Rikos ja rangaistus

Viime yön tapahtumien tai enemmänkin, mitä ei tapahtunut, selvitessä tänään, aloin väkisinkin pohtimaan ensinnä syitä siihen. Syitä aikani pohdittuani, ajatukset karkasivat. Ehkä ihan hyvä niin sillä tajusin taas paljon asioita. Väkisinkin tuli mieleen että, mikä on on todellinen petos? Onko petos itseään kohtaan se, että erehtyy rakastumaan? Vai se, että millaiseksi suhteen luo tai luulee sen olevan?
Petoksen juuret ovat syvemmällä kuin pintapuolisessa elämässä. Miten arkea elää. Arki voi olla mukavan tylsää ja ihanan tavallista. Se, mitä on pinnan alla, määrää petoksen luonteen ja laadun.
Asioita jos alkaa kunnolla pohtimaan ja penkomaan, huomaan arjessa paljon pieniä yksityiskohtia, joiden pitäisi alkaa herättämään kysymyksiä enemmänkin.
Milloin sitten ne kysymykset ovat ajankohtaisia kysellä, onkin sitten asia erikseen.
Kun petoksen laajuus alkaa selviämään pikku hiljaa, jää väkisinkin pohtimaan, että mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Missä ajettiin ojaan.

Henkinen petos on kuitenkin aina pahempi kuin fyysinen. Henkinen petos aiheuttaa paljon pahemmat haavat, joita ei voi sitoa toisin kuin fyysinen. Pohdin tässä taannoin, että missä on pettämisen raja, petos on kuitenkin vielä pahempaa kuin pettäminen. Missä siis menee petoksen raja? Kuinka pitkään voi olettaa, että petos pysyy salassa eikä vaikuta toiseen ihmiseen millään tavalla?

Se, miten se vaikuttaa yksilöön on asia erikseen. Toiset pystyvät jatkamaan kylmäverisesti eteen päin, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Toiset taas erakoituvat ja tulevat tunnevammaisiksi. Mikä silloin on elämänlaatu?

On julmaa huomata, että on valuttanut vuosia elämästään hukkaan, huomaten, että käteen ei jäänyt edes sitä kuuluisaa luuta. On vain sitten eri asia, että miten siitä jatkaa sitten eteen päin.

Hieman masennus taas kaivautuu pinnan alta esiin, sille ei voi mitään. Se vaan on kaveri, jonka kanssa on elettävä. Darra ei mitenkään auta asiaa ...

Tosin tämän päivän uutiset hieman laittoivat pohtimaan elämän tärkeysjärjestyksiä. Hieman olen järkyttynyt, mutta kaipa se on normaalia. Vaikka silti, se pieni ääni, joka kuiskii vieläkin korvaan, kuiski; miksi se en voinut olla minä? Taas sen äänen vaimentaminen käy työstä. Julmaa sekin.
Elämä on lyhyt, mutta sitä ei kannata kuitenkaan viettää kuoleman pelossa. Se on kuitenkin kaikilla meillä edessä enemmin tai myöhemmin. Eikä kuolema ole paha asia. Se voi olla vapauttava, pelastava, helpotus tai uuden alku. Se, miten jokainen käsittelee asian, tekee sen, että onko kuolema paha asia vai ei. Vaikka mihinkään jumalalliseen en uskokkaan, uskon kuitenkin, että näemme vielä kaikki rakkaamme rajan tuolla puolen.
Mutta tästä aiheesta pohdintaa lisää. Nyt nukkumaan.

