikka sitä kuinka yrittäisi hamuta. On vain elettävä huomisen kanssa ja sen, mitä se tuo tullessaan. Menneisyyden paino voi kuitenkin joskus olla hieman turhan raskas viitta harteilla.

Voiko rakkauden ja asiat, jotka saivat rakastumaan, unohtaa? Muistuuvatko ne joskus mieleen ohi mennen vai painuvatko ne unohduksen syvään jokeen lopullisesti?
Suhde, jossa muistaa joka päivä kaikki ne pienet asiat, jotka saivat rakastumaan ja rakastuu toiseen joka päivä uudelleen, on ainutlaatuinen. Sellaisen tunteen kun on saanut tuntea edes kerran elämässään, on asia, jota ei voi ikävöidä.

Tämä on aihe, jota voisi ruotia puolin ja toisin vaikka kuinka pitkään.
Vastauksena yhteen kommenttiin, tässä kirjoituksessa on oikeastaan kaikki syyt siihen, miksi olen pohtinut täällä näitä asioita. Yleisellä tasolla kuitenkin vaikka itsekseni pohdinkin omia elämän kiemuroita. Eräässä testissä kysyttiin, että onko elämä yksinkertaista vai monimutkaista. Pakko oli vastata, että monimutkaista. Mikään suhde, oli se sitten viha tai rakkaus tai jotain siltä väliltä ei koskaan ole yksinkertainen ja helppo.
Vai on sitten vain ihmiset vaikeita ja elämä helppoa? Mene ja tiedä.