Unista

Unien maailmaan on helppo paeta todellisuutta. On hyvin helppoa nähdä, mitä tahtoo ja olla siellä, missä tahtoo. Alitajunta on ihmeellinen asia. Joskus se näyttää kaiken juuri sellaisena, kuin asiat tahtoo nähdä. Joskus taas vaikka kuinka yrittää, ei näe mitään sellaista, jota haluaisi.
Aamulla on vaikeaa joskus ymmärtää, että mikä on ollut unta, mikä todellisuutta. Todellisuuden palauttamiseen menee joskus useampi minuutti. Ne muutamat minuutit tuntuvat joskus vain tunneilta. Tunneilta tuskaa, kun pikku hiljaa ymmärtämään, että kaikki olikin vain unta.
Alitajunta näyttää joskus päivien viiveellä ne asiat, jotka haluaa nähdä. Joskus viikkojen. Miksi juuri silloin eikä jo aikaisemmin?
On hankalaa tietää, mitkä unista ennustaa tulevaa ja mitkä ovat vain alitajunnan tuotetta. En ole koskaan hallinnut uniani, joskus olen onnistunut provosoimaan kylläkin unia, joita on halunnut nähdä. Joskus taas unet ovat olleet todellisuudesta vääristymiä. Menneistä ja tulevista tapahtumista. Tosin tälläisiä unia en ole nähnyt kuin muutamia kertoja elämässäni.
Viime aikaiset unikuvat ovat vain laittaneet miettimään näitä asioita. Pohtimaan alitajunnan toimintaa.

Tänään vihdoin panssari hieman murtui mutta sitä seurasi tuli taas syyllisyys ja häpeä. On parempi vain piiloutua muurien taakse edelleen. Vallihautojen, jotka ovat täynnä kroktiilejä. Sydäntään ei voi pettää, eikä paeta sen kuiskailuja, vaikka kuinka haluaisi. Joskus haluaisin olla kuin Davy Jones, leikata sydän irti rinnasta, laittaa se laatikkoon ja hauda kaukaiselle rannalle. Elämä voisi olla paljon helpompaa ilman, että tuntee mitään.
Itsensä syyttäminen on kuulemma normaalia jokaiselle empaattiselle olennolle. Mutta entä jos sitä ei osaa lopettaa? Entä jos asioita, joista voi syyttää itseään tuleekin jokaisesta kiven kolostakin lisää joka päivä?

Unien pohtimisen tulosta nämäkin ajatukset. Unien maailma on paikka, jonne on aivan liian helppo paeta päiviä.

Joku joskus sanoi...

Joku joskus sanoi, että jokainen valinta on risteyskohta elämässä. Se, onko valinta oikein vai väärin, sen näkee sitten tulevaisuudessa. Niissä risteyksissä vaan ei taida koskaan olla tienviittoja, mikä valinta on oikeaan ja mikä väärään. Kuunnellako sydämen vai järjen ääntä? Jälkeen päin on harvinaisen vittumaista joutua toteamaan, että valinta oli sittenkin väärä. Sen jälkeen alkaakin sitten pohtiminen, että mihin jokaisesta risteyksestä olisi pitänyt kääntyä. Onko jokaisessa risteyksessä sittenkin valinnut väärin?
Toiset uskovat vahvasti, että joku korkeampi taho johdattaa jokaisen elämää. Minä uskon, että meistä jokainen tekee ihan itse omat valinta ja asiat eivät järjesty itsekseen, ne on järjestettävä ihan itse. Jos jää odottamaan, että kohtalo tai mikä tahansa korkeampi taho järjestää asiat puolestaan, niin sitten saakin odotella jonkin aikaa. Keinutuoli voi tehdä suhteellisen suuret jäljet lattiaan ennen kuin asiat ovat järjestyksessä. On sitten asia erikseen, että saako asiat järjestymään niin kuin tahtoo.
Jos elämä on täynnä valintoja, oikeaan tai väärään, ja jos ne valinnat menee vielä usemmiten väärään, niin miten sitten täällä pitäisi polkua tallata eteen päin?
Jokainen vastaa omasta elämästää, miten sen elää mutta valitettavan usein ihmisten polut risteävät. Onko siis tarkoitus kuitenkin, että kaikkien polut risteäisivät toisen kanssa ja polkua aletaan sitten kulkea yhdessä, joka aiheuttaa sitten risteystilanteita vielä enemmän.

Joku joskus sanoi, ettei mikään ole ikuista ja biisissä lauletaan, että kaikki tarvitsevat aikaa olla yksin. Rakkaus ei kuulemma koskaan kuole, kohteet vain vaihtuvat. Entä jos rakkaus on oikeasti jo kuollut? Onko vain enää jäljellä yhteiskunnan aiheuttama paine löytää kumppani, perustaa perhe ja pakollinen asuntolaina, lapset.
Yksinäisyys ja sinkkuus tuntuu olevan nykyajan "ongelma" vai onko se sitten elämän tapa? Valinta, jonka jokainen tekee jossain vaiheessa elämäänsä. Vai olemmeko niin erakoituneita, että polut eivät enää risteä niin helposti.
Ikuisuus on perhanan pitkä aika. Miten mikään voisikaan kestää ikuisesti? Tahdon voimallako? Vai onko jotkut asiat vain niin ainutlaatuisia, että ne kestävät sitten sen ikuisuuden.

Joku joskus sanoi, että kaikki loppuu aikanaan. Mikä on sitten se oikea aika kaiken lopulle? Onko sillä niin merkitystä, että milloin? Miksi kaiken pitää sitten loppua? Onko se vain luonnonkiertokulun määrämä asia? Vai onko vain tarkoitus, että kaikki kaunis loppuu aikanaan, kuihtuu pois? Niin kuin kukat syksyisin.

Pahemmin en ole koskaan jaksanut uhrata ajatuksia elämän tarkoitukselle, mutta jostain syystä sitä olen tänään pohtinut jonkin verrankin. Ja näiden kysymysten tiimoilta varsinkin. Vastaukset tuntuvat nekin olevan monihaaraisia. Mikä se elämän tarkoitus sitten on?
Rakkaus? Maallisen omaisuuden hankinta?
Minä olisin joskus kallistunut tuon rakkauden puolelle... Ehkä se on ikuista, ainakin jokaisen omassa sydämessä. Se, mihin jokaisen sydän sitten kuljettaa, on asia erikseen.

Ajatuksia yöllä

Kirjoittamisesta on tullut eräänlaista terapiaa. Tai sitten siitä on vaan tullut pako paikka menneeseen, aikoihin, jolloin kaikki oli aivan toisin.
Sinänsä tarinan kirjoittaminen on raskasta, muistella kaukaisia asioita, menneitä... Helposti ja nopeasti se ei etene. Jokainen päivä on erilainen kuitenkin. Toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Välillä tuntuu, että tuska helpottaa jo asteen verran, toisena päivänä se taas lyö täysillä päälle.
Varsinkin sen valossa, mitä tajusin eilen. Missä rajat menevät, mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä on absoluuttinen totuus. Sitä tuskin koskaan tulen tietämään.
Asiaa pohdittuani pari yötä, olen keksinyt vain tuhansia itsesyytöksiä lisää. Arvottomuuden tunne, kelpaamattomuus ja suurin, riittämättömyys. Kuinka monta vuotta tunsinkaan itseni riittämättömäksi, kuinka monesti pohdin, että mitä vielä voisin antaa. Kärsin jokaisesta pahasta sanasta, jokaisesta riidasta, vaikka kuinka olisinkaan "ollut oikeassa", väkisinkin jäin pohtimaan, että mitä kaikkea minä taas teinkään väärin. Mitä olisin voinut tehdä toisin.

Niitä on silleen turha enää pohtia. Väkisinkin vain makaan sängyssä yöllä ja pohdin näitä asioita. Varsinkin sitä, että miksi en ollut koskaan riittävä.
Minä olen hyvin mustavalkoinen ihminen, asiat joko ovat tai ovat olematta. Joko minä olen rakastunut tai sitten en. Minulle riitti aina se, että sain pitää toisen rinnallani. Minä annoin kaikkeni.

Virheitä tekee jokainen, kuka teki ja ensin virheen, sitä voidaan sitten taas erikseen pohtia. Missä menee se kuuluisa raja. Se on hyvin eläväinen ja jokainen vetää sen siihen, mihin itse tahtoo sen vetää. Se, kumpi sen ensin ylittää, saa pohtia onko tehnyt oikein vai ei.

Aiheesta saisi pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun, jonka joskus tahtoisin käydä. Ei, tämä ei ole avoin kirje tai vastaavaa. Nämä ovat taas vaan sanoja peräkkäin ilman, että ne sanovat sen enempää. Miksi? Kuten sanottu, eräänlaista terapiaa. Halu kirjoittaa, muistella menneitä. Niin vaikeaa kuin se onkin.

Alku, vuosi 2000, osa 4

Aamulla heräsin pieneen ja jyskyttävään päänsärkyyn. "Voi hyvä helvetti", oli ensimmäinen ajatus.
Käännyin ja huomasin sinitakkisen pojan olevan vieläkin vierelläni. "Jaahas. Mies. Minun sängyssä. Mitäköhän tuolle pitäisi tehdä?" , oli seuraava ajatus. Nousin hiljaa vessaan toivoen, että en herättäisi ketään.
Tulin hetken päästä takaisin ja ihmiset huoneessani alkoivat heräilemään. Hieman vaivautuneisuutta ilmassa, vaihdoin vaatteet ja totesin, että roskaruokaa minulle ainakin kiitos.
"Haluatkos sinä?" kysyin sinitakkiselta pojalta.
"Kyllähän se kelpaisi."
Lähdimme lähimpään kotipizzaan ja tarjosin sinitakkiselle pojalle pizzan, muistellen edelleen eilistä iltaa.
Halusin vain olla hetken yksin, pohtia asioita, mitä oli tapahtunut. Miten tästä jatkuisi juttu eteen päin.
Suvi lähti kotiin ajamaan ja minä menin suihkuun.
Tassutin myöhemmin ylös keittiöön ja siitä sinitakkisen pojan huoneeseen.
"Hei."
"Hei, alkaako darra jo helpottamaan?"
"Juu, kyllä se tästä pikku hiljaa. Minä vaan aina saan sellaisen darran, että ihmettelen, että miksi yleensä juon."
"Minäpä en saa mutta en silti juo enää niin paljoa kuin ennen."
Jäin istumaan pojan huoneeseen ja juttelemaan musiikista ja poika kuuntelutti minulla musiikkia laidasta laitaan.
Jäin pojan viereen nukkumaan.

Hitaasti, mitään sopimatta viihdyimme vaan yhdessä päivä päivältä paremmin. Yhtenä päivänä haimme jäätelöä läheiseltä huoltoasemalta ja makasimme mahallamme sängylläni sitä syöden. Jäätelö vain välissämme ja kaksi lusikkaa. Miksi sitä nyt olisi pitänyt asioita liata enempää turhan takia.
Siitä tuli tapa pikku hiljaa.

"Illalla olisi sauna, lähdetkö minun seuraksi?" Kysyin pojalta.
"Mikä ettei. Pittää vaan mennä silleen loppu ajasta, niin KT ja Tahistaja ei tunge sinne yhtä aikaa."
"Heh, se voisi olla hieman epämiellyttävää."
Hieman ujostelin kun heitin vaatteita pois ennen saunaan menoa mutta poika ei ujostellut ollenkaan, heitti vaatteet pois ja paineli saunaan. Saunan pehmeissä löylyissä nautimme vaan hiljaisesta yhdessä olosta. Hiljaisuus oli toverillista hiljaisuutta. Minä pidin kuitenkin kovemmista löylyistä, joten jäin hetkeksi vielä pojan mentyä pesulle.

Alku, vuosi 2000, osa 3

Koko kuopioon muutto on sellaista hässäkkää, että harvoin on muutto sellaista ollut. Aika muuttaa oli todella vähässä ja pakko oli ottaa ensimmäinen asunto, jonka vaan sain. Kävin kahtomassa kämpän pikaisesti ja totesin, että otan. Kämppä oli siis huone isosta talosta, joka näyttää museolta, jossa asui lisäkseni 15 ihmistä. Kahdella oli yksiö yläkerrassa, loput jaoimme keittiön. Talo on nelikerroksinen, jokaisessa kerroksessa oli vessa, meillä alimpana oli myös sauna. Talossa oli kaksi pesukonetta, meillä alimmassa kerroksessa ja keittiökerroksessa.
Muutin huoneeseeni ikkunasta, kun käytäviä pitkin olisi ollut todella hankala kuljettaa tavaroita. Omanlaisensa kokemus sekin oli.

Vanhemmat vihdoin lähtivät takaisin kotiin ja minä sain oman rauhan. Aloin varovasti tutustumaan taloon ja kuopioon paremmin. Minulla oli kuitenkin koulun alkuun aikaa vajaa viikko. Tutkin, miten pääsen koululle ja kuinka kauan matkaan menee. Kävin keskustassa pyörimässä, matkaa kun ei ollut paljoa mitään.

Hilkka taisi muuttaa "naapuriini" hieman minun jälkeeni. Hilkka kun ei ollut mikään hiljainen itsekään, niin tutustuimme nopeasti. Meitä asui alakerrassa kolme, minä ja Hilkka ja meidän yhteshyvä. Yhteshyvä vaan sattui olemaan mies ja siinä meidän välissä asuessaan sai väkisinkin tuon nimityksen.
Yhtenä päivänä tulin suihkusta ja sen enempää ajattelematta aloin rasvaamaan jalkojani oven ollessa auki. Yhteshyvä tuli huoneestaan vessaan, joka oli huoneeni vieressä. Vilkaisi minua ja tokaisi; tarvitsetkos apua tuossa hommassa? Minä änkytin takaisin, että enköhän minä pärjää...

Aloin tunnistamaan ihmiset, jotka asuivat talossa. Huomasin erään sinitakkisen pojan asuvan keittiökerroksessa ja hän kuunteli musiikkia melkein aina ovi auki. Kerran olin tulossa keskustasta, kun poika ajoi pyörällä minua vastaan. Vilkaisin poikaa ja pohdin, että olisiko minun pitänyt sanoa jotain, mutta olin hiljaa.

Koulu alkoi ja paljon uutta tuli nopeasti eteen. Onneksi huomasin luokallani olevan Katrin, jonka isosiskon olin joskus tuntenut. Väkisinkin hakeuduimme yhteen, hieman turvaa toisesta edes hieman tutusta ihmisestä.
Arjesta tuli pikku hiljaa rutiinia. Aamulla kouluun, kämpille kaupan kautta, ruokaa...
Yhtenä päivänä istuin kirjan kanssa keittiön pöydän ääreen lukemaan ja syömään samalla. Samainen sinitakkinen poika kuunteli musiikkia ja meinasin muutamaan otteeseen karjaista, että älä vaihda, hyvä biisi! Jätin huutamatta kertaakaan. Toisena päivänä vahingossa osuimme pojan kanssa keittiöön yhtä aikaa. Poika oli hakemassa tuoppiin vettä ja minä olin laittamassa ruokaa. Aloimme juttelemaan vaan niitä näitä, lähinnä autoista. Poika kertoi, kuinka hänen isällään oli vanha kupla. Minä nauroin, että minä olen aina halunnut vaaleanpunaisen kuplan.
Törmäsin poikaan pari kertaa samalla tavalla ja aloin hieman jo odottamaan niitä törmäämisiä. Minusta vaan oli hauska jutella pojan kanssa.

Keittiökerroksessa asui myös Mika, johon törmäsin ensimmäisen kerran keittiössä, kun siltä oli pöllitty lautanen. Kahtoin hieman kieroon sen päsmennystä asiasta mutta minkäs minä sille voin. Myöhemmin tutustuin Mikaan paremmin ja nauroimme monesti tapahtunutta. Mika oli töissä ja hakemassa lääkikseen. En taida koskaan tietää, että pääsikö hän sinne sisälle.
Samassa kerroksessa asui myös Anu, johon en tutustunut koskaan kunnolla. Syy oli siinä, että rockabilly-tyylinen Anu ja minä olimme aivan täydellisesti erilaisesta maailmoista.

Meistä tuli pieni porukka, minä, Mika ja Hilkka. Pidemme Mikan huoneessa illan istujaisia, Mikan huone kun oli tilavin ja parhaiten kalustettu. Eräänä lokakuun iltana päätimme lähteä porukalla kapakkaan.
Soitin Suville Lammille, että lähtee mukaan. Ei olla pitkään aikaan nähty.Suvi suostui pienen suostuttelun jälkeen.
Istuimme iltaa taas Mikan huoneessa.Muutaman siiderin jälkeen aloin kyselemään, että missä on sinitakkinen poika. Mika totesi, että eiköhän se oli huoneessaan.
"No, miksi se siellä on? Miksi se ei ole lähdössä meidän kanssa kapakkaan?"
"Käy kysymässä siltä."
"No en. Sun kaveri se on. Mutta nyt lähtee kaikki mukaan. Ei ketään voi yksin jättää, kun muut lähtee."
"Käy sitten hakemassa se."
"En, sun kaveri."
"Sinä tämän jutun aloitit, joten mene ihan itse."
"No voi helvetti. Niin se on kai sitten tehtävä."
Hörppäsin siiderini loppuun ja painelin sinitakkisen pojan huoneeseen.
"No niin, kaveri. Levikset jalkaa ja kapakkaan.Nyt mennään."
"Mitäh?"
"Niiniin. Kaikki muut on lähdössä kapakkaan, paitsi sinä. Nyt lähdet sinäkin.Ei kukaan jää yksin tänne napottamaan."
"En minä, ei ole rahaa ja väsyttääkin."
"No minä tarjoan, mutta nyt lähdet."
"En minä taida jaksaa."
"Jaksatjaksat. Levikset jalkaa ja matkaan."
Poika sukelsi sänkyyn ja veti peiton päälleen.
"Minä jään tänne."
"Et muuten ole jäämässä."
Kiskaisin peiton pojan päältä pois.
"Voi helvetti. Ilmeisesti minä olen hyvin pitkälle lähdössä."
Vedin pojan mukanani Mikan huoneeseen ja heitin pojalle yhden siidereistäni.
Istuimme hetken ennen kuin lähdimme taksilla keskustaan. Pitihän sitä kerran kun lähtee, niin ajella taksilla.
Ulkona seisoessani tunsin hieman oloni epämukavaksi, kun poika seisoi hieman kaikkien muiden ulkopuolella. Yritin hieman viihdyttää poikaa samalla kun juttelin muiden kanssa.Tosin, en oikein tiennyt, että miten.

Pääsimme vihdoin kapakkaan, johon Hilkka ja Mika halusivat laulamaan karaokea.
Istuin pojan kanssa baaritiskille.
"No, mitäs sinä sitten haluat juoda?"
"Pernodcola."
"Mikäh???"
"Pernodcola."
"Siis mikä???"
"No pernodcola. Anisviinaa."
"Ahaa... Saat muuten ihan ite tilata sitä, en minä osaa tuollaisia sanoa" Nauroin.
"Kaksi pernodcolaa."
"Ai."
Sain drinkin nenäni eteen ja maksoin, kuten olin luvannut.Tutkin drinkkiäni hyvin huolellisesti ennen kuin uskalsin maistaa lasista.
"Hyvää."
"Niinhän minä sanoin."
Juttelimme pojan kanssa ja nauroin kunnolla pitkästä aikaa pojan jutuille. En muista enää miten ajauduimme siihen tökkimiskisaan, johon vahingossa kai, ajauduimme. Huomaamattani tökkimiskisan pääteeksi suutelimme. Hampaat hieman kalahtivat yhteen mutta totesin itsekseni, että aina tätä taitoa voi opettaa.Pieni hermoilu puolin ja toisin lisäsi suudelman jännittyneisyyttä.
Hetken päästä lähdimme kävelemään kotia kohti käsikädessä.
Suurempia puhumatta, tein Suville vuoteen ja poika tuli viereeni nukkumaan. Sinä yönä todellakin vaan nukuttiin humalaa pois.

Pohdiskelua.

Minä olen ollut lapsesta alkaen melankoliaan taipuvainen. Liekkö sitten syynä tähdet, joiden alla olen syntynyt vai skorpionin perusluonne. Vai syynä sitten se, että minut on kasvatettu hyvin itsenäiseksi ja kasvanut ilmapiirissä, jossa ei juurikaan tunteita puoleen tai toiseen näytetty. Ei, tämä ei ole syyllistämistä vanhempiani kohtaan. Minulle nyt vain sattui sellaiset vanhemmat.
Melankolisuus on pulpahtanut esiin aina säännöllisin väliajoin, välillä pahempana, välillä parempana aikana. Välillä se on muuttunut masennukseksi asti.

Minulla on tapana ollut hyväksyä ihmiset sellaisena kuin he ovat. Onko se sitten siunaus vai kirous, mene ja tiedä. On asia erikseen sitten, että hyväksynkö ihmisten tekemiset vai en. Siinä on selkeä ero kuitenkin. Se, että onko ihminen hyvä vai paha, vai toimiiko ihminen oikein vai väärin. Tästä syystä kuitenkin minulla on paha taipumus luottaa liikaa vieraisiinkin ihmisiin. Joku fiksaatio sen on pakko olla, koska kokemuspohjan ollessa, mikä on, niin luulisi oppineen olemaan luottamatta.

Naiset rakastuvat aina renttuihin. Se on hyvin pitkälle totta. Pääsin eilen muistelemasta Jennille R:a mm. Onko se sitten hoivavietti, joka niissä vetää puoleensa, vai onko se sitten jokaisen naisen halu "pelastaa" rentut. Joka tapauksessa. Jokainen voi pelastaa vaan ihtensä tai muuttaa vaan ihte ihteään.
Parisuhteessa kuitenkin jokainen muuttuu jonkin verran, tai niin ainakin pitäisi muuttua. Aina on kuitenkin toinen huomioon otettavana ja kuitenkin jokainen ihminen, vaikka kuinka samanlaisia olisivatkin, kaipaa omaa tilaa ja omanlaisiaan käyttäytymismalleja.
On asia erikseen, hyväksyykö toinen toisen tavat vai ei. Yksi tykkää hampaita harjatessaan mennä ja järjestellä kämppää samalla, toinen taas haluaa kuunnella musiikkia vielä nukkumaan mennessäkin. Toinen tahtoo hiljaisuutta.
Pienistä puroista kasvaa joki, mutta siinä joessa olisi vaan navigoitava eteen päin. Mutta jos oikeasti tahtoo ja haluaa, navigointi onnistuu niin, ettei rantautumisia tule.

Tavoista on kuitenkin jokaisen vaikea luopua. Ne tuovat turvallisuutta ja tuttua rutiinia. Jos rutiini ja turvalliset, vanhat tavat rikotaan, kestää jonkin aikaa ennen kuin ihminen oppii uusille tavoille ja uusille rutiineille. "Vanha koira ei uusia tapoja opi"-sanonta on sinänsä valheelllinen. Kyllä vanha koirakin oppii, mutta se vie aikaa ihan pirukseen. Kouluttajalta se vaatii paljon hermoja ja aikaa.

Elämän muuttuessa hetkessä radikaalisti, monet turvautuvat lauseeseen "kaikella on tapana järjestyä." Kuulin yhdestä tytöstä, jolle tätä oli sanottu jo 5 vuotta, eikä asiat olleet koskaan järjestyneet. Minusta tuo lause on siinä määrin valheellinen, että mikään asia ei itsestään järjesty, jollei sitä itse ala järjestämään. Se, että haluaako ja kuinka haluaa, on asia erikseen. Ja onko asiat mahdollista järjestää niin kuin on halunnut.
Tulevaisuus on suuri musta aukko, johon historia vain katoaa.

Jokaisena päivänä, jolloin kuulee sen pienen äänen kuiskaavan hiljaa korvaan, on huomiseen pääseminen taistelua. Ääni, joka kumpuaa hiljaa sydämestä, kuiskii nurkissa.

Noh, nämä nyt ovat taas vaan tajunnanvirtaa-tekstejä. Vailla sen suurempaa merkitystä, pohdiskelua elämän menosta. Hieman viitaten myös todellisuuteen.